Adam Johnson: Orpokodin poika

Ihmisen identiteetti on kiinni hyvin pienistä asioista. Lapsuusmuistosta. Omien juurien ymmärryksestä. Taidoista ja tavoista. Määräyksistä. Pakkotoimista.

Pakon edessä ihminen on valmis olemaan kuka ja mitä tahansa, tekemään niin kuin käsketään ja ajattelemaan niin kuin määrätään. Ja silti, suurimmankin pakkovallan alla, on pieni hippunen jotain, mitä kukaan muu kuin ihminen itse ei voi päättää ja tietää.

Jun Do on kasvanut pohjoiskorealaisessa orpokodissa, vaikkei olekaan orpo. Kuten muutkin orpokodin kasvatit, myös hänet lähetetään sotilaskoulutukseen, kun ikää on tarpeeksi. Jun Dosta tulee tunnelirotta ja kaappari, myöhemmin radioaaltojen metsästäjä kalastusalukselle – ja vielä paljon muuta.

Orpokodin poika on kirja, jonka juonta on mahdotonta tiivistää pieneen tilaan. Adam Johnson on rakentanut tarinan, joka päästää lukijan moneen eri asemaan, katsomaan tilannetta yhä uudesta näkövinkkelistä. Päähenkilö on Jun Do, mutta kuka lopulta on kuka? Kenen identiteettiä käytetään, kenet hylätään?

Kirjan sivuilla pääsee hyvin syvälle Pohjois-Koreaan. Tutuksi tulevat japanilasten ja eteläkorealaisten siviilien kaappaukset, kalastusaluksen arki, "diplomatia", vankileirien toivottomuus, kidutus, Pjongjangin kadut ja korttelit, ylhäisön elämä ja Rakkaan Johtajan oikut. Kaiken keskellä Jun Do koettaa selvitä parhaansa mukaan.

Johnsonin tyyli (ja Antti Immosen suomennos) tekevät lukukokemuksesta yhtä aikaa nautinnollisen ja ristiriitaisen. Kirja on oikeasti jopa hauska: se on pilkallinen ja aiheidensa puolesta käsittämätön, absurdi. Samaan aikaan se on karmiva, sillä vankileirit, kidutukset ja pelot kuvataan varsin tarkkaan ja lukijaa säälimättä. Yhden humoristisen hetken jälkeen ollaankin jo kidutukseen erikoistuneen tiimin kellaritiloissa seuraamassa lobotomiaa. Kirjaa lukiessa kannattaa olla hereillä – se ravistelee.

Pohjois-Koreasta lukeminen on ennenkin pannut minut miettimään. Kuten vuosi sitten lukemani "matkaopas", myös Orpokodin poika on ulkopuolisen kirjoittama. Kirja on puhtaasti fiktiota, vaikka se eittämättä ammentaa vankasta tutkimustyöstä, haastatteluista ja tiedonhankinnasta. Orpokodin poika voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2013, eikä varmastikaan syyttä. Se on voimakas, huolellisesti rakennettu tarina, joka tutustuttaa lukijansa aivan vieraaseen maailmaan.

Pohjois-Koreasta on kirjoitettu ja suomennettu varsin paljon tietokirjallisuutta. Siitä huolimatta luulen, että Orpokodin poika riittää minulle jälleen joksikin aikaa. En halua tällä hetkellä tietää enempää, tämä on tarpeeksi. Hulluuden rajoja on toisinaan kiehtovaa tonkia, mutta nyt ei ole sen aika.

Identiteetti on asia, joka kiinnostaa minua paljon. Mistä muodostuu esimerkiksi kansallinen, uskonnollinen tai poliittinen identiteetti? Kuinka paljon ihminen voi valita itse, kuinka paljon on ympäristön väistämätöntä vaikutusta?

Euroopassakin eletään levottomia aikoja. Sotia käydään, terroritekoja tehdään, ääriaatteet keräävät kannatusta, rasismi on näkyvää. On syytä pohtia, millaisista paloista me muodostumme. Mitä olemme valmiit sietämään? Missä kulkee oma rajamme?

Mistä alkaen emme ole enää niitä ihmisiä, joita luulemme olevamme?


Adam Johnson: Orpokodin poika
Suomentaja: Antti Immonen
Ulkoasu: Jussi Hirvi
Alligaattori Kustannus 2014
507 s.
The Orphan Master's Son (2012)

Arvostelukappale.

_____

Myös Kirjavalas ja Kirjavinkit ovat kirjoittaneet tästä kirjasta.

Lukukokemuksellani ruksaan pitkästä aikaa uuden kohdan Pulitzer-listaltani. Lisäksi tämä sopii Kirjan vuoden lukuhaasteen kohtaan 13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon.