Joskus sunnuntaisin olo on hyvä ja levännyt. Silloin aurinko paistaa, ilma on raikas ja tekee mieli lähteä ulos kävelemään pariskuntien ja perheiden sekaan, syöttämään vaikka sorsia ja katselemaan kaihoisasti järvenselälle. Tänään ei ole sellainen sunnuntai.
Tein kaksi tuntia yhtä ainoaa ruotsinkurssin tehtävää, enkä siltikään saanut sitä kunnolla tehtyä. Toinen on vielä aloittamattakin, katsotaan jos joskus illalla kiinnostaa. Tekemättä on vielä tieteellisen kirjoittamisen tehtävät ja espanjan läksyt. Lisäksi collegehousuni ovat likaiset, t-paita samoin, haisen valkosipulilta varmaankin noin 100 metrin päähän, yläkerran taapero juoksee ympyrää kolmatta päivää putkeen (tepteptepteptepteptep), hiukset kaipaavat pesua, kämppä on sotkuinen ja minulla on jo ikävä, vaikka juna vei miehen vasta kolme tuntia sitten. Plaah, jälleen kaksi viikkoa näkemättä, vaikkain tämä viikonloppu oli oikein kiva. Kai on typerää valittaa, koska kyllähän tämä sopii meille, tuskin samassa kaupungissa (saati asunnossa) asuminen olisi sen helpompaa, erilaisilla ongelmilla vain. Sitäpaitsi, osaiskohan sitä edes asua kävelyetäisyydellä? Seurusteluajastamme olemme asuneet lähekkäin 1/6. Se on aika vähän, ja se oli ensimmäiset puoli vuotta. (Silti kaukosuhde on useimmiten aika perseestä, yritän nyt vain psyykata itseäni kestämään taas yhden kaksiviikkoisen, joka on kai jonkinlainen standardi.)
Laitoin tiskikoneen surraamaan, tekisi mieli hautautua peiton alle ja sääliä itseäni kaikkien noiden tekemättömien tehtävien takia, vaikka ihan vapaaehtoisestihan olen ne ottanut vastaan. Tai vapaaehtoisesti siinä määrin kuin yliopistolaki pakollisista kieliopinnoista määrää... Tuntuu vain siltä kuin olisin taantunut takaisin lukioikään: jos jokin on pakollista, lintsaan siitä ihan vain periaatteesta, mutta vapaaehtoisuus ei herätä samoja tuntemuksia. Hohhoi, mitkä ongelmat.
Jotain hyvää tässäkin päivässä: idut ovat valmiita syötäväksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!