Kirsi Kunnas 90 vuotta -runohaaste

Kirsi Kunnas ja Leena Kirstinä Joni Strandbergin haastattelussa
Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2014.

Valkoinen Kirahvi Opuscolo-blogista lähetti eteenpäin Kirsi Kunnaksen 90-vuotissyntymäpäivän kunniaksi haasteen, jonka säännöt ovat:

1. Kerro, mikä Kirsi Kunnaksen runoista on sinulle tärkeä ja miksi. Voit myös kertoa, miten olet tullut tutuksi runoilijan tuotantoon. Tekstin tyyli on vapaa.

2. Kirjoita aiheesta blogiteksti, jonka yhteydessä mainitset haasteen alkuperän. Liitä tekstiisi haasteen säännöt.

3. Lähetä haaste 3-5 Kirsi Kunnaksen runoihin tutustuneelle.

4. Kerro osallistumisestasi vastaamalla tähän viestiin. Teen jälleen koosteen vastausten pohjalta.

5. Aikaa vastaamiseen on joulukuun kuudenteen päivään saakka.

Kiitän haasteesta, vaikka olenkin jumittanut sen kanssa jo viikkoja. Nyt, päivää ennen haasteen määräaikaa, on viimeinen hetki siihen tarttua.

Kirsi Kunnaksen osalta minun on todettava, että löysin ensin hänen poikansa. Eppu Normaali on ollut minulle tärkeä bändi varhaisteini-iästä asti, ja alusta alkaen ihastelin Martti Syrjän kekseliäitä sanoituksia. Mikä sanankäytön, kekseliäiden riimien ja tunnelmanluonnin taito! Eppu Normaaliin liittyy paljon valtavan hyviä muistoja, sillä se oli partioreissujen Virallinen Yhtye. Kasetteja kuunneltiin metsään raahatusta, rapisevasta mankasta aina uudelleen ja uudelleen. Ja sanat osattiin ulkoa, tietenkin.

Kun jossain vaiheessa tajusin, että Syrjän äiti on runorouva Kirsi Kunnas, en ihmetellyt enää mitään.

Minulla ei ole selkeitä muistoja Kirsi Kunnaksen runoista omasta lapsuudestani. Luulen, että meillä luettiin vähän toisenlaisia kirjoja, pikemminkin proosaa kuin runoja. Astrid Lindgreniä ja sen sellaista. Kunnas ei siis tarkoita minulle lapsuusmuistoja.

Olen myöhäisherännäinen Kirsi Kunnaksen suhteen.

Onneksi tiedän, ettei ainakaan Kirsillä ole mitään sitä vastaan. Kirjamessuilla hän puhui kauniisti ihmisluonnon halusta kauneuteen ja yhdessä lukemisen ilosta. Kaikkeen, mitä hän sanoi, oli helppo yhtyä. En tule koskaan unohtamaan, miten hienoa oli kuunnella Kunnaksen lukevan runojaan Messuhallin hälinässä. Ympäristö hiljeni, ja oli vain runoilija ja hänen sanansa. Se oli hienoa.

Minulla ei ole yksittäistä suosikkirunoa Kunnaksen tuotannosta, mutta haluan päättää tekstini runoon, jossa on haikeutta, kauneutta ja lohtua. Ihmisen elämä on parasta, kun on joku, joka huolehtii.

Nuku nuku

Nuku nuku lapsikulta,

isäs menee metsään.

Hakee sieltä pupujussin,

pupun taskusta paperipussin

ja pussiin pannaan surut sulta.

Nuku nuku lapsi kulta,

äitis menee tarhaan.

Hakee sieltä päkälampaan,

lampaan leuasta itkuhampaan

ja siihen pannaan itkut sulta.

-Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu (1956)

Kiitos Kirsi Kunnas kaikista sanoistasi!

