Juha Itkonen: Ajo

Juha Itkosen uusi kirja on minulle aina Tapaus. Jokin Itkosen tarinoissa ja tyylissä kiehtoo. Hän kertoo hyvin tavanomaisen tuntuisista ihmisistä, joilla useimmiten on kuitenkin elämässään jotain tavallisesta poikkeavaa: intohimoja, menetyksiä, surua, valintoja, tekoja. En ole aina poikkeuksetta ihastunut hänen kirjoihinsa, mutta usemmiten kyllä. Luottoa on.

Ajo on kahden tai kolmen aikatason romaani. On vuotta 1965 elävä abiturientti Jouko, jota musiikki vie ja elämä houkuttaa. Lukea pitäisi, mutta kun niin moni muu asia on paljon kiehtovampaa. Isä ymmärtää, uskovainen äiti ei niinkään. Mitä tulevaisuus tuo?

On vuosi 1966 ja Joukon äiti Heljä on valintojen edessä. Mies Onni ei enää suostu ajamaan autoa, mutta jonkunhan täytyy, joten Heljä menee autokouluun. Talvi on ollut pitkä ja pimeä, jotain uutta on löydettävä. Onko se vanhimman tyttären luona Australiassa? Uskaltaako hämäläisestä pikkukunnasta lähteä? Heljä on aina saanut tukea uskostaan, mutta riittääkö se, kun avioliitto rakoilee, perhe tuntuu hajoavan ja uusi tuttava Kerttu asettaa Heljän uskonkysymykset vahvasti kyseenalaisiksi.

Kolmantena on nykyhetki ja nelikymppinen Aino. Aino ajaa bemarilla kohti Saksaa takapenkillä pieni poikansa ja kotona selityksittä jätetty mies Pii. Aino pakenee, muttei itsekään ehkä tiedä mitä saati minne. Siinä missä autobahnin vierustat katoavat silmistä, oma mieli ja muistot ovat lähempänä kuin koskaan.

Mietin kirjaan tarttuessani, onkohan se ehkä Itkoselta jonkinlainen välityö. Jotenkin se tuntui tulleen niin nopeasti, vastahan julkaistiin edellinen, monitahoinen ja eheä Hetken hohtava valo. Vaikka tarkemmin ajatellen... onhan siitä jo yli kaksi vuotta.

Ei Ajo tunnu välityöltä. Se tuntuu valmiilta ja mietityltä. Kirjan käsittelemät teemat ovat suuria ja ne voisivat tehdä siitä raskaan, mutta Itkonen pitää langat käsissään ja armahtaa lukijaa liian suurelta painolta. Ajo vie surutyöhön, uskonkysymyksiin, avioliittoon ja mielen särkymiseen. Se kuvaa yhtä aikaa ihmisen väistämätöntä yksinäisyyttä ja yhteisiä tunteita. Vai voiko meillä koskaan olla yhteisiä tunteita toisten kanssa? Emmekö aina tunne ja koe vain itsemme kautta, yksin?

Tarinan henkilöt ovat kukin omalla tavallaan hyvin herkkiä. Onni ei kestä raskasta matkatyötään ilman hotellien ja ravintoloiden houkutuksia. Heljä haluaa miellyttää, mutta lähes sortuu yrityksensä alle. Joukon sielu on taiteilijan, mutta onko se oikeastaan syy millekään? Ainon taakkana on lapsuus, johon hän ei voinut vaikuttaa ja halu olla rakastettu ja hyvin kohdeltu – vaikka kuori on kova.

Ajo on surullista ja samalla lohdullista luettavaa. Sen tarina on sellaisten ihmisten tarina, jotka eivät saa valita kaikkea itse ja kohtaavat paljon pyytämättä tulevaa synkkyyttä, mutta jotka selviävät lopulta – kuitenkin.


Juha Itkonen: Ajo
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2014
283 s.

Oma ostos.

_____

Muiden mietteitä: Lumiomena, Mari A:n kirjablogi, Illuusioita, Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly, Kulttuuri kukoistaa

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aikaisemmin lukenut.