Luin tämän kirjan jo kaksi viikkoa sitten, ja itse asiassa unohdin sen melkein saman tien. Kirja valikoitui edellisen työpaikkani lukupiirin (johon edelleen kuulun, kun eivät päästä minua poiskaan) kevään kirjaksi, ja onneksi sain sen lainaan äidiltäni (jolle olin sen itse ostanut), sillä lainausjonot ovat pitkät.
Suhteeni Sirpa Kähköseen on varsin kevyt, josko sitä voi sanoa olevan ollenkaan. Olen lukenut hänen Kuopio-sarjastaan kaksi ensimmäistä osaa, Mustat morsiamet ja Rautayöt, ja vaikka pidin etenkin jälkimmäisestä, sarjan jatkaminen on aina vain siirtynyt eteenpäin. Nyt tuli hyvä tilaisuus kurkistaa toiseen seurapiiriin, kun viime syksyn Finlandia-ehdokas Graniittimies pääsi lukuvuoroon. Ilman lukupiiriä niin tuskin olisi käynyt.
Graniittimiehessä yhdistyvät utopia, aatteen palo ja raju realismi. Ilja ja Klara Tuomi jättävät sisällissodan runnoman kotimaansa Suomen kevättalvella 1922: he hiihtävät kohti parempaa huomista, ihannettaan Neuvostoliittoa. Elämä Petrogradissa alkaa pannuhuoneen pimeydessä, mutta vähitellen, ahkeroimalla ja olemalla hyvä ja kuuliainen kommunisti, elämä kantaa pidemmälle.
Ilja nousee vähitellen puolueen arvoasteikossa, Klara keskittyy työskentelemään kaupungin katulasten hyväksi. Perhe kasvaa, ystäviä saadaan. Ympärillä valtio elää omaa elämäänsä, maailmaa ei voi sulkea pois. Ja kuten unelmilla niin usein on tapana, kaikki ei voi koskaan toteutua.
Ongelmani kirjan kanssa alkoivat melkein heti. Alkuosa on Klaran minäkerrontaa, mutta vaikka hän on nuori nainen elämänsä taitekohdassa (samaistumiskohde?), en laisinkaan päässyt samalle aaltopituudelle hänen kanssaan. (Sivuhuomautus: en ole myöskään oppinut pitämään Klaran kälystä Anna Tuomesta, joka on Kuopio-sarjan keskeinen henkilö, mutta ovathan nämä toki eri kirjat ja tarinat.) Klara on samaan aikaan hyvin haavoittuva ja varsin toimintavalmis ihminen, jonka kuva alkaa kuitenkin häiritsevällä tavalla kiillottua liikaa. Kirjan lopussa hän oli jo lähes pyhimysmäisessä asemassa. En vakuuttunut. Haluan kirjalliset hahmoni epätäydellisinä, rosoisina, virheellisinä. En vain uhreina tai kärsijöinä.
Tarina ei siis yksinkertaisesti vienyt minua mukanaan. En kiistä Kähkösen kertojanlahjoja: hän on taitava. Mutta Graniittimies jäi minulle jonkinlaiseksi utuiseksi kuvajaiseksi. Ikään kuin olisin katsonut lavasteita, joissa esitetään näytelmää, joka ei nouse omaan ulottuvuuteensa ja saa katsojaansa unohtamaan ympäröivää todellisuutta. Pysyy pelkkänä kuvaelmana.
Historia ei herää lukiessa silmieni edessä henkiin, vaikka Kähkönen on nähnyt paljon vaivaa tutkiessaan kuvaamaansa aikakautta ja kirjoittaessaan siitä. Yksityiskohtia on paljon, ja ne ovat uskottavia, mutta ei – en elänyt mukana Pietarin kaduilla.
En tiedä, oliko aika väärä tälle kirjalle. Kiireisten työviikkojen adrenaliini ei antanut tilaa rauhoittua tarinan äärelle, ja ehkä juuri aikaa tämä kirja vaatii. Aikaa ja halua, omalla tavallaan myös uskoa siihen.