Hyvän sanomisen valo

Olen miettinyt monta päivää sitä, miten suuri merkitys hyvän puhumisella, kiitoksella ja kannustuksella on. Kaksi viikkoa sitten olin jättämässä jäähyväisiä edellisellä työpaikalla. Sanoin heipat oppilaille ja kollegoille. Yhdeltä oppilaalta sain pienen lahjankin, ihan odottamatta. Miten otettu siitä olinkaan! Onneksi voin kaikesta sydämestäni toivottaa hänelle kaikkea hyvää ja menestystä tulevaan. Niin kyllä tein kaikille niille nuorille, joita syksyn mittaan sain opettaa. Mahtavia tyyppejä, haasteineen päivineen.

Moni kollega tuli halaamaan tai puristamaan kättä. "Mikä menetys, että lähdet!". "Oltaisiin niin mielellään pidetty sut täällä!". "Sun kanssa oli mukavaa tehdä töitä.". "Tuutko joskus takaisin?".

Esimies kiitti tekemästäni työstä.

Vähemmästäkin sitä liikuttuu. Jää hyvä olo todella, todella pitkäksi aikaa.

Sitten kun aloitin viime viikon alussa uudessa vanhassa työssä, jouduin uuteen myräkkään. "Miten ihanaa, että olet tullut takaisin!". "Sua on jo odotettu!". "Tervetuloa taas taloon!".

Esimies myhäili tyytyväisenä ja toivotti onnea työsarkaan.

Olen ollut todella otettu saamastani kohtelusta. Viime viikkojen aikana minut on käytännöllisesti hukutettu hyvään palautteeseen. Olen miettinyt, kuinka ihmeessä saisin tämän kaiken kätkettyä jonnekin sellaiseen paikkaan, josta sitä voisi ammentaa sitten, kun kaikki ei enää olekaan laulua ja tanssia. Sitten kun kohtaa ihmisiä, joiden kanssa asiat eivät suju eivätkä kemiat kohtaa. Sitten kun on niitä hetkiä, jolloin työ ei etene ja tekee mieli hakata päätä seinään ja antaa olla.

Tässä paistattelussa olen tullut siihen tulokseen, että ei niitä hyviä sanoja ja lämpimiä hymyjä minnekään tarvitse piilottaa. Päin vastoin: niiden valossa kannattaa vain antaa mennä. Jatkaa juuri näin. Etsiä vielä uusia tapoja olla hyvä kollega tai vaikka ihan vaan ihminen.

Ja ennen kaikkea jakaa yhtä paljon hyvää eteenpäin.

Voin tervehtiä joka aamu niitäkin, jotka eivät koskaan vastaa tervehdykseen. Jälleen huomenna. Ja annan aina hyvää palautetta, kun se on mahdollista. Kiitän, huikkaan, totean, vitsailen – mikä mihinkin väliin sopii. Ikinä ei ole huono hetki sanoa toiselle: "Olet tehnyt hyvää työtä". Pidän sen mielessä.

Tämä hyvän sanomisen teema jatkoi eloaan mielessäni, kun kolme kirjabloggaajatoveria muisti minua kiitoksin ympäriinsä kiertävässä inspiraatiotunnustuksessa. Kiitos Katri, Laura ja Jaana – olen todella otettu sanoistanne.

Luen monia blogeja, ja kaikki blogit, joita luen, ovat jollain tapaa inspiroivia. En tarvitse samanmielisyyttä saadakseni innostusta, vaan toisinaan juuri eri mieltä oleminen on kaikkein hedelmällisintä. Välillä on sitten turvallisen mukavaa heittäytyä samantyylisten ajatusten ja mietteiden keinuntaan ja muistaa, kuinka hienoa on, että maailma on pullollaan ihmisiä, joiden käsitys maailmasta (ja kirjoista!) kohtaa omani.

Hyvän sanomisessa on valitettavasti sekin puoli, että joku jää ilman. Joskus syynä on se, ettei jollekulle ole merkittävän hyvää sanottavaa. Silloin voi tosin miettiä, onko vika kenties tarkkailijassa. Enkö vain huomaa sitä hyvää, mikä toisessa on?

Harmittavan usein jää sanomatta, koska ei ehdi tai muista, kehtaa tai viitsi. Se on huono syy.

Sen sijaan, että nimeäisin ketään tiettyä bloggaajaa jatkamaan tätä tunnustusta, asetan yleisen haasteen. Sano toiselle hyvää. Mielellään heti tänään, mutta viimeistään huomenna. Sano se ääneen tai kirjoita, kunhan tuot hyvän toisessa esiin.

