Anu Lahtinen: Pohjolan prinsessat – Viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin

Prinsessoista tulee helposti mieleen silkissä ja timanteissa tepasteleva nuori, kaunis neito, joka aikansa etikettitaitoja harjoiteltuaan naitetaan kauppatavarana perheelleen suotuisimpaan vieraaseen sukuun. Kruunu keikkuu otsalla, eivätkä maalliset huolet prinsessaa paina. Ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti.

Tutkija Anu Lahtisen kirja Pohjolan prinsessat – Viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin keikauttaa kuvitelmat sijoiltaan ja tarjoaa niiden sijaan napakassa paketissa olevaa faktaa pohjoismaisten prinsessojen elämästä keskiajan alusta 1600-luvulle. Muoto on populaarin tietokirjan ja sisältö taidolla valittua.

Varhaisimmista viikinkiprinsessoista on varsin niukalti lähteitä. Lahtinen käyttää hyväkseen sen, mitä tarjolla on, ja nämä "saagojen aikojen" naiset jäävätkin hieman utuisiksi, eräänlaisiksi esiäideiksi (joita he toki myös konkreettisestikin ovat). Varhaiskeskiaika on haastava ajanjakso, sillä lähteitä on todella vähän (aiheesta kuin aiheesta), mutta murusistakin saa annoksen, kun huolella niitä käsittelee.

Luvut etenevät kronologisesti kertoen pääosin yhdestä kruunupäästä kerrallaan. Nimiä tulee siis kasaan melkoinen lista, mutta mitään erityistä tarvetta kellään ei liene jokaista opetella ulkoa. Itse nautin lukemisessa ennen kaikkea tunnelmasta (kyllä, tietokirjassakin on tunnelma) ja ajankuvasta, ja ne molemmat Lahtinen rakentaa taiten.

Kirja etenee viikinkiajasta keskiajalle ja siitä renessanssiaikaan. Maantieteellisesti pysytään pääosin Skandinaviassa, joskin väistämättä joitakin loikkauksia tehdään esimerkiksi Saksaan ja Ranskaan, jonne monen prinsessan tie vei avioliiton kautta. Näin kävi esimerkiksi tanskalaisprinsessa Ingeborgille (1175–n. 1237), joka avioitui vuonna 1193 Ranskan kuninkaan Filip Augustin kanssa. Hääyön jälkeen kuningas tuli kuitenkin katumapäälle ja halusi purkaa avioliiton. Se ei luonnollisestikaan ollut paavin mieleen, ja Filip August joutui kirkonkiroukseen. Ingeborg taas hylättiin yksinäisyyteen ja vankeuteen kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

Vaikka monet kuninkaalliset avioliitot tavattiin sopia kihlauksella aviopuolisoiden ollessa vasta kapaloikäisiä, varsinainen avioliitto solmittiin vasta, kun osapuolet olivat lähempänä nykyaikaista täysi-ikäisyyttä. Keskiaikaisen lain mukaan tyttöjen alin laillinen avioikä oli 12 ja poikien 14 vuotta, mutta usein kuitenkin odotettiin myöhemmälle iälle, sillä nuoria ei vielä pidetty ehdottoman täysikasvuisina, vaikka heidän katsottiinkin kykenevän jo hoitamaan talousaskareita yksin. (Alhaiset kihlaus- ja avioitumisiät koskivat ennen kaikkea ylhäisöä, tavallisen kansan parissa "lapsiavioliitot" eivät olleet tavanomaisia tai tarpeellisia.)

Pohjolan prinsessat kertoo monta kiehtovaa tarinaa menneisyydestä. Se ravistelee raikkaasti hieman hölmöä kuvitelmaa joutilaista neidoista linnoissaan, sillä on selvää, että kuninkaalliseen perheeseen syntyminen toi mukanaan valtavan määrän velvollisuuksia ja vastuuta. Prinsessat oppivat pienestä pitäen niin politikoinnin, juonimisen kuin vallankäytön taitoja, eikä naispuolisia kuningasperheen jäseniä voinut missään määrin jättää sivuosaan tai vain oleskelemaan ja aikaa tappamaan. Lisäksi on huomioitava pohjoinen ulottuvuus: olosuhteet näillä leveyspiireillä vaativat asukkailtaan – kaikissa säädyissä – kestävyyttä ja sitkeyttä. Silkkihepenet eivät pitkälle auta hyytävän kylminä pohjolan talvina vetoisissa kivilinnoissa.

Lahtisen kirjan voi ahmaista kokonaisuudessaan tai siitä voi nautiskella pienissä paloissa. Varsinaisten lukujen välissä on yksityiskohtiin keskittyviä kainalojuttuja, joissa on esimerkiksi suoria lainauksia kirjeistä, saagoista ja asiakirjoista. Lisäksi kirjassa on mustavalkoinen kuvitus ja nelivärikuvaliite, jotka elävöittävät sitä hyvin. (Olisi toki hienoa, jos kuvitus olisi kauttaaltaan väreissä, mutta tyydyn kohtalooni ja kustantajan valintaan.)

Suosittelen isoille ja pienille prinsessoille, Pohjoismaiden historiasta kiinnostuneille, nykykuninkaallisia seuraaville ja yleistajuisesta tietokirjallisuudesta nauttiville.


Anu Lahtinen: Pohjolan prinsessat – Viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin
Ulkoasu: Erika Kallasmaa
Atena 2009
223 s.

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Koko lailla kirjallisesti

Andrei Pajanne: Nadia, onnetar

Nadia on tyttö, joka kohtaa elämässään paljon epäonnea. Perheeseen tulee surua Nadian ollessa vielä pieni koululainen, eikä epäonni jätä tyttöä rauhaan tulevienkaan vuosien aikana. Kun Nadia tapaa lasinpuhaltajan oppipoikana työskentelevän Eliaksen, maailma asettuu hetkeksi radalleen. Mutta hetkeksi vain, sillä universumilla on muita suunnitelmia Nadiaa varten kuin seesteinen onni...

Nadia, onnetar päätyi luettavakseni kustantamon ehdotuksesta. Kyse on uudesta nuortenkirjasta, joka avaa portteja onnen ja epäonnen, kohtalon ja sattuman, universumin salaisuuksien ja kuoleman ja tuonpuoleisen pohdintaan. Nadian elämä on hyvin epätavanomaista, eikä hän itsekään ole ihan tavallisin misukka. Hänellä on esimerkiksi lähes maaginen pianonsoiton taito, joka tosin – onnen ja epäonnen väistämättömän kamppailun myötä – päätyy kohtalon ivan uhriksi.

Nadian ja Eliaksen rakkaustarina vie totisesti jalat alta, niin täynnä tunnetta se on. Maalliset huolet eivät heitä vaivaa, eikä muusta kuin rakkaudesta ja ikuisesta yhdessäolosta juuri keskustella. Nuoret on selvästi tarkoitettu toisilleen, vaan huonostihan siinä käy: Nadian on lopulta lähdettävä uusiin universumeihin rakastaan etsimään. Vai onko kaikki lopulta vain yhtä pientä lasipalloa...?

Nadia, onnetar on kunnianhimoinen kirja. Tarinan kehykset ovat suureelliset, ja paikoin ne tuntuvat ylen mahtipontisilta. Toisaalta ymmärtäähän sen: puhutaan kuitenkin universumien tasolle yltävistä teemoista ja kaiken kattavasta kohtalosta, elämän tarkoituksestakin.

Suuret teemat osoittautuivat oman lukukokemukseni kohdalla haasteiksi. Jäi tunne, ettei niistä ole osattu valita tärkeintä, johon keskittyä, vaan mukaan on haluttu ottaa valtava kokonaisuus, jolla ratkotaan kiistattomasti elämän tarkoitus reilussa 200 sivussa. Ei kai sellainen tavoite voi onnistua, vaikka romaani tarjoaakin omanlaisensa näköalan elämän ymmärtämiseen.

Olen oletettavasti myös liian kyyninen Nadian tarjoamille universumeille ja elämän tarkoitukselle. Tietoisuus ja tuonpuoleisuus, henkinen kasvu ja mystiikka eivät oikein sovi minulle ainakaan tällaisessa paketissa. Kirjan korkealentoisuus pysyy jossain määrin nuortenkirjamaisissa aisoissa, mutta yhtä kaikki se on paikoin varsin raskasta luettavaa noustessaan sfääreihinsä.

Nadia, onnetar kuvaa kokemuksia, joihin moni voinee samaistua: menetys, suru, epäonnistuminen, virheelliset valinnat ja tahdonvastaiset tapahtumat ovat aiheita, joista lähes jokainen voi löytää jotain samaistuttavaa. Ehkä tasapaino onnen ja epäonnen välillä on mahdollista lopulta saavuttaa, meidän jokaisen?


Andrei Pajanne: Nadia, onnetar
Ulkoasu: Petra Pirinen
Imogen 2015
235 s.

Arvostelukappale.