Kokonaisuutena Graniittimies oli minulle pettymys, mutta sen tunnelma on silti onnistunut. Kuinka korkealla ovat idealistin haaveet ja kuinka rumasti ne voidaan murskata. Kuinka suuri on pettymys omaan kotimaahan sen näytettyä rumat kasvonsa ja hylättyä omat lapsensa, koska nämä ajattelevat "väärin. Ja siihen peilaten: kuinka suuri on halu uskoa parempaan. Kuinka se voi kantaa, vielä silloinkin, kun ystävästä on tullut vihollinen ja uusi isäntä on kääntänyt selkänsä.
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Ulkoasu: Timo Numminen
Otava 2014
334 s.
Lainattu äidiltä.
_____
Kirjasta löytyy hurjasti muita blogipostauksia, joita kannattaa kurkistaa: Kirjainten virrassa, Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja, Täällä toisen tähden alla, Amman lukuhetki, Kirjojen kamari, Aamuvirkku yksisarvinen, Kirjan pauloissa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ilselä, Kannesta kanteen, Kirjakaapin kummitus, Kirjakirppu, Kirjan jos toisenkin, Luetut, lukemattomat, Kirjasähkökäyrä, Mustikkakummun Anna ja loput Googlesta.
No, onpa harmillista, ettei kirja sinua sytyttänyt. Mutta niinhän se menee: me kaikki vain ei voida pitää samoista kirjoista. Ja ehkä tämä kirja tosiaan vaatii rauhoittumisen tarinan äärelle, kuten jo totesitkin. Minähän pidin kirjasta kovastikin. Mulle Kähkösen tapa kirjoittaa ja punoa tarinaa toimii.
VastaaPoistaNiin se on. Mietin lukiessa, että olenpa kerettiläinen, kun en tästä pidä, mutta ei kaikki vain kolahda. Kuopio-sarjaa jatkan kyllä vielä, minulla on ne kirjat (lahjaksi saatuna) omassa hyllyssä odottamassa. Kähkönen osaa kyllä tarinansa luoda.
PoistaHarmi minustakin, että kirja ei kolahtanut. Minulle Graniittimies on edelleen viime vuoden parhaita, vaikka viime vuonna luin aivan hurjan hyviä kirjoja. Ehkä tosiaan aika oli väärä? Pitää myös hyväksyä (minunkin!), että kaikki eivat vain ihastu samoihin kirjoihin :D
VastaaPoistaHeh, se on hyvä tapa oppia, joskin itsellänikin vielä hakusessa (miten joku muka EI pidä John Irvingistä, mahdotonta!!). Ehkä jossain toisessa mielentilassa olisin uponnut tarinaan, nyt se ei onnistunut. Mutta ei se mitään, niin käy joskus.
PoistaKähkösen Kuopio - sarjan olen lukenut, mutta Graniittimiehen jätän suosiolla väliin, sen tarina ei kolahda.
VastaaPoistaMinulla on Kuopio-sarjaa vielä monta osaa lukematta, ja ne aion kyllä lukea vielä. Kähkönen kirjailijana kiehtoo, mutta tämä kirja ei vaan ollut minun juttuni. On hyvä lukijana tiedostaa, jos jokin teema ei tunnu itselle mieluisalta. Voi hyvin keskittyä niihin, jotka tuntuvat.
PoistaTämä oli minulle ensimmäinen Kähkösen kirja, mutta en itsekään "syttynyt" tälle kirjalle. Siitä huolimatta Sirpa Kähkönen on kirjoittanut vetävän ja vaiherikkaan kirjan nuorista ja uhkarohkeista aatteen ihmisistä, jotka odottivat tulevaisuudelta paljon, mutta joutuivat tyytymään pieniin onnenmurusiin. Suosittelen historiallisten kirjojen ystäville.
VastaaPoistaKokeile Mai Kuopio-sarjaa, josko se iskisi paremmin. Jos siis kiinnostuit Kähkösestä enemmänkin. Ne kirjat ovat hienoa historiallista proosaa.