Hyvän sanomisen valoa ei ikinä voi olla liikaa, etenkään yhä synkkenevässä loppuvuodessa.

Anna palaa!

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Suomentaja: Sirkka Aulanko
Minerva 2014
546 s.
Au revoir là-haut (2013)

Arvostelukappale.


Ensimmäisen maailmansodan viimeisinä hetkinä sotamies Albert Maillard todistaa, kuinka luutnantti Henri d'Aulnay-Pradelle, varansa menettäneen aatelissuvun viimeinen vesa, ampuu omia miehiä. Albert joutuu siksi itsekin hengenvaaraan, josta hänet pelastaa toinen rivimies, Édouard Péricourt. Édouard loukkaantuu tapahtumissa vakavasti, mutta selviää.

Sota päättyy, mutta kunkin miehen mielessä se jatkaa kulkuaan. Édouard haluaa olla kuin kuollut: hän on menettänyt sananmukaisesti kasvonsa, eikä halua olla enää tekemisissä varakkaan perheensä kanssa. Perhe ei koskaan oikein hyväksynyt häntä omana itsenään, taiteilijana. Albert auttaa kiitollisuudenvelassa Édouardia hankkimaan valehenkilöllisyyden ja välittää Péricourtin perheelle tiedon tämän kuolemasta. Kun Édouardin sisar Madeleine saapuu hakemaan veljensä ruumista, Henri d'Aulnay-Pradelle astuu näyttämölle. Pariskunta avioituu pian.

Édouard ja Albert elävät vaatimattomissa oloissa ja koettavat selvitä päivän toisensa jälkeen. Kuviota sekoittavat rakkaus, pettymykset, morfiini ja lopulta myös suuruudenhulluus. Miehet päätyvät suunnittelemaan ja toteuttamaan valtaisaa huijausta, jonka tarkoituksena on rikastua ja jättää Ranska ja Pariisi kauas taakse. Samaan aikaan toisaalla Henri pyrkyröi kohti vehreämpää tulevaisuutta, sillä edes varakas naimakauppa ei ole taannut hänelle menestystä.

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa on melankolinen tarina. Se alkaa rintamalta ja kuvaa ensimmäisen viidenneksensä sodan loppuvaiheen sekasortoa ja paniikkia. Albert on onneton vässykkä, epävarma ja sanoissaan sekoileva reppana, joka ei saa kiinni itsestään tai elämästään. Ansiokkaasti hän kuitenkin huolehtii toveristaan Édouardista.

Édouard itse jää arvoitukseksi. Sota ja vammutuminen haavoittavat häntä pahasti sekä fyysisesti että psyykkisesti. Hän ei piirrä eikä maalaa aikoihin sodan jälkeen, mutta lopulta kuvallinen ilmaisu palaa hänen elämäänsä takaisin. Perhesuhteiden monimutkaisuus ja Édouardin pettymys perheensä asenteeseen vaikuttaa dramaattisesti kaikkien Péricourtien elämään.

Henri taas on häikäilemätön pyrkyri, suorastaan herkullisen kammottava hahmo. Vaikka hän on paha, Lemaitre ei ole liioitellut häntä kirjoittaessaan. Henrin kaltaisia ihmisiä on aina siellä, missä on mahdollisuus muiden hyväksikäyttöön ja oman edun ajamiseen – siis kaikkialla.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Pariisi on surumielinen ja kuitenkin tulevaisuuteen uskova kaupunki. Sota on vienyt paljon ja tuonut mukanaan surua ja menetyksiä. Ihminen pääsee kuitenkin pienilläkin teoilla kiinni uuteen, ja vaikka ne eivät kestäisi päivänvaloa, yksilölle ne merkitsevät avointa tulevaisuutta.

Näkemiin taivaassa on kirja häikäilemättömyydestä, sodan jäljistä, uusista aluista, solidaarisuudesta ja ihmisen rikkonaisuudesta. Se kuvaa hyvin epätäydellisiä ihmisiä, joiden elämästä koostuu rikas ja moniulotteinen verkosto. Siinä seikkaillessaan lukija pääsee syvälle lähes sadan vuoden takaiseen Pariisiin, joka on hyvin erilainen kuin kadotetun sukupolven boheemien kautta on opittu uskomaan.

______

Myös Leena Lumi on kirjoittanut tästä kirjasta.

Näkemiin taivaassa on viimeinen Ihminen sodassa -haasteeseen lukemani kirja, 28. sellainen, eli kenraali Suketus täällä hei! Haaste päättyy tänään ja siihen on tullut jo runsaasti koosteita. Kiitos niistä! Kokoan haasteen päätöstekstin ensi viikon aikana. Vuoden aikana on kertynyt hurja määrä luettuja kirjoja aivan laidasta laitaan, mahtavaa.

Aleksi Delikouras: Nörtti – New game

Aleksi Delikouras: Nörtti – New game
Ulkoasu: ?
Otava 2012
206 s.

Kirjastosta.


DragonSlayer666 on klaanipelien kuningas, Hege91:n arkkivihollinen ja yläkoululainen teini. Pelit vievät, ja sosiaalinen kanssakäyminen tuottaa toisinaan haasteita. Lisäksi muutamat ääliöt ovat ottaneet Dragon hampaisiinsa ja harjoittavat suhteellisen ikävää kiusaamista häntä kohtaan. Toisaalta onneksi on myös ihana punatukkainen Fetasalaatti, tyttö, josta Drago diggaa jopa enemmän kuin Lara Croftista.

Nörtti – New game on Dragon päiväkirja yhdeltä syksyltä. Merkintöjä on niin pelimaratonien välistä, koulupäiviltä kuin kotibileistä. Arjessa Dragon elämässä ovat myös mutsi ja mutsin miesystävä Jorgos. Koulussa on pääosin tylsää, mutta toisaalta Dragolla on taito hankkiutua erikoisiin tilanteisiin ja väärinymmärryksiin. Välillä taitoa löytyy mitä uskomattomimpiin asioihin.

Hauska tuttavuus tämä Nörtti. Sarjaan kuuluu myös kaksi muuta kirjaa sekä sarja YouTubessa julkaistuja videoita, joista ensimmäinen on tämä. Kirjassakin Dragon elämää käy välillä kuvaamassa innokas tyyppi.

Olen miettinyt paljon, millainen kirjallisuus voisi iskeä poikiin. Nörtti taitaa ainakin edustaa sitä laatua. Se kertoo kaverista, jolla on omat haasteensa elämässä, mutta kuitenkaan tilanne ei ole umpisurkea tai tyyppi täysin säälittävä. Kirjassa on roisia huumoria ja karua kieltä, mutta juuri ne tekevät siitä aidon ja konstailemattoman.

Itse karsastin kouluampumisjutulla ratsastamista, mutta siinä myönnän olevani takakireä tantta. Kun on töissä koulussa, ei näe mitään hauskaa oman ja muiden saman työpaikan jakavien (siis sekä aikuisten että lasten) turvallisuuden vaarantamisessa. Väärinkäsityksestä kirjassakin on kyse, mutta silti pidin käännettä mauttomana.

Noin muuten Nörtti on oikein sujuvaa, mukaansatempaavaa ja viihdyttävää luettavaa. Se uponnee kohderyhmäänsä sujuvasti, ja koska tarinakokonaisuuteen kuuluu myös liikkuvaa kuvaa, ei suuhun jää pelkkää paperin makua. Ei jää kyllä muutenkaan, kirja on hyvä.

Jos mietityttää, mitä kirjaa voisi suositella yläkouluikäiselle nuorelle miehelle, Nörtti on vallan hyvä vaihtoehto. Ja sopii se meillekin, jotka emme niin perusta peleistä tai Pepsistä. Nutturaa kannattaa vaan suosiolla löysentää, ennen kuin hyppää DragonSlayer666:n kelkkaan.

_____

Muualla muun muassa: Morren maailma, Kirjojen keskellä, Kujerruksia, Kirjaston Kummitus, Sonjan lukuhetket.

Laajennan kirjalla Pojat, lukemaan! -haasteen kirjalistaani.  

Kirja, jonka olisin voinut jättää lukematta

William Faulkner: Rosvot
Suomentaja: Kai Kaila
Tammi 1966
295 s.
The Reivers (1962)

Kirjastosta.


Tällä kertaa ei ole luvassa minkäänlaista yritystä minkäänsorttiseen analyysinpoikaseenkaan. Tarkemmin kun asiaa pohdin, ehkei olisi edes syytä kirjoittaa Rosvoista mitään, mutta koska tapanani on kirjoittaa kaikesta lukemastani, menköön tämä siinä ohella.

Rosvot on tarina syvästä etelästä. Kuljetusliikkeen omistajan pojanpoika päätyy melkoiseen seikkailuun, kun isoisän renki ja muu epämääräinen joukko päättää varastaa yhden firman autoista, ajaa sen toiseen kaupunkiin, vaihtaa auton kilpahevoseen, osallistuu laukkakilpailuun ja siihen liittyvään vedonlyöntiin, päätyy kahnauksiin paikallisten sekä viranomaisten kanssa ja loppu on ihan onnellinen.

Noin.

Periaatteessa tarina voisi jollain tasolla kiinnostaa, mutta en missään vaiheessa vajaan kolmensadan sivun aikana päässyt oikein kärryille siitä, mitä tapahtui, kenelle ja miksi. Koko romaani on mielestäni pelkkää hölmöilyä, väärinymmärryksiä ja sekavuutta. Henkilötkin menivät minulla sekaisin ihan jatkuvasti, enkä ymmärtänyt heidän välisiään yhteyksiä tai suhteita.

Tähän on tietenkin taiteen sääntöjen mukaan kirjoitettava, ettei se ole kirjailijan vaan lukijan vika.

Vaikka onhan se nyt ainakin vähän kirjailijan vika, jos keskimääräinen lukija ei pysy hänen kirjassaan kärryillä.

Tämä on vielä Pulitzer-palkittu romaani (vuonna 1963), ja sen on kirjoittanut Nobelin arvoinen (vuonna 1949) mies. Hämmentävää. En voi uskoa, etteikö vuonna 1962 olisi ilmestynyt parempiakin kirjoja.

En ihan oikeasti osaa sanoa, mitä tässä kirjassa tapahtui tai mitä se voisi merkitä. Ilmeisesti jotain yhteiskunnallista sanomaa jossain taustalla pyörii, mutta en saanut siitä ollenkaan kiinni. Kirjan henkilöistä osa on mustia ja osa valkoisia, mikä on kirjoitusajankohtana ollut herkkä aihe, etenkin kun kuvataan etelävaltioiden aluetta 1900-luvun alkupuolella. Sinänsä siis kunnioitettavaa, että kirjassa nostetaan esiin ihmisten kyky tulla keskenään toimeen. (Ja toisaalta hankkiutua paikoin vaikeuksiin kenen tahansa kanssa.)

Kirjan henkilöt voisivat olla kiinnostavia, mutta heistä ei saa kiinni. Ovat liukkaita penteleitä, tulevat ja menevät. On muutama nainenkin, tosin maksullinen sellainen. Mitä lie silläkin ajetaan takaa, en tiedä.

Huoh. Kahlasin tätä vaikka kuinka kauan, ja teki mieli jättää kesken, mutta joku pakotti jatkamaan. Voi olla, että näiden palkittujen tahi muuten ansioituneiksi määriteltyjen kirjojen kohdalla sitä on sitkeämpi. Jotainhan näissä on oltava, kun kerran klassikoita ovat ja muutenkin tunnustettuja.

Ei ole kyllä hajuakaan, mitä se jokin tämän nimenomaisen kirjan kohdalla voisi olla.

En edes löytänyt tästä muita bloggauksia. Onko joku lukenut? Jos on, voisitko kertoa, mistä tässä kirjassa on kyse? Ja ehkä myös: kannattaako Faulknerilta lukea joskus vielä jotain muuta?

______

Haasteista Pulitzer-lista ja Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haaste etenevät.