9. lokakuuta 2015

Kari Hotakainen: Henkireikä



Kari Hotakainen on kirjailija, johon en koskaan tajunnut kunnolla ihastuneeni. Yläkoulussa luettiin Hotakaisen tekstejä, ja sittemmin tutustuin niihin aivan oma-aloitteisesti. Ihmisen osaa lukiessani olin jo myyty, mutten vieläkään tiedä, kuinka se lopulta tapahtui. Hitaasti, kypsyen, itsekin ikävuosia kartuttaen?

Hotakainen kirjoittaa elämästä ja maailmasta toteavasti ja niin terävästi, ettei vastaan voi sanoa. Henkireikä on hänen uusin teoksensa, ja sen keskiössä on rikokseen johtavat syyt ja omat oletuksemme niistä. Tarinaa kertoo Rikosylikomisario, joka jo alkuun myöntää olevansa puolueellinen, oman näkökulmansa väistämätön vanki. Rikosylikomisario on liittynyt sekakuoroon, jossa hän kohtaa Parturikampaajan ja Suntion, joilla on omat solmunsa elämässään. Niitä hän sitten joutuu selvittämään, väistämättä, vaikka väistää yrittääkin.

Hotakainen on tarkka. Hänen lauseensa ovat kaunista suomea, ne kasvavat ja soljuvat toisissaan kiinni ja toisistaan voimaa ammentaen. Mietin, kirjoittaako hän tekstiään suoraan vai puhuuko sitä: poljento on paikoin kuin ääneen kertoessa parhaimmillaan.

Parturikampaaja on kuuntelevinaan. Ja elävinään. Hän osaa olla, vaikka ei ole. Hän sanoo sanan sinne toisen tänne, sanat ovat tiiliä, yhdessä ne rakentavat muuria välilleen, keskusteluksi sitä kutsutaan, mutta hiljaisuutta se on, tai vielä pahempaa kuin hiljaisuus, se on sanaton sopimus että tällä tavalla me keskustelemme: sinä sanot Ukraina ja minä huokaisen, sinä sanot Syyria ja minä huokaisen, sinä sanot Kreikka ja minä huokaisen, ja tätä me kutsumme kommunikaatioksi, ja kun olemme lopettaneet ja nuukahdamme puolillemme, ei mikään, eivät kriisimaat emmekä me, ole muuttuneet miksikään. Keskustelu on illuusio, kangastus sanattomassa erämaassa. (s. 101)

Henkireikä tarjoaa huomioita tästä hetkestä. Se saa vilkaisemaan jotain tuttua uudelleen, näkemään hieman uuden kulman. Hotakainen on kirjoittanut tämän tarinan jossain määrin säästellen: mittaa on kohtuullisesti, aihepiiri rajattu, miljöö minimalistinen.

Lukija joutuu myös olemaan tarkkana, sillä Hotakaisella on jälleen omanlaisensa ketunhäntä kainalossa. Kaikella on merkityksensä, yllätyksiä on, pinnan alla piilottelee jotakin. Henkilöhahmot ovat tässä tarinassa statisteja, heillähän ei ole edes nimiä. He kuvaavat muutakin kuin itseään.

Henkireikä pääsee oikeuksiinsa rauhassa luettuna, ajatuksella pureskellen. Sen äärellä voi halutessaan hiljentää vauhtia, sillä siitä puuttuu rytinä ja ryske. Sen sijaan se antaa tilaa miettiä, lukea joitakin kohtia uudelleen, yhdistää paloja toisiinsa ja maistella kieltä, joka sujuvuudellaan hivelee sielua.

Tätä kirjaa ei pidä haukata ahneena. Ota rauhallisesti, hengähdä.


Kari Hotakainen: Henkireikä
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala 2015
200 s.

Kirjastosta.

_____

6 kommenttia:

  1. Hotakaiseen tutustuin ensimmäisen kerran kirjoittaessani kirjallisuusesseen Ihmisen osasta.
    Siitä se lähti, Hotakaisen teksti on riemullista luettavaa, se vie mennessään. Henkireikä on tulossa luettavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riemullista luettavaa, erinomainen määritelmä! Sitä Hotakainen tosiaan on, vaikkei mitenkään kevyimpiä mahdollisia aiheita totisesti käsittele. Toivotan hyviä lukuhetkiä!

      Poista
  2. Minäkin olen aika vasta aloittanut Hotakaiseen tutustumisen, ja kovasti ihastunut. "Poljento on paikoin kuin ääneen kertoessa" on osuvasti ilmaistu! Yritän lukea tämän (rauhallisesti!) ennen Kirjamessuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nautinnollista kirjaelämystä, tämä on hyvä kirja!

      Poista
  3. Olen aloittelija Hotakaisen kanssa, mutta pidin tarinasta. Se on huomattavasti syvempi kuin ensin olettaa. Aion lukea jatkossakin hänen kirjoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, lue ihmeessä Ihmisen osa. Se on todella hieno kirja!

      Poista

Kiitos kommentistasi!