_____

Muualla: Teppo Kulmala/Savon Sanomat, Dysphoria-blogi

Kirjamessukuhinoita

Helsingin Kirjamessut tältä vuodelta taitavat olla omalta osaltani niin sanotusti valmista kauraa. Olin messuilla muutaman tunnin torstaina töiden jälkeen, perjantaina puolestapäivästä alkaen ja tänään lauantaina aamuyhdeksästä puoli kuuteen. Eiköhän tämä riitä, vaikka huomenna onkin vielä paljon kiinnostavaa ohjelmaa tarjolla. Messuille osallistuin siis Bloggaripassilla, mistä kiitos järjestävälle taholle.

Torstaina keskityin tekemään alustavaa tutkimustyötä antikkapuolella. Pitkän työpäivän päälle olo ei ole kovin vastaanottavainen, ja siksikin torstai on hyvä kirjamessupäivä väljyytensä vuoksi. Antikvaariset kirjamessut kiehtovat minua vuosi vuodelta enemmän, ja löysinkin nopeasti etsimäni kokoelmastani puuttuvan Irvingin oman hyllyn täydennykseksi. En varmastikaan ole kovin sofistikoitunut antikkapuolen kiertäjä, sillä makuni on aivan tavanomainen, mutta yhtä kaikki on nautinnollista antaa silmien vilistää pitkin kirjanselkämysrivejä omien mieltymystensä perässä.

Yhden haastattelun ehdin käydä kuuntelemassa. Tutkija Saara Jantusen tuore Infosota-kirja on hurjan mielenkiintoisen kuuloinen. Siitä ja muutenkin väärästä tiedosta Jantusen kanssa keskusteli Sofi Oksanen. Tilaisuus oli todella suosittu, ja koska se oli päivän viimeisessä aikaikkunassa, loppuosaa häiritsivät huomattavasti toistuvat kolmekieliset kuulutukset messujen sulkeutumisesta.

Perjantain messupäiväni alkoi puolilta päivin. Päädyin heti ensimmäiseksi kuuntelemaan Laura Lindstedtiä, jota haastatteli aina yhtä hurmaava Marko Gustafsson. Lindstedt kertoi uudesta romaanistaan Oneiron, joka on herättänyt uteliaisuuteni jo aiemmin, mutta viimeistään tämä esiintyminen herätti pakonomaisen tarpeen lukea kirja mahdollisimman pian. Kirja kuuluukin messuhankintoihini ja olen sen lukemisen jo aloittanut. Lindstedt myös luki pätkän kirjastaan haastattelun aikana. Ääneen lukemista on ihanaa kuunnella.

Kirjakahvilassa sujahti muutama hetki iltapäivästä erinomaisesti skumpan ja kiinnostavien haastattelujen myötävaikutuksella. Ensin kuuntelimme ystäväni kanssa historiantutkija Inkeri Koskisen ja toimittaja Tuomas Murajan keskustelun Koskisen uudesta kirjasta Villi Suomen historia. Kirja alkoi (tietenkin!) kiinnostaa, ja keskustelu oli muutenkin erinomainen sivuten tieteen ja näennäistieteen kahnauksia, faktoja ja valheita sekä kansallisromanttista tarvetta rakentaa kansan historiallista suurkertomusta. Koskinen huomautti, että näennäistieteen ja tieteen erottaa moni seikka, mutta yksi olennaisimmista on se, että näennäistieteestä puuttuu (paikoittaisesta mielikuvituksellisuudestaan huolimatta) luovuus: se kun ei koskaan korjaa itseään, toisin kuin oikea tiede, jolle se on elinehto.

Saimme joukkoomme lisävahvistusta ja jäimme Kirjakahvilaan vielä toisenkin keskustelun ajaksi, jossa professori Jaakko Hämeen-Anttila ja toimittaja Venla Rossi kertoivat uudesta kirjastaan Nälästä nautintoihin ja sen teemasta, ruokakulttuurin historiasta ja muutoksesta. Lyhyessä ajassa opin muun muassa sen, että ulkona syöminen ja katukeittiöt ovat "ikiaikaisia", vaikka varsinainen fine dining onkin vasta Ranskan vallankumouksen jälkeinen tuote.

Perjantain kohokohta oli sananvapautta ja propagandaa käsittelevä keskustelu, johon osallistuivat Sofi Oksanen, toimittaja Jussi Niemeläinen ja tutkija Saara Jantunen. Puhetta johti tutkija Charly Salonius-Pasternak. Oksanen kaipaa peruskouluun tieteellisen työn ja diskurssianalyysin perusteita, Niemeläinen toivoo yhteiskunnasta sellaista, ettei propagandaan uskottaisi ja Jantunen kyseenalaistaa luutuneet käsityksemme esimerkiksi itsenäisyyden merkityksestä. Sananvapaus ja ennakkosensuurin puute takaa sen, että propagandallakin on oikeus tulla esiin, jos joku sitä haluaa tuottaa. Tästä keskustelijat olivat yksimielisiä, vaikka kritisoivatkin propagandan ilmenemismuotoja ja voimakkuutta.

Suuryleisön keränneen keskustelun jälkeen puikkelehdin pienemmälle Takauma-lavalle, jossa puheenaiheena olivat digitaaliset ihmistieteet. Professori Mikko Tolosen johtama keskustelu oli lämminhenkinen ja hauska, vaikka hieman kritisoisin nuutuneita humanistiläppiä. Humanistikin kyllä osaa käyttää tietokonetta ja ymmärtää digitalisaation päälle, ei hätää!

Tästä teemasta olikin hyvä jatkaa kohti oluttuopposta ja päivällistä hyvässä seurassa.

Tämä aamu alkoi jo yhdeksältä kirjabloggareille järjestetyllä Messubrunssilla. Ella Kanninen haastatteli joukkoa esikoiskirjalijoita ja keskustelua herui esiin muutenkin varsin mukavasti. Yllättäen tekisi mieli lukea kaikki esiin nostetut kirjat, joista yksikään ei ollut vielä tähän mennessä päätynyt haaviini. Muutosta tilanteeseen on luvassa!

Paikan päälle saapui myös Katja Kettu, joka kertoi uudesta romaanistaan Yöperhonen. Se odottelee minua kirjastossa (satojen ihmisten varausjono on edennyt ihmeen sutjakkaasti), ja kunhan saan kirjan käsiini, uppoudun siihen hetimmiten – sen verran Kettu sai uteliaisuuttani heräämään kertomalla myös omaan sukuhistoriaansa liittyviä tiedonsiruja, joista on ammentanut tiettyjä teemoja romaaniinsa. Noin ammatillisesti en voinut olla tyrskimättä, kun Kettu kertoi lukioaikaisesta kohtaamisestaan ammatinvalintapsykologin kanssa. Kettu halusi jo nuorena kirjoittaa työkseen, johon ammatinvalintapsykologi loihe lausumaan, että sihteerin ura voisi mahdollistaa sen. Huokaus.

Tilaisuuden kruunasi Mihail Šiškin (kuvassa oikealla), jonka romaani Neidonhius on kuulemma vaikea, mutta sitä ei kai tarvitsekaan ymmärtää. Hän sanoi itsekin, ettei aina koe tarpeelliseksi ymmärtää taidetta, sillä hän haluaa nauttia. Šiškin puhui taiteen kuolemattomuudesta ja kauneudesta, ja vaikka hän vitsailikin, ettei ole ammattilaiskirjoittaja, koska "ei osaa keksiä mitään", minulle jäi kuva sanataiteeseen erittäin suurella intohimolla suhtautuvasta kirjailijasta.

Brunssin kirjamaailmasta hipsin poliittisempaan todellisuuteen. KirjaKallion isännöimällä Louhi-lavalla pidettiin paneeli Hyvää huomenta Suomi: Kuka täällä pärjää?. Keskustelemassa olivat Vihreiden varapuheenjohtaja Maria Ohisalo, kansanedustajat Li Andersson (vas.) ja Wille Rydman (kok.), Helsingin nuorisotoimen johtaja Tommi Laitio ja kirjailija Katariina Romppainen. Paneeli oli erinomainen ja lähestulkoon omien kirjamessujeni huipennus. Eloisaa ja säpäkkää keskustelua, jonka vetovastuussa olleet nuoret Kallion lukion naiset (joiden nimet menivät ikäväkseni minulta ohi) suoriutuivat tehtävästään nähdäkseni huomattavasti paremmin kuin suuri osa poliitikkoja luotsaavista ammattitoimittajista tv-lähetyksissä.

Tein muistiinpanoja kynä sauhuten, mutta sittenkään ei tee mieli tiivistää niitä blogiin asti. Oikeastaan paneelista saisi kokonaan oman bloggauksensa. Aihepiiri koskettaa työn kautta minua kovasti: nuorten huono-osaisuus ja pahoin- & hyvinvointi ovat aiheita, joista en kyllästy keskustelemaan ja punnittua puhetta myös kuuntelemaan. Tärkeimmät tiivistykset voisivat olla Ohisalon kommentti siitä, että nuorilla on uskoa tulevaisuuteen jopa leipäjonossa ja Laition ajatus siitä, että mainittu tulevaisuudenusko syntyy ennen kaikkea siitä, että nuorella on elämässään joku, joka välittää, mitä tälle tapahtuu. Isoja asioita mietittäväksi.