PoistaMinusta Kähkönen tavoitti jotain olennaista siitä, miten aatteen myötä syntynyt utopia romahtaa ja miten se eri tavalla se vaikuttaa ihmisiin. On niitä, jotka luovivat ja löytävät paikkansa aina uudelleen ja sitten niitä, jotka romahtavat, tavalla tai toisella, kun usko ideologiaan ja erityisesti sen toteuttajiin kaatuu. Tämä puoli kirjasta oli minusta sen parasta antia, mutta silti Graniittimies ei ole mielestäni Kähkösen paras kirja, vaan pidän Kuopio-sarjan viimeisintä, Hietakehtoa, hänen parhaimpanaan.
VastaaPoistaKaikki eivät kuitenkaan koe asioita samalla tavalla ja hyvä niin. Erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä tarvitaan.
Milloinkohan ehdin Hietakehtoon asti... Hieman hitaasti etenee tämä Kähkösen lukemiseni nimittäin. Kuopio-sarja on kuitenkin tuntunut minulle paremmalta kuin tämä Graniittimies, jonka vietäväksi en päässyt. Olin koko ajan hyvin tietoinen lukemisesta, en siis uponnut tarinaan. Mutta kyllä Kähkönen on taitava kirjailija, en muuta väitä.
PoistaMinä ihastuin Graniittimieheen, mutta on myönnettävä, että sen maailmaan pääseminen oli selvästi hitaampaa ja työläämpää kuin Kuopio-sarjan romaanien kohdalla. Voi siis hyvin olla, että toisessa ajassa ja tilanteessa kirja olisi ollut sinullekin mieluisampi lukukokemus. Mutta tämmöistä tämä lukemisen kanssa joskus on. :)
VastaaPoistaTyöläältä tuntui minustakin, itse asiassa koko kirjan lukeminen ehkä ihan loppua lukuunottamatta. Mutta niinhän se on, aina ei mene ihan nappiin.
PoistaEhkä joskus tulee tämä luettua, vaikka nyt on vähemmän todennäköistä. Minulla on nimittäin usein ollut samantapainen kokemus kirjoista kuin sinulla. Esim. Jacob de Zoetin Tuhat syksyä ja muitakin.
VastaaPoistaSe oli kyllä melkoinen kokemus, olen niin onnellinen, että me molemmat nautimme siitä niin paljon!
PoistaGraniittimies on haastava. Se vaatii ihan tietynlaisen olotilan ja varmaan halunkin lukea ja kokea se. Minulla ei sitä nyt ollut.
En minäkään pitänyt Graniittimiehestä, kirja ei vaan vetänyt mukaansa. Mielestäni mielikuva henkilöistä pitää syntyä heidän puheistaan ja tekemisistään, eikä kirjailijan selittelytyylillä.
VastaaPoistaLiian paljon oli ympätty historiaa tyyliin " tämänkin tiedän sen aikaisesta elämästä" eikä niin että lukija itse olisi syttynyt kiinostumaan kyseisestä aikakaudesta.
Huomiossasi on perää, nyt kun ajattelen, niin samankaltainen fiilis minullekin paikoin lukiessa tuli. Henkilöt eivät eläneet omaa elämäänsä, vaan pysyivät paperisina hahmoina kirjan sivuilla. En vain päässyt tarinan imuun.
PoistaMinun tuntemukseni oli, että Graniittimies oli jollakin tavalla epätasainen. Tietysti on "väärin" ajatella että Graniittimiehen pitäisi noudatella samanlaista tyyliä kuin Kuopio-sarjassa. Ehkä Sirpa Kähkönen halusi kokeilla erilaista kirjoittamistyyliä, ja siihen kirjailijalla on oikeus, vaikka lukija pettyisikin kun ei saa odottamaansa lukukokemusta.
PoistaMinua tökkivät tietynlaiset ristiriitaisuudet kerronnassa. Käytännön kannalta pidin epäuskottavana sitä, kun Klara ajatteli ettei ikinä ostaisi porvareilta mitään – tai ainakaan ettei olisi ikinä ostanut. Jossain kohdassa mainittiin että 20-luvun alkuvuosina Klara oli ostanut "kaksi ehyttä kahvikuppia basaarista". Koska Leningrad/Petrograd oli 20-luvun alkupuolella autioitunut ja taloudellisesti romahtanut sisällissodan ja sotakommunismin seurauksena, ihmettelen mistä niitä kahvikuppeja olisi saanut ostettua muualta kuin niiltä ex-porvareilta, jotka myivät henkensä pitimiksi omaisuuttaan kaduilla (ilmiö tunnetaan myöhemmiltäkin ajoilta kun Neuvostoliiton talous romahti). Luulen päinvastoin että Klara olisi ostanut porvarilta, vaikka vastenmielisestikin, mutta olisi kuitenkin, koska muita mahdollisuuksia tuskin juuri olisi ollut.
En ymmärtänyt, miksi Klara suhtautui esim. Gagaattirouvaan alun alkaenkin myötämielisesti, kun tämä oletettavasti "Ahmatova-hahmo" olisi ollut järjestelmän silmissä epäilyttävä taustansa vuoksi. Tai sitten Klaran asennoitumisen olisi pitänyt muuttua kertomuksen edetessä (tyyliin: asiat eivät olleetkaan niin yksiselitteisiä kuin luulin).
En jaksanut uskoa siihen, että Jelena ennen lähtöään Neuvostoliittoon olisi heittänyt emäntänsä lahjoittamat käytetyt vaatteet mereen/jokeen. Uskon, että silloin kuten nytkin harmittaisi ottaa vastaan toisen käytettyjä vaatteita, mutta koska kulutustavaroita oli vähän 20-luvulla, en usko tällaiseen. Vaatteet olisi annettu pois tai myyty – ei heitetty pois.
Samaten ihmettelen, kun Klara ja Ilja muuttivat yhteisasuntoon/komunalkaan, niin toisista asukkaista ei mainittu mitään Galkinin äitiä lukuun ottamatta. Asunto oli todennäköisesti jonkun entisen porvarin asunto, jonne oli sijoitettu työläisiä sosiaalisen oikeudenmukaisen nimissä ja usein entinen porvari joutui sietämään uusia asukkeja kodissaan. Neuvostoliitossa ihmiset olivat yleensä ylpeitä asuessaan ns hienossa asunnossa olkoonkin että se olisi ollut porvarin asunnosta lohkaistu huone, jos talo ja huoneisto olivat komeita. Lisäksi naapurit, heidän taustansa ja luonteensa (ml neuvostojärjestelmässä myös mahdolliset urkkijat) olivat asumisen onnistumisen kannalta tärkeitä. Minusta vaikuttaa epäuskottavalta ettei tätä käsitelty.
Minulla oli tunne, että Kähkönen ei kokonaan onnistunut itse itselleen asettamassaan tehtävässä: miten pienet ihmiset selviävät historian virrassa, miten kerrotaan pienten ja syrjään joutuneiden/joutuvien kohtaloista ja annetaan ääni heille jotka valtaapitävät ovat vaientaneet. Olin ymmärtävinäni että osassa Klaran kertomusta jätettiin sanomatta asioita, joita ei "voinut sanoa". Se on minusta vähän turhan "helppo" ratkaisu tässä. Kysymyshän kuuluu: milloin alun idealismi muuttui sellaiseksi, että asioista vain vaiettiin. Tehtävänasettelu Kuopio-sarjassa oli että nimenomaan annetaan ääni näille, jotka jäivät "vähemmistöön" valtaapitävien kannalta. Tältä osin Graniittimies ei vastannut odotuksiani.
Toki siinä oli myös hienoja jaksoja, mutta kokonaisuutena se ei kantanut.
Tuuli
Tuuli
Kiitos hienosta, paneutuneesta kommentistasi, Tuuli! Huomaan lukeneeni Graniittimiestä todellakin huonossa mielentilassa, sillä en tainnut edes osata kunnolla kiinnittää huomiota mihinkään... Kaikenlaiset ristiriitaisuudet yleensä ärsyttävät, jos niillä ei ole selkeää tarkoitusta. Olisiko sinulla lukuvinkkejä Neuvostoliittoaiheeseen proosaan?
Poista