Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis

1930-luvun lopulla Münchenissa ja lähiseudulla liikkuu väkivaltainen raiskaaja ja tappaja. Useita naisia joutuu hänen uhrikseen: nuoria, vähän vanhempia, pienikokoisia, isoja, kauniita, tavallisia.

Pikkukylän tyttö Kathie muuttaa Müncheniin tavoitteenaan nousu uudelle yhteiskunnan rappuselle, tai melkein mihin vaan. Hän haluaa tehdä töitä, pitää hauskaa ja löytää miehen itselleen. Suuren kaupungin kadut eivät kuitenkaan ole nuorelle tytölle helpot. Elannon ansaitsemisesta tulee yhä vaikeampaa.

Kadonneiden ja kuolleina löydettyjen naisten tapaukset alkavat vähitellen herättää laajempaa pelkoa. Onko kukaan turvassa? Tuskin.

Tapaus Kalteis on tositapahtumiin pohjautuva, sirpalemainen teos. Johann Eichhorn -niminen mies tuomittiin vuonna 1939 kuolemaan tekemiensä raiskausten ja murhien vuoksi. Juuri Eichhornin ja hänen uhriensa tarinan Schenkel meille tarjoilee.

Kirja muodostuu palasista, jotka ovat paikoin vain ohikiitäviä hetkiä: kadonneen naisen omaisten puheita, kuulustelupöytäkirjoja, haastatteluja. Rinnalla kulkevat naiset, joiden kohtalo on karu. Jännitys on hienovireistä, tunnelma ahdistava. Lukija tietää, että huonosti käy.

Schenkel luo pienin elein kuvaa 1930-luvun Saksasta. Hän kertoo seikä köyhistä että paremmin toimeen tulevista, laitapuolen kulkijoista ja kunniallisista työntekijöistä. München on taustalla, kertoo omaa tarinaansa kirjan kuvaamasta ajasta. Yhteiskunnassa on levottomuutta ja turvattomuutta, muutos tuntuu kyllä, vaikkei vielä selvärajaisena näkyisi.

Tapaus Kalteis on lukukokemuksena sujuva ja antoisa. Se leikittelee asiakirjatekstien tyylilajilla ja antaa mielikuvituksen laukata. Rajun tositaustapohjan kanssa kirjailija on selvästi antanut vain mennä. Kirja on tiivis kokonaisuus ja sellaisenaan kiinnostava jännityskirjatuttavuus: vaikka lukija tietää, miten käy, tarinalla on paljon annettavaa.

Täytyy sanoa, että Schenkel alkaa sittenkin vakuuttaa. Luin häneltä viime kesänä Bunkkerin, josta en innostunut. Tuolloin Leena Lumi suositteli minulle Hiljaista kylää. Se jäi nyt vielä tämän tapauksen jalkoihin, mutten ole unohtanut suositusta. Ehkä Schenkelillä on sittenkin minulle jotain kunnollista tarjottava...


Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis
Suomentaja: Leena Vallisaari
Ulkoasu: ?
Gummerus 2010
256 s.
Kalteis (2005)

Kirjastosta.

______

Muualla: Kolmas linja, Kirjavinkit, Ankin kirjablogi, Jos vaikka lukisi..., Leena Lumi  


Idän pikajuna -haasteessa pääsen Müncheniin. Liikkeelle lähdin Pariisista, edellinen pysäkki oli Strasbourg.

Kirjan vuoden lukuhaasteesta nappaan kohdan 14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja.

Adam Johnson: Orpokodin poika

Ihmisen identiteetti on kiinni hyvin pienistä asioista. Lapsuusmuistosta. Omien juurien ymmärryksestä. Taidoista ja tavoista. Määräyksistä. Pakkotoimista.

Pakon edessä ihminen on valmis olemaan kuka ja mitä tahansa, tekemään niin kuin käsketään ja ajattelemaan niin kuin määrätään. Ja silti, suurimmankin pakkovallan alla, on pieni hippunen jotain, mitä kukaan muu kuin ihminen itse ei voi päättää ja tietää.