Katja Kettu, toimittaja Ilkka Lehdonmäki ja Ydin-lehden päätoimittaja Arja Alho kävivät iltapäivällä keskustelua sodasta ja sotapuheesta. Keskustelu oli antoisa ja ajatuksia herättävä, ja jälleen Kettu sai ammatillisen minäni hymisemään, sillä hän kertoi, ettei ollut teininä saanut tehdä esitelmää naisista sodassa ja on nyt erittäin onnellinen siitä, ettei enää ole opettajainhuonetta, joka kieltäisi häntä puhumasta ja kirjoittamasta mitä haluaa. Kettu ja Lehdonmäki kaipasivat mediaan lisää puhetta rauhasta, turvallisuudesta, ratkaisuista ja ihmisoikeuksista pelottelun ja uhkakuvien sijaan. Ei huono toive, jos minulta kysytään.

Myöhemmän iltapäivän aikana ehdin vielä käydä kuuntelemassa Jari Järvelän ja Tuula-Liina Variksen keskustelua kirjailijan työstä, paneelikeskustelua e-kirjojen suosion kasvusta ja viimeisenä muttei vähäisimpänä Kummelin miesten esiintymistä uunituoreen historiikkinsa tiimoilta. Olen Kummeli-likka henkeen ja vereen, ja tämä lyhyt mutta ytimekäs keskustelu oli juuri sopiva päätös kirjamessuhulinalle. Kuka tietää, ehkä Kummelilta nähdään seuraavaksi "värityskirja aikuiseen makuun"?

Kirjamessut olivat jälleen kerran ajan ja vaivan väärti. Tietenkään en nähnyt kuin murto-osan kiinnostavista ohjelmanumeroista ja tietenkin roudasin kotiin sellaisen kasan kirjoja, että niillä ruokkii kenen tahansa lukutoukan lukuhimoa viikkokausiksi eteenpäin. Tapasin uusia ja vanhoja tuttuja (moi vaan!), hengailin yksin ja hyvässä seurassa, nautin kirjamenoista kaikella ilolla ja innolla, jonka itsestäni löydän.

Tärkein asia, jonka Kirjamessuista vuosi toisensa jälkeen saan, on rakkaus kirjoihin ja kirjallisuuteen. Kirjamessujen monipuolinen ja intohimoinen ohjelmisto, laaja tarjonta ja isot kävijämäärät saavat uskomaan siihen, että kirjallisuudella on todellakin oma, kiistämätön ja tutisematon paikkansa ja merkityksensä. Tilausta, tarvetta ja toiveita riittää.

Onneksi.

Helsingin Kirjamessut 2015 – Messumenoja viikonlopulle

Jihuu, enää kaksi yötä Helsingin Kirjamessuihin! Eilen listailin torstain ja perjantain kiinnostavia tapahtumia ja esiintymisiä (joista vain murto-osaan itsekään luonnollisesti edes ehdin saati lopulta jaksan mennä), nyt on luvassa viikonlopun kiinnostavat kohtaamiset.

Lauantai 24.10.

Hyvää huomenta Suomi: kuka täällä pärjää? (Louhi klo 11.30)

Maahanmuutto, nuorten köyhyys ja syrjäytyminen näkyvät syksyn kirjatarjonnassa. Onko kaikilla suomalaisilla nuorilla yhtäläiset mahdollisuudet onneen ja menestykseen? Keskustelussa kansanedustajat Li Andersson (vas.) ja Wille Rydman (kok.), Vihreiden varapuheenjohtaja Maria Ohisalo, Helsingin nuorisotoimen johtaja Tommi Laitio sekä kirjailija Katariina Romppainen. Haastattelijoina KirjaKallion oppilaat.

Hyvän elämän filosofiaa (Sibelius klo 12.30)

Punnittu puheenvuoro ihmisen mahdollisuuksista hyvään elämään. Ilkka Niiniluoto pohtii inhimillisiä perusasioita, kuten tahdon vapautta, viisauden olemusta ja oppimisen iloa. Kirja on läpileikkaus tunnetun filosofin ajattelusta. Haastattelijana Esa Saarinen.

Kirjailija ja historiantutkija: saman menneisyyden kaksi rekonstruktiota (Eino Leino klo 13.00)

Kirjailija, historiantutkija ja käsikirjoittaja Leonid Juzefovitš muuttaa historian tosiasiat jännittäväksi dokumentaariseksi kerronnaksi, joka vetää vertoja jännitysromaanille.

Kuulet kumman soiton – puhetta sodasta ja sotapuhetta (Eino Leino klo 14.00)

Miten sodasta kirjoittava, sotapuhetta analysoiva ja rauhantyötä tekevä näkee kiristyvän ja jopa vihaisen ilmapiirin? Keskustelemassa Katja Kettu ja Ilkka Lehdonmäki. Haastattelijana Ydin-lehden päätoimittaja Arja Alho.

Tietokirja.fi: Tietokirjaraati (Aino klo 15.00)

Tietokirjaraadissa arvioidaan viisi ajankohtaista tietokirjaa Levyraadista tutulla formaatilla. Raadissa tuomareina toimivat Tuija Brax, Heikki Haapavaara, Holle Holopainen ja Anna-Stina Nykänen. Puhetta johtaa Ari Elo.

E-kirjojen suosio kasvaa -paneelikeskustelu (Kullervo klo 16.00)

E-kirjojen myynti ja kirjastojen lainausmäärät kasvavat. Mitä luetaan, kuka lukee, mitkä ovat e-kirjojen bestsellerit? Keskustelemassa kustantajan, kirjailijan, lukijoiden, e-kirjakaupan ja kirjaston edustajat. Keskustelua vetää Essi Manner.

Hätä on tarpeen – kulttuuripessimismin nousu 1965–2015 (Wine Corner klo 16.30)

Tommi Uschanovin odotettu uusi kirja analysoi länsimaisen kulttuurin omakuvassa tapahtunutta isoa muutosta. Kehitysoptimismin on korvannut neuvottomuuden ja voimattomuuden valta. Onko pessimismiin aihetta vai paljastaako se vain osan kulttuurimme näkymistä?

Sunnuntai 25.10.

Vähemmistöt suomalaisessa kirjallisuudessa (Aino klo 11.00)

Vammaiset, sukupuolivähemmistöjen sekä etnisten vähemmistöjen edustajat eivät juuri näy suomalaisessa kirjallisuudessa. Miksi? Voiko enemmistöön kuuluva kirjoittaa vähemmistösta? Keskustelijoina Anja Snellman, Maija Haavisto ja Mari Pyy. Haastattelijana Taika Dahlbom.

Inspiroiva Berliini (Wine Corner klo 11.30)

Mark Mallon, joka ylläpitää suomalaiskirjailijoiden residenssiä Berliinissä, ja Mikko Rimminen, joka on kirjoittanut Berliinissä ja Berliinistä, keskustelevat kaupungin merkityksestä inspiraation lähteenä. Haastattelijana Stefan Moster.

Naisjohtaja ja mieshoitaja: puhetta sukupuolirooleista (Louhi klo 12.00)

Mitä tytöt ja pojat ovat, saavat ja haluavat olla? Sukupuoliroolit puhuttavat tänä vuonna myös nuortenkirjallisuudessa. Keskustelemassa kirjailijat Antti Holma, Tuuti Piippo, Eveliina Talvitie sekä tutkija Saara Särmä.

Minkälainen on hyvä tyttöhahmo? (Louhi klo 14.00)

Nuoret tytöt ovat yhä useammin nuortenkirjojen päähenkilöitä. Minkälainen sitten on hyvä tyttöhahmo? Jyräävätkö "poikatytöt" ja onko kaikissa naishahmoissa ripaus Peppiä? Keskustelussa mukana kirjailijat Paula Noronen, Maria Carole, Iida Sammalisto sekä toimittaja Maria Petterson, opettaja Vesa Linja-Aho ja kirjailija Eppu Nuotio. Haastattelijoina KirjaKallion oppilaat.

Uskonnon varjot – Hengellinen väkivalta kristillisissä yhteisöissä (Mika Waltari klo 14.30)

Hengellinen väkivalta on merkittävä ongelma Suomessa. Sitä esiintyy uskonnollisissa yhteisöissä, ja siinä käytetään yhteistä hengellistä vakaumusta väkivallan välineenä. Aini Linjakumpu kartoittaa, mitä hengellinen väkivalta on ja miten se ilmenee. Haastattelijana Matti Myllykoski.

Muuttuva sukupuoli (Katri Vala klo 15.30)

Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen katsominen ei riitä, jos halutaan ratkoa nykyisiä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kysymyksiä. Keskustelua on laajennettava myös muihin eriarvoistaviin normeihin: ihonväriin, ikään ja yhteiskuntaluokkaan. Leena-Maija Rossin haastattelijana piispa Irja Askola.

Kirjalliset hiljaisuudet - sukupuoli, vähemmistöt ja sensuuri (Aleksis Kivi klo 16.30)

Tuula Juvonen ja Katriina Rosavaara keskustelevat sananvapaudesta seksuaalisten vähemmistöjen näkökulmasta. Haastattelijana Johanna Sillanpää.

