 |
| Kuva: Henrik Schütt |
Rakastuminen päätä pahkaa on huikea tunne. Sen huomaa myös Ester Nilsson, ammattikirjoittaja ja -ajattelija, joka alkaa työstää tekstiä kuvataiteilija Hugo Raskista. Rask kiehtoo ja ihastuttaa, vaivaa ja järkyttääkin Esteriä, joka on niin tunteidensa vietävänä, ettei ehkä edes tunnista itseään enää. Kun Ester viimein tapaa Hugon, jalat menevät alta ja mieli sijoiltaan.
 |
| Kuva: Henrik Schütt |
Alkaa suhde, jossa ei ole päätä eikä häntää. Ester roikkuu puhelimessaan odottaen Hugon yhteydenottoa, kiskoo irti jokaisen onnenhippusen ja pienen merkin kiintymyksestä, jonka vain voi mitenkään itselleen perustella – tai olla perustelematta. Entinen parisuhde kiltin mutta mitäänsanomattoman miehen kanssa saa mennä, eikä Ystävätärkuoron kommenteilla ole mitään väliä. On vain Rakkaus. Ja Hugo.
 |
| Kuva: Henrik Schütt |
Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä on kääntynyt Ann-Luise Bertellin ohjauksessa Lilla Teaternin lavalle osuvasti ja intiimisti. Höpsähdin August-palkinnolla tunnustettuun kirjaan ja sen jatko-osaan, joten näyttämösovitus kiinnosti. Miten sellaisen pyörteen voi saada lavalle?
Oikein hyvin Lilla Teaternin väki onnistuu. Linda Zilliacus on Esterinä herkkä ja jäntevä, Johan Fagerudd Hugona herkullisen omahyväinen ja lipevä. Ystävätärkuoron muodostavat Anja Bargum ja Emilia Nyman, jotka vuoroin kannustavat, vuoroin sysivät Esteriä kohti jonkinmoista järkeä, ajoittain laulun ja tanssin voimin. Kovin menestyksekkäästihän se ei onnistu, mutta syy ei ole ystävättärien.
 |
| Kuva: Henrik Schütt |
Antti Mattilan lavastus ja puvustus ovat yksinkertaisia ja virtaviivaisia. Kuutiomaisessa, lähes värittömässä miljöössä Esterin epätoivo kaikuu tyhjille seinille, lakanaton sänky paljastaa karuudessaan Esterin ja Hugon suhteen tyhjyyden, vaikka takana olisi juuri vietetty merkittävä "rakkauden yö". Vaatetus on tyylikäs mutta neutraali, vain Esterin kengät – lenkkarit – muistuttavat yrityksestä pitää jokin osa vartalosta kiinni maassa, sillä Ester purkaa suhteen herättämää turhautumistaan juoksemiseen.
Ville Aaltosen valot ja Antero Mansikan äänet tuovat kerrontaan ryhtiä ja rytmiä. Musiikkivalinnat sitovat Esterin elämän todellisuuteen: vaikka voisi ajatella, ettei näin päätöntä menoa voi oikeasti ollakaan, tutut kappaleet muistuttavat arjesta ja elämästä, joka kulkee väistämättä eteenpäin.
 |
| Kuva: Henrik Schütt |
Egenmäktigt förfarande luottaa pieniin eleisiin ja tarinan kaareen. Samaan aikaan kun Ester kipuilee tunteidensa vietävänä, lavalla nähdään epävakaan ihmissuhteen ruumiinavaus ja analyysi. Sormi ei osoita ketään, ei oikeastaan edes niljakasta Hugoa. Pikemminkin katsoja jää pohtimaan, mikä meidät saa rakastumaan: se toinen ihminen, käsityksemme rakkaudesta vai rakkaus itsessään, sen heltymätön voima? Onko kaikki sen arvoista, vai olisiko oman elämän kokonaisuus täydennettävä lopulta jollain muulla kuin polvia vavisuttavalla tunnekirjolla – jollain, joka on peräisin meistä itsestämme?
Kiitos lipusta Lilla Teaternille.
Egenmäktigt förfarande
Lilla Teatern
Alkuperäinen teksti: Lena Andersson
Rooleissa: Linda Zilliacus, Anja Bargum, Emilia Nyman, Johan Fagerudd
Ohjaus: Ann-Luise Bertell
Puvustus ja lavastus: Antti Mattila
Äänet: Ville Aaltonen
Valot: Antero Mansikka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!