Jun Do on kasvanut pohjoiskorealaisessa orpokodissa, vaikkei olekaan orpo. Kuten muutkin orpokodin kasvatit, myös hänet lähetetään sotilaskoulutukseen, kun ikää on tarpeeksi. Jun Dosta tulee tunnelirotta ja kaappari, myöhemmin radioaaltojen metsästäjä kalastusalukselle – ja vielä paljon muuta.

Orpokodin poika on kirja, jonka juonta on mahdotonta tiivistää pieneen tilaan. Adam Johnson on rakentanut tarinan, joka päästää lukijan moneen eri asemaan, katsomaan tilannetta yhä uudesta näkövinkkelistä. Päähenkilö on Jun Do, mutta kuka lopulta on kuka? Kenen identiteettiä käytetään, kenet hylätään?

Kirjan sivuilla pääsee hyvin syvälle Pohjois-Koreaan. Tutuksi tulevat japanilasten ja eteläkorealaisten siviilien kaappaukset, kalastusaluksen arki, "diplomatia", vankileirien toivottomuus, kidutus, Pjongjangin kadut ja korttelit, ylhäisön elämä ja Rakkaan Johtajan oikut. Kaiken keskellä Jun Do koettaa selvitä parhaansa mukaan.

Johnsonin tyyli (ja Antti Immosen suomennos) tekevät lukukokemuksesta yhtä aikaa nautinnollisen ja ristiriitaisen. Kirja on oikeasti jopa hauska: se on pilkallinen ja aiheidensa puolesta käsittämätön, absurdi. Samaan aikaan se on karmiva, sillä vankileirit, kidutukset ja pelot kuvataan varsin tarkkaan ja lukijaa säälimättä. Yhden humoristisen hetken jälkeen ollaankin jo kidutukseen erikoistuneen tiimin kellaritiloissa seuraamassa lobotomiaa. Kirjaa lukiessa kannattaa olla hereillä – se ravistelee.

Pohjois-Koreasta lukeminen on ennenkin pannut minut miettimään. Kuten vuosi sitten lukemani "matkaopas", myös Orpokodin poika on ulkopuolisen kirjoittama. Kirja on puhtaasti fiktiota, vaikka se eittämättä ammentaa vankasta tutkimustyöstä, haastatteluista ja tiedonhankinnasta. Orpokodin poika voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2013, eikä varmastikaan syyttä. Se on voimakas, huolellisesti rakennettu tarina, joka tutustuttaa lukijansa aivan vieraaseen maailmaan.

Pohjois-Koreasta on kirjoitettu ja suomennettu varsin paljon tietokirjallisuutta. Siitä huolimatta luulen, että Orpokodin poika riittää minulle jälleen joksikin aikaa. En halua tällä hetkellä tietää enempää, tämä on tarpeeksi. Hulluuden rajoja on toisinaan kiehtovaa tonkia, mutta nyt ei ole sen aika.

Identiteetti on asia, joka kiinnostaa minua paljon. Mistä muodostuu esimerkiksi kansallinen, uskonnollinen tai poliittinen identiteetti? Kuinka paljon ihminen voi valita itse, kuinka paljon on ympäristön väistämätöntä vaikutusta?

Euroopassakin eletään levottomia aikoja. Sotia käydään, terroritekoja tehdään, ääriaatteet keräävät kannatusta, rasismi on näkyvää. On syytä pohtia, millaisista paloista me muodostumme. Mitä olemme valmiit sietämään? Missä kulkee oma rajamme?

Mistä alkaen emme ole enää niitä ihmisiä, joita luulemme olevamme?


Adam Johnson: Orpokodin poika
Suomentaja: Antti Immonen
Ulkoasu: Jussi Hirvi
Alligaattori Kustannus 2014
507 s.
The Orphan Master's Son (2012)

Arvostelukappale.

_____

Myös Kirjavalas ja Kirjavinkit ovat kirjoittaneet tästä kirjasta.

Lukukokemuksellani ruksaan pitkästä aikaa uuden kohdan Pulitzer-listaltani. Lisäksi tämä sopii Kirjan vuoden lukuhaasteen kohtaan 13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon.

Juha Itkonen: Ajo

Juha Itkosen uusi kirja on minulle aina Tapaus. Jokin Itkosen tarinoissa ja tyylissä kiehtoo. Hän kertoo hyvin tavanomaisen tuntuisista ihmisistä, joilla useimmiten on kuitenkin elämässään jotain tavallisesta poikkeavaa: intohimoja, menetyksiä, surua, valintoja, tekoja. En ole aina poikkeuksetta ihastunut hänen kirjoihinsa, mutta usemmiten kyllä. Luottoa on.

Ajo on kahden tai kolmen aikatason romaani. On vuotta 1965 elävä abiturientti Jouko, jota musiikki vie ja elämä houkuttaa. Lukea pitäisi, mutta kun niin moni muu asia on paljon kiehtovampaa. Isä ymmärtää, uskovainen äiti ei niinkään. Mitä tulevaisuus tuo?

On vuosi 1966 ja Joukon äiti Heljä on valintojen edessä. Mies Onni ei enää suostu ajamaan autoa, mutta jonkunhan täytyy, joten Heljä menee autokouluun. Talvi on ollut pitkä ja pimeä, jotain uutta on löydettävä. Onko se vanhimman tyttären luona Australiassa? Uskaltaako hämäläisestä pikkukunnasta lähteä? Heljä on aina saanut tukea uskostaan, mutta riittääkö se, kun avioliitto rakoilee, perhe tuntuu hajoavan ja uusi tuttava Kerttu asettaa Heljän uskonkysymykset vahvasti kyseenalaisiksi.

Kolmantena on nykyhetki ja nelikymppinen Aino. Aino ajaa bemarilla kohti Saksaa takapenkillä pieni poikansa ja kotona selityksittä jätetty mies Pii. Aino pakenee, muttei itsekään ehkä tiedä mitä saati minne. Siinä missä autobahnin vierustat katoavat silmistä, oma mieli ja muistot ovat lähempänä kuin koskaan.

Mietin kirjaan tarttuessani, onkohan se ehkä Itkoselta jonkinlainen välityö. Jotenkin se tuntui tulleen niin nopeasti, vastahan julkaistiin edellinen, monitahoinen ja eheä Hetken hohtava valo. Vaikka tarkemmin ajatellen... onhan siitä jo yli kaksi vuotta.

Ei Ajo tunnu välityöltä. Se tuntuu valmiilta ja mietityltä. Kirjan käsittelemät teemat ovat suuria ja ne voisivat tehdä siitä raskaan, mutta Itkonen pitää langat käsissään ja armahtaa lukijaa liian suurelta painolta. Ajo vie surutyöhön, uskonkysymyksiin, avioliittoon ja mielen särkymiseen. Se kuvaa yhtä aikaa ihmisen väistämätöntä yksinäisyyttä ja yhteisiä tunteita. Vai voiko meillä koskaan olla yhteisiä tunteita toisten kanssa? Emmekö aina tunne ja koe vain itsemme kautta, yksin?

Tarinan henkilöt ovat kukin omalla tavallaan hyvin herkkiä. Onni ei kestä raskasta matkatyötään ilman hotellien ja ravintoloiden houkutuksia. Heljä haluaa miellyttää, mutta lähes sortuu yrityksensä alle. Joukon sielu on taiteilijan, mutta onko se oikeastaan syy millekään? Ainon taakkana on lapsuus, johon hän ei voinut vaikuttaa ja halu olla rakastettu ja hyvin kohdeltu – vaikka kuori on kova.

Ajo on surullista ja samalla lohdullista luettavaa. Sen tarina on sellaisten ihmisten tarina, jotka eivät saa valita kaikkea itse ja kohtaavat paljon pyytämättä tulevaa synkkyyttä, mutta jotka selviävät lopulta – kuitenkin.