Kirjallisuuden vastaanotto ja kritiikki (Katri Vala klo 17.00)

Suomessa ilmestyy vuosittain 10 000 kirjaa – miten ne otetaan vastaan? Päämediaan päätyy vain kourallinen kirjoja – ja iso osa kirjallisuudesta elääkin suoremmassa suhteessa omaan yleisöönsä. Keskustelemassa kustantaja Anna-Riikka Carlson ja toimittaja Pietari Kylmälä, keskustelua vetää kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomadon päätoimittaja Aleksis Salusjärvi.

Nopea ja hidas journalismi (Wine Corner klo 17.30)

Onko nopea journalismi liian nopeaa ja hidas journalismi liian hidasta? Taisteluissa klikkauksista faktoja ei ehditä tarkistaa, ja kun hidas jorunalismi ne lopulta perkaa, ketään ei enää kiinnosta? Keskustelemassa toimittajat Anu Silfverberg, Tommi Parkkonen ja Elina Grunström.

***

Ehkä hieman hillitympi valikoima kuin torstaille ja perjantaille, ja näihin minulla on kaikki edellytykset jopa ehtiä paikalle. Katsotaan, millainen todellisuus lopulta on.

Kirjamessut ovat mukava ja kuitenkin ristiriitainen tapahtuma. Ihmismassat alkavat helposti ahdistaa, tulee jano ja vessahätä, jalat väsyvät, rahat loppuvat. Ja kuitenkin tuleva viikonloppu on minulle yksi syksyn odotetuimmista, pääsenhän lempipuuhani äärelle!

Kuljeskelen messuilla blogipassi paidanhelmassa, tule vetämään hihasta, jos bongaat ja tekee mieli moikata. Odotan innolla niin vanhojen tuttujen kuin uusien ihmisten tapaamista.

Ylihuomenna se alkaa! Mukavia kirjamessuja kaikille!

Helsingin Kirjamessut 2015 – Messumenoja torstaille ja perjantaille

Jihuu, enää kolme yötä Helsingin Kirjamessuihin! Ilolla pääsen tänäkin vuonna osallistumaan messuille bloggaajapassilla, joten mitä luultavimmin – jos vain kisakunto kestää – aion pyöriä Messukeskuksessa jokaisena messupäivänä. Aamusta iltaan en varmastikaan jaksa (enkä arkena edes virka-aikaisen palkkatyöni vuoksi voi), mutta tähän alle listaan omia tärppejäni tästä lukutoukan vuoden kohokohdasta. Kuvaukset ovat Kirjamessujen tapahtumasivuilta.

Aloitan torstain ja perjantain ohjelmasta, huomenna palaan viikonlopun tarjoomuksiin.

Torstai 22.10.

Kohti sosialismia! (Mika Waltari klo 10.30)

Pirkkalan peruskoulussa tehtiin uskomaton opetuskokeilu lukuvuosina 1973–75. Sen tarkoituksena oli siirtää Suomi sosialistiseen järjestelmään koulutuspolitiikan avulla. Opetusmateriaaleissa, niin kutsutuissa Pirkkalan monisteissa, korostettiin marxilais-leninististä maailmankatsomusta. Jari Leskisen haastattelijana Aleksi Siltala.

Kaikki rakkaudesta (Aino klo 11.00)

Miten saada väljähtänyt suhde säkenöimään? Mitä aivoissa tapahtuu, kun suutelemme? Miten rakkaus on muuttunut keskiajalta nykypäivään? Emilia Vuorisalmi, Anu Lahtinen ja Osmo Kontula keskustelevat Maaret Kallion johdolla aiheista, joita kaikki pohtivat.

Varjoja menneisyydessä – historiallinen kauhu (Mika Waltari klo 11.30)

Menneisyyteen sijoittuvat kauhutarinat sekä menneisyydestä nykyaikaan palaava pahuus ovat suosittuja aiheita kauhutarinoissa. Miksi kauhu ja historia liittyvät niin usein toisiinsa? Kavensiko keinovalo hirviövalikoimaa? Keskustelemassa Marko Hautala, Jussi Katajala, Tiina Raevaara, Samuli Antila ja Anne Leinonen.

Nuori mieli hajalla: mitä nuorille kuuluu nyt? (Louhi klo 12.00)

Nuorten mielenterveys on tapetilla niin kirjallisuudessa kuin yhteiskunnallisessa keskustelussakin. Voivatko suomalaiset nuoret huonommin kuin ennen, vai uskalletaanko ongelmista puhua vasta nyt? Keskustelemassa kirjailijat Tuomas Kyrö, Kirsti Kuronen, Niina Junttila ja Fanni-Laura Patanen sekä psykologi Vesa Nevalainen. Haastattelijoina KirjaKallion oppilaat.

Kansankodin pimeämpi puoli (Eino Leino klo 12.30)

Miksi uusnatsismi ja muukalaisvihamieliset puolueet lisäävät Ruotsissa kannatustaan? 1900-luvun alussa Ruotsin rotuhygienialiike oli yksi Euroopan vahvimmista. Tapio Tamminen valaisee naapurimaamme rotuoppien ja kansalliskiihkoilun historiaa. Haastattelijana Philip Teir.

Tutkijat ilman rajoja – suomalais-venäläistä tiedeyhteistyötä (Aino klo 13.00)

Kansalliskirjasto järjestää paneelikeskustelun ylirajaisesta tiedeyhteistyöstä. Mukana suomalaisia ja venäläisiä tieteenharjoittajia kielitieteen ja -teknologian, historiantutkimuksen ja kirjallisuudentutkimuksen aloilta: Jussi-Pekka Hakkarainen, Kirsti Ekonen, Jevgeni Petrov, Jack Rueter, Vladimir Feštšenko, Tomi Huttunen ja Marina Fedina.

Tiedetorilla: Uskonnon varjot. Hengellinen väkivalta kristillisissä yhteisöissä (Takauma klo 13.00)

Hengellinen väkivalta on merkittävä ongelma Suomessa. Aini Linjakummun kirja auttaa lukijaa tunnistamaan väkivallan eri muodot ja ne yhteisöjen piirteet, jotka altistavat hengellisen väkivallan synnylle. Siten teos antaa eväitä sen ehkäisyyn ja siihen puuttumiseen. Haastattelijana Joni Valkila.

Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? (Wine Corner klo 13.30)

David Foster Wallacea – yhtä aikamme merkittävimmistä amerikkalaiskirjailijoista – pidetään samaan aikaan herkkänä, voimakkaana ja räiskyvänä kirjailijana. Ville-Juhani Sutisen toimittamassa kirjassa perehdytään Wallaceen tarkemmin. Mukana keskustelemassa prosaisti Tommi Melender.

Väkivaltakulttuurin perintö – Väkivallan kunnia ja häpeä (Eino Leino klo 14.00)

Miten varhaismodernissa Euroopassa oikeutettiin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja vaikuttavatko näiden asenteiden jäänteet edelleen? Auttaako sukupuolen ja vallan historia ymmärtämään ajankohtaisia ihmisoikeusongelmia? Satu Lidmanin haastattelijana Anna-Liisa Haavikko.

Kavereita nolla (Louhi klo 14.00)

Kasvatuspsykologian dosentin ajankohtainen teos lasten ja nuorten yksinäisyydestä, ongelmasta, joka koskettaa liian monia. Yksinäisiä on erityisen paljon lasten ja nuorten joukossa. Kyseessä on Niina Junttilan ensimmäinen suuren yleisön tietokirja. Haastattelijoina KirjaKallion oppilaat.

Kapina ja kaipuu – Kultaiset tyttökirjaklassikot (Wine Corner klo 14.00)

Mitkä tyttökirjaklassikot ovat lukijoiden mielikirjoja? Louisa Alcottin Pikku naisia, L. M. Montgomeryn Anna- ja Runotyttökirjat, Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarja, Merri Vikin Lotta-kirjat sekä monet muut. Sara Kokkosen haastattelijana Katja Jalkanen.

Surunhauras, lasinterävä (Louhi klo 15.00)

Siiri Enorannan romaani on kertojaäänien kudelma, jossa kaikki haluavat jotakin ja rakastavat jotakuta. Se on kuin prisma, jossa unelmat, valtasuhteet ja riippuvuudet taittuvat ja hajoavat. Kirjasta keskustelemassa myös teoksen lukupiirissä lukeneet yläkoululaiset. Haastattelijoina KirjaKallion oppilaat.

Tiedetorilla: Kanava-palkinto (Takauma klo 15.00)

Raadin jäsenet VTT Markku Jokisipilä ja toimittaja Elina Lappalainen esittelevät ehdokkaat vuoden parhaaksi tietokirjaksi. Juontajana palkintoraadin puheenjohtaja, Kanavan vastaava tuottaja Tuomo Lappalainen.

Roberto Bolaño: 2666 (Wine Corner klo 16.30)

Roberto Bolañion massiivinen romaani on 2000-luvun ensimmäisiä maailmankirjallisuuden klassikkoja. Kääntäjä Einari Aaltosta haastattelee Seppo Lahtinen.

Tiedetorilla: vapaus uskoa - vastuu kohdata: Uskonnollinen monimuotoisuus eilen ja tänään (Takauma klo 17.00)

Miten suhtautua uskontoihin monikulttuurisessa maailmassa? Miten ymmärtää uskonnon sisäistä moniäänisyyttä? Kuinka pitkälle vapaus uskoa ulottuu? Missä on vastuumme rajat? Keskustelemassa akatemiatutkija, dosentti Hanne von Weissenberg, uskonnonfilosofian professori (ma) Virpi Mäkinen ja Suomen Islamilaisen Neuvoston hallituksen varapuheenjohtaja Pia Jardi.

Infosota (Mika Waltari klo 17.30)

Sota, jonka kohteena ovat arkeaan elävät kansalaiset. Sota, jossa sananvapaudesta tehdään ulkopolitiikkaa. Mistä informaatiosodassa on kyse ja millaisia vaikutuksia sillä voi olla? Saara Jantusen haastattelijana Sofi Oksanen.

Perjantai 23.10.

Isostavihasta "isoon vihaan" (Kullervo klo 11.00)

Dosentti Teemu Keskisarja ja VTT Hanna Smith keskustelevat kirjailija Juhani Seppäsen johdolla Pohjan sodan (1700–1721) vaikutuksesta suomalaisten ja venäläisten keskinäisiin suhteisiin aina nykyhetkeen saakka.

Naisten aika - Unelma sivistyksestä (Eino Leino klo 11.30)

Suomessa kuohui 1800-luvun lopulla, ja naiset vaativat oikeutta opiskeluun, julkiseen toimintaan ja henkiseen työhön. Mutta keitä olivat nämä edelläkävijät, ensimmäiset oppineet naiset? Millaisia ratkaisuja he tekivät, ja mitä heistä tuli? Riitta Mäkisen ja Elise Garrizenin haastattelijana Anna Kortelainen.

Piikojen valtakunta – Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla (Eino Leino klo 12.00)

Historioitsija Tiina Miettinen murtaa juurtuneita käsityksiä 1600–1700-luvun perheestä, moraalikäsityksistä ja sosiaalisista suhteista ja avaa kuvan itsenäisen, omasta kohtalosta päättävän naisen elämään Suomessa. Keskustelemassa Mirkka Lappalainen.

Tiedetorilla: länsimaisen ihmisen tie kauppatavarasta yksilöksi (Takauma klo 12.30)

Orjakauppa kukoisti varhaiskeskiajalla. Kun kuninkaanvalta syrjäytti klaanit kirkon myötävaikutuksella, orjabyrokratiat murtuivat, naisesta tuli itsenäinen ja Suomikin kasvoi epämääräisestä rajamaasta länsimaiseksi oikeusyhteiskunnaksi. Jukka Korpelan haastattelijana Kalle Haatanen.

Villi Suomen historia - Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin (Kirjakahvila klo 13.30)

Inkeri Koskisen kirja esittelee Suomea, suomen kieltä ja maamme esihistoriaa koskevaa näennäistieteellistä teoretisointia ja kysyy samalla, mikä erottaa nämä hurjat tarinat tieteellisestä tutkimuksesta. Haastattelijana Tuomas Muraja.

Nälästä nautintoihin - Ruoan tarina (Kirjakahvila klo 14.00)

Ruoka on viime vuosina noussut vapaa-aikamme keskipisteeksi. Kirja näyttää, kuinka tuhansia vuosia vanhat tavat ja tapahtumat ovat edelleen läsnä lautasellamme. Se, mitä ja miten syömme, kertoo meille paitsi itsestämme myös ajasta, jossa elämme. Jaakko Hämeen-Anttila ja Venla Rossi.

HS puheenaihe: sananvapauden panttivangit (Aleksis Kivi klo 14.30)

Paneelikeskustelu ilmaisun- ja sananvapaudesta muuttuvassa ja nopeasti polarioituvassa maailmassa. Keskustelijoina eturivin suomalaisia poliitikkoja, kulttuurivaikuttajia ja HS:n johtoa. Tekikö Charlie Hebdon terrori-isku taiteilijoista sananvapauden panttivankeja? Haastattelijana Jukka Petäjä.

Tiedetorilla: mitä sellaista meidän tulisi tietää venäjästä, mistä ei puhuta? (Takauma klo 15.00)

Vaikka Venäjä on suomalaisessa julkisessa keskustelussa jatkuvasti esillä, on silti paljon asioita, joista Suomessa ei tiedetä tai ei puhuta. Mitä meidän olisi hyvä vielä tietää? Tätä pohtivat professorit Markku Kivinen, Markku Kangaspuro ja Arto Mustajoki. Haastattelijana tiedottaja Leena Vähäkylä.

Sananvapaus, propaganda, trollit ja hybridisodankäynti. Tarvitsemmeko uuden oppiaineen, propagandan tunnistaminen (Aleksis Kivi klo 16.00)

Keskustelemassa kirjailija Sofi Oksanen, HS-ulkomaantoimittaja Jussi Niemeläinen ja sotatieteiden tohtori Saara Jantunen. Puheenjohtajana tutkija Charly Salonius-Pasternak Ulkopoliittisesta instituutista.

Huono-osaiset - elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla (Louhi klo 16.30)

Kuinka huono-osaisimmat selviytyvät Suomessa, maailman parhaassa maassa? Millaiset ovat suomalaisen yhteiskunnan pohjalle johtavat polut? Kuinka laaja ongelma on? Mikä on nykyisen sosiaalipolitiikan rooli huono-osaisuuden kasvussa? Juho Saaren haastattelijana Heikki Hiilamo.

Tiedetorilla: digitaaliset ihmistieteet ja tutkimuksen avoimuus (Takauma klo 16.30)

Puhetta digitaalisuudesta on käyty myös humanistien piirissä pitkään. Mutta mitä ovat digitaaliset ihmistieteet? Avoimen tieteen periaatteita alleviivataan ahkerasti, mutta miten tiedettä syntyy: top-down vai bottom-up? Keskustelemassa professori Mikko Tolonen, tutkijatohtori Leo Lahti ja tutkijatohtori Eetu Mäkelä.

Kirves – Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus (Eino Leino klo 17.00)

Kiitetty historioitsija Teemu Keskisarja vaihtaa nyt aiheensa kansakunnan kohtaloista rikollisten piruparkojen ihmiskohtaloihin. Trillerimäisen kirjan päähenkilönä on maalari Toivo Harald Koljonen, jota aikalaiset tituleerasivat "joukkomurhatyöntekijäksi". Haastattelijana piispa Tapio Luoma.

Kudottujen kujien kaupunki (Katri Vala klo 18.00)

Esikoisellaan Teemestarin kirja maailmanmaineeseen ponnahtaneen Emmi Itärannan toinen romaani sijoittuu tulvien piinaamalle saarelle. Sen mestarillisesti kudottu juoni, syvä inhimillisyys ja tarkka, kaunis kieli näyttävät maailman, joka on meillekin totta. Haastattelijana Marko Gustafsson.

Tiedetorilla: tiedepressiklubi (Takauma klo 19.00)

Tiedepressiklubilla ruoditaan Kaarina Hazardin johdolla tiedelehtien antia. Lavalla Pirkko Nuolijärvi, Johanna Vuorelma, Marjaana Jauhola ja Kari Kuoppala. Luvassa on vähintäänkin kipinöivää keskustelua.

Nappaako? Minua ainakin!

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Kun kirja kolahtaa, se myös kolahtaa. Emmi Itärannan toinen romaani Kudottujen kujien kaupunki vangitsee seittiinsä saman tien ja päästää irti vasta muutamaa päivää viimeisen pisteen jälkeen. Täyteläinen, hiottu, valmis, kokonainen.

Itäranta aloitti kirjallisen maailmanvalloituksensa Teemestarin kirjan myötä. Lukiessani sitä en ollut aivan myyty, vaikka tunnistin vahvan romaanin merkit. Tämä uutukainen taas – mitään epäselvää ei ole. Tässä on minun standardeillani mestariteos.

Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu lähes eristyksissä elävälle saarelle, jota toistuvat tulvat uhkaavat. Saarta hallitsee neuvosto, joka on onnistunut kieltämään ihmisiltä unien näkemisen. Kontrolli on voimakasta ja jokaisella on yhteisössä tarkkaan määritelty paikkansa, jota pidetään huolellisesti silmällä. Eliana on Seittien Talossa elävä kutoja, joka osuu paikalle, kun talon pihalta löytyy puhekyvytön, verinen nuori nainen, Valeria. Hänen ilmaantumisensa on tapahtumaketjun purkautumisen alku. Saarella on salaisuuksia, joiden paljastaminen on rohkeimmillekin hengenvaarallista.

Itäranta kertoo tarinaansa hengästyttävän hienolla kielellä, lukijaa mukaansa houkutellen. Tarinan miljöö, vetinen kaupunki, on kiehtova ja elävä, ja sen kuvaama yhteiskunta saa niskavillat pystyyn. Samalla on helppoa uskoa, kuinka tilanteeseen on tultu ja totuttu.

Kudottujen kujien kaupungin eri tasoja jää tarkkailemaan huolella. Elementtinä vesi tulee luonnollisesti vahvasti esiin, mutta myös muut aineet ja materiaalit liittyvät tarinaan keskeisesti: tatuointimuste, vankien henkensä uhalla merestä sukeltama verikoralli, Seittien Talossa kudotut seitit ja kankaat. Kirja kutkuttaa mielikuvitusta yhtäaikaisella konkreettisuudella ja eteerisyydellä.

Unien ja mielikuvituksen voima on myös olennainen osa tarinaa. Unien näkeminen on saarella kiellettyä, ja jos joku saadaan siitä kiinni – pahimmillaan niin, kun Painaja on ihmisen kimpussa – (nerokas idea, muuten, painajaisia tuova Painaja!) on tarjolla vain yksi suunta: vangiksi Tahrattujen Taloon, tatuointi kasvoissa, ilman toivoa paluusta muun yhteisön joukkoon.

Kirja on huolella kirjoitettu ja kokonaisuudeksi rakennettu. Vieras todellisuus tuodaan liki ilman, että se selitettäisiin puhki. Tapahtumat etenevät lukijan huomion vangiten ja muodostavat tarinan, jossa on sekä ajankohtaista että ikiaikaista sanomaa. Kudottujen kujien kaupunki on kirja, jonka lukeminen on lukemisen iloa parhaimmillaan.


Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Teos 2015
335 s.

Arvostelukappale.

_____

Muiden mietteitä: La petite lectrice, Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Krista/Suomi lukee

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Alice Hoffman on kirjailija, joka on jäänyt mieleeni. Punaisen puutarhan lukemisesta on jo reilusti yli kaksi vuotta, mutta vieläkin muistan sen tunnelman erinomaisesti. Kirjassa oli juuri ne elementit, joita mukaansatempaavaan romaaniin kaipaan.

Hoffmanin uusin suomennos Ihmeellisten asioiden museo vaikutti äärimmäisen kiehtovalta. Sen tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun – yhteen suosikkiaikakausistani – ja sen pääosassa on kinkkinen viihdemaailma, jossa kutkuttavia kummallisuuksia on joka nurkan takana. Eletään New Yorkin Coney Islandilla, Euroopasta siirtolaisena saapuneen professori Sardien Ihmeellisten asioiden museossa, jonka esiintyjäkaarti palkataan joka sesongille erikseen. On Susimies, Perhostyttö, Parrakas nainen ja monia muita luonnon ihmeitä, luonnottomuuksiakin. Professorin oma tytär Coralie on yksi museon vetonauloista: merenneito tai kalanainen, sillä hänellä on ihopoimut sormiensa välissä, räpylät siis.

1910-luku on levotonta aikaa, sillä yhteiskunnallinen tilanne on epävakaa ja erilaiset ryhmittymät alkavat vaatia enemmän kuin ovat siihen saakka saaneet. Työläisten ja naisten oikeudet hakevat paikkaansa, yhteiskuntaluokkien väliset erot ovat repsahtaneet suuriksi. Professori Sardie haluaisi keskittyä lähinnä oman kuriositeettikabinettinsa vaalimiseen ja kehittelyyn, mutta hänkin joutuu väistämättä kohtaamaan muutoksen.

Samassa kaupungissa elää juutalaisyhteisöstään irrottautunut valokuvaaja Eddie Cohen, joka haluaa tavoittaa kuviinsa katoavia hetkiä – ja etsii siinä ohessa erinomaisella menestyksellä kadonneita ihmisiä. Eddien ja Coralien tiet kohtaavat, ja yksinäiset, erikoiset mielet pääsevät kiinni toisiinsa... Ja ympärillä kiehuu levoton kaupunki.

Ihmeellisten asioiden museo on runsas, mehevä ja pääosin varsin vetävä romaani. Siinä ei kuitenkaan ole läheskään samanlaista taikaa kuin jo mainitussa, erinomaisessa Punaisessa puutarhassa. Kirjan miljöö kutkuttaa mielikuvitusta, mutta tarina ei ota siitä kaikkea irti. Liiaksi liikutaan vuoroin Eddien ja Coralien minäkerronnassa, tunteiden vatvomisessa ja siirappisessa melankoliassa.

Vastapainona osa tapahtumista (joilla on vastineensa todellisuudessa) etenee hurjalla temmolla, jyskyttää kuin höyryjuna. Tarina tuntuu epätasapainoiselta, epävakaaltakin. On vaikeaa ymmärtää, mitä teemoja ja tapahtumia kirjailija on pyrkinyt painottamaan, sillä keskeisetkin käänteet saattavat olla lyhyesti kuitattuja, kun taas päähenkilöiden jorinoissa viivytään pitkiä pätkiä (minkä lisäksi ne on  painettu kursiivilla, mikä rasittaa lukijaa huomattavasti).

Kirjan ansiona pidän tarttumista yhteiskunnallisesti ikävän ajankohtaiseen teemaan: epätasa-arvoon ja oikeuksien polkemiseen. Ehkä länsimaista lukijaa havahduttaa enemmän lukea yhdysvaltalaisista työläisnaisista, jotka kuolevat tehdaspalossa työsaleihinsa lukittuna – niin sadan vuoden takaista historiaa kuin se onkin – kuin seurata uutisista samanlaisia tapahtumia tämän päivän Aasiasta. Jossain mielen perukoilla ajatukset ehkä kuitenkin kypsyvät ymmärtämään, että paljon korjattavaa vielä on ja paljon mietittävää siinä, kenelle mitkäkin oikeudet kuuluvat.

Ihmeellisten asioiden museo jätti ristiriitaisen olon. Se ei ollut niin viihdyttävä kuin odotin, muttei kuitenkaan päässyt sen syvemmälle, ennen kaikkea mainittujen päähenkilöosuuksien vuoksi. Ehkä tämän romaanin on vain annettava olla juuri sellainen ja siinä tilassa kuin se on: muodoltaan muuttuvana, hieman otteesta lipeävänä, vähän erikoisena uteliaisuuden kohteena.


Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
Suomentaja: Raimo Salminen
Ulkoasu:
Gummerus 2015
447 s. E-kirja.
The Museum of Extraordinary things (2014)

Arvostelukappale.

_____

Muualla: Lumiomena, Ei vain mustaa valkoisella, Kirjavalas, Lukuisa, Mummo matkalla

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Ystäväni suosituksesta tartuin taannoin ensimmäistä kertaa Kate Atkinsonin kirjaan ja luin Jackson Brodie -sarjan ensimmäisen osan Ihan tavallisena päivänä. Tykästyin kovasti brittikirjailijan tapaan rakentaa tarinaa kiehtovien henkilöhahmojen ja arvoituksellisten joskin myös hyvin tavanomaisten tapahtumien ympärille.

Kaikkein vähäpätöisin asia jatkaa yksityisetsivä Jackson Brodien tarinaa. Jackson on onnekkaiden tapahtumien vuoksi voinut laittaa lapun firmansa luukulle ja keskittynyt ansiokkaasti haaveilemaansa elämään Ranskan maaseudulla. Hän päätyy kuitenkin näyttelijänä työskentelevän naisystävänsä Julian mukana Edinburghin teatterifestivaaleille ja on jälleen kerran keskellä monenlaisia tapahtumia.

Jackson todistaa ruuhkassa herännyttä rattiraivoa, jossa autokuski rusikoi toista. Tilanteen laukaisee niin ikään paikalle sattumalta osunut kirjailija Martin Canning, joka löytää itsestään toimeliaisuutta, jollaiseen ei arvannut koskaan kykenevänsäkään. Martinin osalta asia ei jää tähän, vaan hänen vaatimaton ja rauhallinen elämänsä saa melkoisia käänteitä.

Toisaalla Edinburghissa varakas kotirouva Gloria huomaa avioliittonsa olevan katkeamispisteessä. Puoliso Graham on haalinut muhkean omaisuuden kiinteistö- ja rakennusbisneksessä, mutta kuvion harmaat sävyt voimistuvat ja Gloria tajuaa kulissien sortuvan hetkellä millä hyvänsä.

Edinburghilainen rikosylikomisario Louise Monroe painaa töitä kuin viimeistä päivää ja koettaa samalla pitää teinipoikansa Archien kaidalla tiellä. Louise saa viran puolesta kaiken festivaalien aikana tapahtuvan jollain tasolla näppeihinsä. Myös Louisen ja Jacksonin tiet kohtaavat, eivätkä aina lainkaan hyvissä merkeissä.

Kate Atkinson on minulle näiden kahden lukukokemuksen perusteella erittäin raikas, kiinnostava ja koukuttava uusi kirjailijatuttavuus. Viihdyn erinomaisesti hänen tarinoidensa pyörteissä, niiden tempo on sopiva, henkilöhahmot reheviä ja tapahtumat samaan aikaan uskottavia ja hämmentäviä. Atkinson sekoittaa pakkaansa hyvällä otteella: lukija saa olla tarkkana ja nauttia tietäessään tapahtumista koko ajan enemmän kuin kirjan henkilöt.

Kaikkein vähäpätöisin asia korostaa arkisten sattumusten ja tilanteiden merkitystä. Kuinka väärinymmärryksiä tapahtuu väistämättä ja kuinka pieni päätös voi olla monessa mielessä kohtalokas. Atkinson ei tarjoile hurjia takaa-ajoja ja psykopaattisia sarjamurhaajia, vaan pikemminkin jotain sellaista, jonka kuka tahansa sattaisi kadunkulmassa, naapurissa tai omassa elämässään kohdata.

Kirjan jännite on huomaamaton, mutta se koukutti ainakin minut. Sen sijaan, että tarinan ainoa tavoite olisi selvittää syyllinen mahdollisimman sykettä nostattavien ja veristen käänteiden jälkeen, olennaista on kokonaisuus: elämä ja arki, joka kulkee väistämättä eteenpäin kaikkein vähäpätöistempienkin asioiden ja tapahtumien kautta.


Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Anders Carpelan / Jukka Iivarinen
Schildts & Söderströms 2012
389 s. E-kirja.
One Good Turn (2006)

E-kirja kirjastosta.

_____

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Sinisen linnan kirjasto, Kirjamuistikirja, Lumiomena, Lukutuulia 

George Saunders: Joulukuun kymmenes

Tämän novellikokoelman luettuaan on hengästynyt ja ahdistunut. Hengästynyt siksi, että kirjailija George Saunders tykittää novelleissaan menemään minkä ehtii. Ahdistunut siksi, että kirja on luettu, eikä jatku enää.

Saunders soljahti tajuntaani alkukesästä, kun luin Hesarista Jukka Petäjän arvion Joulukuun kymmenennestä. Jotkut muistanevat minun maininneen useampaankin otteeseen, kuinka paljon pidän yhdysvaltalaisesta kirjalllisuudesta. Jos tämä kirja siis on "parasta, mitä Yhdysvaltain kirjallisuus tarjoaa juuri nyt", ei varmaan ole ihme, että siihen tartuin.

En pettynyt. Kokoelman kymmenen novellia kaappaavat lukijan mukaansa ihmeelliseen, kammottavaan ja kuitenkin kovin tavalliseen todellisuuteensa. Saunders kuljettaa tarinoitaan pääosin keskiluokkaisissa esikaupunkiympyröissä, ja silti niiden tapahtumat niksauttavat itsensä sijoiltaan. Pintaa ei tarvitse edes paljoa raaputtaa, kun kuona jo valuu esiin.

Omia suosikkejani ovat dystopiaelementtejä sisältävät Pako hämähäkin sydämestä ja Semplica-päiväkirjat. Molemmissa ollaan jonkin varsin ymmärrettävän äärellä – nuorisorikollisuuden ja keskiluokkaisen unelman murenemisen – mutta toteutus on jotain ihan muuta kuin piehtarointia raskaissa teemoissa. Saunders saa lukijan nopeasti kiinni huolimattomasta lukemisesta: on pakko palata takaisin, jotta huomaa, missä vaiheessa valitsi väärän raiteen, vaikka vihjeitä annettiin.

Pentu on tiivis mutta voimakas novelli. Se korostaa näkökulman merkitystä. Kuinka eri tavoin maailmaa tarkkailee, kun on saanut tietynlaiset kortit käteensä ja kuinka suuresti se eroaa siitä, minkä muut näkevät. Kokoelman aloittava Kunniakierros on villi ja kielellisesti taiturimainen kuvaus naapurin katseesta. Mitä näkee, kun on oikeaan aikaan oikeassa paikassa?

Novellien teemat ovat koukuttavia. Saunders tuntuu olevan pelottavan tarkkanäköinen, eikä hän kumartele kuvia tai silittele kunniamerkkejä. Kyytiä saavat sotaveteraanit, lastenkasvatus, rangaistusmenetelmät, nousukkuus, sairaudet, yksinäisyys, menetykset. Tuntuu kuin novellit paljastaisivat yksi toisensa jälkeen jotain uutta, näyttäisivät, kuinka rajoittuneesti lukija on ajatellut, kuinka tiukasti lukkiutunut omaan näkökulmaansa tai asenteeseensa.

Kieli on yhtä vahva tekijä Saundersin novellien timanttisuudessa kuin ovat niiden aiheet ja käänteetkin. Siitä suuri kiitos kuuluu tietenkin suomentajalle, Markku Päkkilälle. Hän tuntuu tavoittaneen jotain aivan olennaista ja tuo sen myös suomennoksessaan esiin. Tämä on toisaalta yksi seikka lisäämään lukemisen jälkeistä ahdistusta: muita suomennoksia ei vielä ole, enkä tosiaan tiedä, haluanko lukea Saundersin tuotantoa lisää, ennen kuin niitä on.

Jos haluat laatulukemista eteesi, on tämä kokoelma sinua varten. Armollinen se ei ole, mutta viiltävyydessään nautinnollista luettavaa.


George Saunders: Joulukuun kymmenes
Suomentaja: Markku Päkkilä
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2015
230 s.
Tenth of December (2013)

Oma ostos.

______

Muualla: Dysphoria, Reader, why did I marry him?, Rakkaus on koira helvetistä, Ullan luetut kirjat, Mummo matkalla     

Kari Hotakainen: Henkireikä

Kari Hotakainen on kirjailija, johon en koskaan tajunnut kunnolla ihastuneeni. Yläkoulussa luettiin Hotakaisen tekstejä, ja sittemmin tutustuin niihin aivan oma-aloitteisesti. Ihmisen osaa lukiessani olin jo myyty, mutten vieläkään tiedä, kuinka se lopulta tapahtui. Hitaasti, kypsyen, itsekin ikävuosia kartuttaen?

Hotakainen kirjoittaa elämästä ja maailmasta toteavasti ja niin terävästi, ettei vastaan voi sanoa. Henkireikä on hänen uusin teoksensa, ja sen keskiössä on rikokseen johtavat syyt ja omat oletuksemme niistä. Tarinaa kertoo Rikosylikomisario, joka jo alkuun myöntää olevansa puolueellinen, oman näkökulmansa väistämätön vanki. Rikosylikomisario on liittynyt sekakuoroon, jossa hän kohtaa Parturikampaajan ja Suntion, joilla on omat solmunsa elämässään. Niitä hän sitten joutuu selvittämään, väistämättä, vaikka väistää yrittääkin.

Hotakainen on tarkka. Hänen lauseensa ovat kaunista suomea, ne kasvavat ja soljuvat toisissaan kiinni ja toisistaan voimaa ammentaen. Mietin, kirjoittaako hän tekstiään suoraan vai puhuuko sitä: poljento on paikoin kuin ääneen kertoessa parhaimmillaan.

Parturikampaaja on kuuntelevinaan. Ja elävinään. Hän osaa olla, vaikka ei ole. Hän sanoo sanan sinne toisen tänne, sanat ovat tiiliä, yhdessä ne rakentavat muuria välilleen, keskusteluksi sitä kutsutaan, mutta hiljaisuutta se on, tai vielä pahempaa kuin hiljaisuus, se on sanaton sopimus että tällä tavalla me keskustelemme: sinä sanot Ukraina ja minä huokaisen, sinä sanot Syyria ja minä huokaisen, sinä sanot Kreikka ja minä huokaisen, ja tätä me kutsumme kommunikaatioksi, ja kun olemme lopettaneet ja nuukahdamme puolillemme, ei mikään, eivät kriisimaat emmekä me, ole muuttuneet miksikään. Keskustelu on illuusio, kangastus sanattomassa erämaassa. (s. 101)

Henkireikä tarjoaa huomioita tästä hetkestä. Se saa vilkaisemaan jotain tuttua uudelleen, näkemään hieman uuden kulman. Hotakainen on kirjoittanut tämän tarinan jossain määrin säästellen: mittaa on kohtuullisesti, aihepiiri rajattu, miljöö minimalistinen.

Lukija joutuu myös olemaan tarkkana, sillä Hotakaisella on jälleen omanlaisensa ketunhäntä kainalossa. Kaikella on merkityksensä, yllätyksiä on, pinnan alla piilottelee jotakin. Henkilöhahmot ovat tässä tarinassa statisteja, heillähän ei ole edes nimiä. He kuvaavat muutakin kuin itseään.

Henkireikä pääsee oikeuksiinsa rauhassa luettuna, ajatuksella pureskellen. Sen äärellä voi halutessaan hiljentää vauhtia, sillä siitä puuttuu rytinä ja ryske. Sen sijaan se antaa tilaa miettiä, lukea joitakin kohtia uudelleen, yhdistää paloja toisiinsa ja maistella kieltä, joka sujuvuudellaan hivelee sielua.

Tätä kirjaa ei pidä haukata ahneena. Ota rauhallisesti, hengähdä.

Kari Hotakainen: Henkireikä

Ulkoasu: Elina Warsta

Siltala 2015

200 s.

Kirjastosta.

_____

Muualla: Morren maailma, Kaiken voi lukea!, Kirjapolkuni, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mari A:n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Habaneran havaintoja     

Mitä kuuluu?

Tajusin kauhukseni, etten ole viikkokausiin kirjoittanut mitään muuta kuin kirjajuttuja. Olenkohan ehtinyt oikein ajatellakaan mitään erityistä? Päivät kuluvat nopeasti, kuten ajankuvaan kuuluu, ja uni jää jatkuvasti liian vähiin. Arki, sitähän se.

Ensimmäinen jakso tältä lukuvuodelta alkaa olla vähitellen paketissa. Ensi viikolla vedän vielä viimeiset seiskaluokkien opotunnit ja sitten onkin syysloman aika. Pidän jonkinlaisena voittona sitä, että ensimmäinen "Nää opotunnit on kyllä turhaa paskaa" -kommentti tuli vasta noin viidennen viikon paikkeilla. Loman jälkeen alkavatkin sitten ysiluokkalaisten tunnit, ja kohti yhteishakuahan tässä mennään niin että hiki roiskuu.

Töissä on ollut mukavaa, joskin paikoin myös raskasta. Jotkin asiat tuntuvat jatkuvasti valuvan käsieni ulottumattomiin, ja joistakin toisista on vaikeaa saada minkäänlaista otetta edes hetkeksi. Samalla on kuitenkin paljon intoa ja onnistumisiakin. Jokunen viime kevään ysi on pyörähtänyt koululla tai sattunut muuten vaan samaan paikkaan samaan aikaan, ja iloisia ja onnellisia toisen asteen opiskelijoita olen heissä havainnut. (Olen myös kuullut joistakuista varsin ikäviä huhuja, eivätkä ne valitettavasti yllätä ollenkaan.)

Kulunut syksy on ollut osaltaan myös hyvin absurdi. Välillä en ole ymmärtänyt laisinkaan, missä maassa ja todellisuudessa oikein elän. Kaikenlaiset kaapuleikit, vihapuheet ja ärinät ovat surettaneet ja mietityttäneet. Miksi olemme tällaisessa tilanteessa? Miksi emme opi historiasta yhtään mitään? Tällaista aikaa en olisi vielä viisi vuotta sitten uskonut näkeväni. Mutta olenkin idealisti. (Ja ilmeisesti jotain "toista ääripäätä", koska kannatan tasavertaisia ihmisoikeuksia. WTF?)

Julistin jossain vaiheessa potevani mielipideväsymystä, mutta se karisi harteilta jo. Banderollia en vielä ole pystyttämässä, mutta olen päättänyt, etten tuhlaa ainoatakaan hetkeä rasistisen ölinän kuunteluun. Onneksi olen toistaiseksi säästynyt sen kuulemiselta (siis lähietäisyydeltä), joskin veikkaan, etten enää pitkään.

On elämässä onneksi ilojakin, suuria. Ystävät ovat kovasti sikiämään päin, ja vauvoja tulee lähikuukausina putkahtelemaan maailmaan ennätysmäärä. Vastikäänhän uutisoitiin, että Suomessa syntyvyys on lähes romahduspisteessä, mutta oman empiirisen elämänpiirini osalta on oltava kyllä aivan eri mieltä: tällaista tilannetta ei ole vielä koskaan näissä porukoissa nähty. Veikkaan kyllä, että kolmekymppisyys on huomattavasti olennaisempi vaikutin kuin taantuma tai mikään muukaan. Ihanaahan se on, että läheiset ihmiset saavat kaipaamaansa onnea elämäänsä. Sille ei ole hintaa.

Huomaan ajatusten poukkoilevan. On pitkästä aikaa ollut lauantai, jolloin olen voinut hyvillä mielin huoahtaa ja todeta, ettei mitään suunniteltuja menoja tai tuloja ole kalenterissa. On ollut aikaa käydä juoksulenkillä, kaupassa, siivota (ugh) ja mikä tärkeintä: lukea. Lukuvauhtini on hieman hidastunut, mutta pyrkimyksenä on toki päästä nauttimaan sivujen kääntelystä aina kun mahdollista. Olen ollut syksyn kuluessa poukkoileva lukija, ja keskittyminen lukemiseen on välillä vaikeaa, mutta onneksi tiedän, että tilanne kyllä rauhoittuu taas jossain vaiheessa.

Tänä viikonloppuna kirjamessuja vietetään Turussa, ja kolmen viikon päästä on vuorossa yksi syksyn hauskimmista viikonlopuista, kun Helsingin Kirjamessut kokoontuvat Messukeskukseen. Osallistun tapahtumaan Messukeskuksen auliisti tarjoamalla bloggaripassilla, ja kunhan pääsemme lähemmäksi h-hetkeä, listaan omia täkyjäni tänne blogiin.

Sitä odotellessa jatkan sekalaista lueskeluani, otan hieman punaviiniä ja nautin juuri alkaneen lokakuun tarjoamasta syksyn kauniista valosta.

Denise Rudberg: Yksi tappava syrjähyppy

Tulipa luettua kerta kaikkiaan tyhjänpäiväinen dekkari.

Marianne Jidoff on työuransa syyttäjänsihteerinä tehnyt nainen, jolla on rahaa kuin roskaa. (Hän on perijätär.) Marianne on ollut virkavapaalla useamman vuoden, sillä hän on ollut vakavasti sairaan miehensä omaishoitaja. (Mies on syyttäjä, paskapää ja kuolee kirjan alussa.) Nyt on aika palata takaisin töihin, sillä surevan lesken rooli ei pidemmän päälle kiehdo ja entinen pomokin niin kivasti pyytää.

Niin, ja on tosiaan tapahtunut mystinen murha. Rikas mies on kuollut, kun auto on ajanut hänen ylitseen ja peruuttanut vielä päälle. Poliisivoimat kaipaavat Mariannen älyä, sillä hänellä on kyky ymmärtää raportteja, joita poliisit kirjoittavat, mutta eivät selvästikään osaa itse lukea. Poliiseista tutkintaa hoitavat (vaimostaan eronnut, ei voi olla!) Torsten Ehn ja hänen uusi apurinsa Augustin Madrid (jossa on hieman dandyn vikaa ja jonka nimi on jotenkin erityisen hupaisa).

Toisaalla yläluokkaisessa Tukholmassa (sikarikas) (ja turhautunut) pikkurouva Paula Steen elää kovin onnettomassa avioliitossa kusipäisen Jensin kanssa. Jens käärii rahaa, Paula pyörittää kotia – mutta intohimo ja kunnioitus ovat aikaa sitten kadonneet. Vaimonsa sijaan Jens on kiinnostunut lähinnä itsestään ja kummallisesta mindfulness-kurssista. Paula alkaa saada kummallisia, nimettömiä tekstiviestejä. Stalkkaako häntä joku? (Kyllä stalkkaa.)

Yksi tappava syrjähyppy tarttui jostain syystä lukuhaaviini kirjaston e-kirjakokoelmasta. Vaikka olin jo muka kyllästynyt dekkareihin, niitä on silti päätynyt luettavakseni yksi toisensa jälkeen. Harmi, että tämä tapaus oli tällainen tönkkö. Tai ei se varsinaisesti ole tönkkö, sillä kieli kyllä rullaa, luvut ovat timmejä, henkilöt erottuvat toisistaan ja Tukholma on miljöönä aina herkullinen.

Tarina ei vain suoranaisesti herätä kiinnostusta. Kirja on hidastempoinen ja laahustava, käänteet antavat odottaa itseään aivan liian kauan. Marianne on ihan onnistunut päähenkilö, mutta hänkin alkaa ajan myötä toistaa itseään dieettiensä ja avioliittonsa analyseeraamisen kanssa. On selvää, että edesmennyt puoliso on ollut varsinainen nilkki ja häntäheikki, mutta lukijaa se ei oikein jaksa kiinnostaa.

Lukukokemukseni kehnoin puoli taisi olla se, että kirja oli unohtunut jo ennen kuin olin edes lukenut sen loppuun. Siinä ei ollut mitään sellaista teemaa tai koukkua, joka olisi saanut kääntämään sivun toisensa perään ahnehtien. Miksi sitten luin loppuun? No, jotainhan täytyy ihmisen työmatkoillaan puolihorroksessa lukea. (Ja on se Marianne ihan mainio hahmo.)

Lankoja heitellään pitkin tarinaa kautta linjan ilmoille ja täkyjä jää vielä odottamaan vuoroaan: kyse onkin sarjan avausosasta. Seuraava on tulossa suomeksi ensi vuonna. Jäänee minulta lukematta, mutta onneksi en totisesti edusta yksin Suomen dekkarilukijakuntaa.


Denise Rudberg: Yksi tappava syrjähyppy
Suomentaja: Anu Koivunen
Ulkoasu: Tex Hänninen
Into Kustannus 2015
255 s.
E-kirja.
Ett litet snedsprång (2010)

E-kirja kirjastosta.

______

Muualla: Nenä kirjassa, Ullan Luetut kirjat, Annelin kirjoissa, Kirjavinkit, Mummo matkalla

Haasteet: Kirjallinen retki Pohjoismaissa (Ruotsi)