Juha Itkonen: Ajo
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2014
283 s.

Oma ostos.

_____

Muiden mietteitä: Lumiomena, Mari A:n kirjablogi, Illuusioita, Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly, Kulttuuri kukoistaa

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aikaisemmin lukenut. 

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Onko koskaan tullut mietittyä, kuka on graffitien takana? Kuka on maalannut ne, milloin ja miksi? Jokin syyhän sille on, että seiniin, kallioihin ja muihin vapaisiin pintoihin ilmestyy jälkiä: maalauksia, kuvia, sanoja, tageja, merkkejä.

Jari Järvelän palkittu dekkari Tyttö ja pommi uppoutuu graffitien, niiden tekijöiden ja tekijöiden jahtaajien maailmaan. Vauhti tarinassa on varsin huima alusta alkaen, eikä se hellitä kuin vasta epilogin viimeisen pisteen myötä.

Kotkassa asuu kaksi nuorta, Metro ja Rust. He rakastavat toisiaan ja he rakastavat tyhjiä tiloja, niitä, jotka on kuin tehty graffiteja varten. Eräs maalauskeikka satama-alueen junavarikolla saa traagisen käänteen, kun kesken kaiken heidä piirittää lauma rottia, yksityisen vartiointiliikkeen vartijoita. Ilta päättyy tragediaan, mutta ajojahti on vasta alkanut.

Vartija-Jere joutuu työkomennuksensa vuoksi osaksi tapahtumaketjua tavalla, joka saa koko hänen tukevaa keskiluokkaisuutta kohti pyrkivän elämänsä suistumaan pois radaltaan. Jerellä on vaimo, pieni poika ja toinen lapsi tuloillaan, lainarahalla ostettu talo ja säädyllinen työ. Elämän kulissit on kuitenkin helppo saada horjumaan, kun turvallisuutta uhataan.

Tyttö ja pommi on ajojahti, rakkaustarina, kostokertomus ja jännäri. Se kertoo surusta, ilkivallasta, väkivallasta ja taiteesta. Näkökulmien vaihtelu Jerestä Metroon tuo tarinaan laajuutta. Lukijana olin vuorotellen molempien puolella, etenkin, koska tiesin heitä enemmän. Tarinan loppu iskee loputkin ilmat pihalle. Julmaa, julmaa on.

Tartuin kirjaan vailla suuria ennakko-oletuksia, sattumalta: kaipasin e-kirjaa luettavakseni ja tämä sattui olemaan tarjouksessa. Lopulta kävi niin, että naputtelin uusia sivuja esiin hullun lailla. Oli pakko saada tietää, miten käy. Lukukokemus oli kokonaisvaltainen ja ristiriitainen.

Huono-osaisuus ja sattumien summat tuottavat yleensä varsin ankean lopputuloksen, niin nytkin. Mietin lukiessani paljon omaa suhtautumistani lain rajoilla liikkumiseen. Vaikka minun kai pitäisi olla kansankynttilänä jonkinlainen yhteiskunnan tukipylväs, myönnän olevani pääsääntöisesti kansalaistottelemattomuuden ja vastaanpanemisen puolella – silloin kun se on perusteltua ja tarpeen, eikä vahingoita toista ihmistä. Ei kaikkea pidä niellä, todellakaan. Laki on laki, mutta onko esimerkiksi rangaistusasteikko pätevä, jos henkilöön kohdistuvasta rikoksesta saa pienemmän rangaistuksen kuin graffitin maalaamisesta?

Tyttö ja pommi on ensimmäinen Järvelän tuotannosta lukemani kirja, mutta tuskin viimeinen. Vakuutuin.


Jari Järvelä: Tyttö ja pommi
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Crime Time 2014
227 s.
E-kirja.

Oma ostos.

______

Muualla: Luettua elämää, Kirjainten virrassa, Kirsin kirjanurkka, Kujerruksia, Reader, why did I marry him?, Kirjakaapin kummitus  

Osallistun kirjalla Kirjan vuoden lukuhaasteeseen, josta nappaan kohdan 1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

Pirjo Hassinen: Jouluvaimo

Tutustuin Pirjo Hassiseen vasta viime syksynä edellisen työpaikkani lukupiirin vaikutuksesta. Yksi lukupiirimme jäsenistä puhui tuolloin niin kunnioittavaan sävyyn Hassisesta, että päätin ottavani hänestä vielä tarkemmin selvää myöhemmin. Niinpä tuli asteltua kirjastossa H-hyllylle.

Jouluvaimo on erään surullisen lapsuuden tarina. Sitä kertoo Raakel, reilu kolmekymppinen juristi, joka painaa pitkää päivää helsinkiläisessä asianajotoimistossa ja on aktiivisesti päättänyt unohtaa juurensa. Raakel on kotoisin pikkukaupungista ja hänen taustansa on vaikea: dominoiva isoäiti, sairaalloinen isä ja äiti, Rebekka, joka etsi koko elämänsä nautintoa ja seikkailua vieraista miehistä. Yhdellä näistä matkoista Rebekka yksinkertaisesti katosi. Vain varhaisteini Raakel jäi lentokentälle.

Kun pikkukaupungin poliisi ottaa pitkän hiljaisuuden jälkeen yhteyttä Raakeliin ja tahtoo tämän tulevan "kotiin" arvioimaan äitinsä katoamiseen liittyviä uusia johtolankoja, muistot palaavat. Mutta mentävä on, edes poliisi-Petterin mieliksi.

Jouluvaimo on lähtökohdiltaan arvoituksellinen ja vaativa romaani. Se aukoo solmuja hitaasti, muttei tarjoa valmiita vastauksia. Se panee lukijansa kovan paikan eteen: mitä ajattelen Rebekasta ja miksi ajattelen niin? Onko käsitykseni perusteltu?

Lapsensa hylkäävä äiti olisi helppoa nähdä yksinkertaisesti huonona ihmisenä etenkin, kun taustalla on myös lähes holtitonta elämää ja irrottelua. Mutta eikö tuomitessaan sorru itse samaan? Kapeakatseisuuteen, yksinkertaisuuteen, viettiensä vietäväksi?

Rebekan hahmo on kiehtova. Hänestä muodostuva kuva on vain Raakelin kertojanääneen varassa ja siten luonnollisesti osin epäluotettava. Perheen taustalla on voimakas uskonnollinen lahko, joka vaikuttaa koko lähipiiriin holhoavalla ja tiukalla otteellaan. Siitä huolimatta tai juuri siksi Rebekka kapinoi omalla tavallaan, vaikka pelkää.

Myös Raakelin Hassinen on rakentanut moniulotteiseksi. Raakel ei ole vain erikoisen lapsuutensa uhri, vaan omilla jaloillaan seisova aikuinen, joka tekee omat valintansa ja päätöksensä. Väistämättä lapsuuden turvattomuus ja kaveruudeksi muodostunut äitisuhde ovat vaikuttaneet häneen, mutta Hassinen ei jätä Raakelia yhden ulottuvuuden hahmoksi.

Arvoituksellisuus on Jouluvaimon parasta antia. Lukija joutuu työstämään lukemaansa, tekemään päätelmiä ja valintoja. Kenen puolella olen? Ketä haluan ymmärtää? Mitä olisin itse tehnyt?

Kahden luetun kirjan jälkeen alan ymmärtää entistä kollegaani paremmin. Hassisen kirjoissa on jotain todella kiehtovaa, vaikka – tai koska – ne eivät ole erityisen kauniita tai helppoja. Lukijaa tökitään ikävästi katsomaan myös toisesta näkökulmasta, kyseenalaistamaan oletuksensa ja ymmärtämään omat vajavaisuutensa.


Pirjo Hassinen: Jouluvaimo
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Otava 2002
333 s.

Kirjastosta.

______

Myös Kirjakaapin kummitus on kirjoittanut kirjasta.

Osallistun Ullan Luetut Kirjat -blogin Talven lukuhaasteeseen.