Kesäteatteri-arvonta!

Kesäteatteri – siinä on tunnelmaa!

Minulle kesäteatteri tarkoittaa ennen kaikkea muistoja edesmenneestä mummistani. Meillä oli mummin kanssa tapana käydä Lahdessa kesäteatterissa aina silloin tällöin, ei vuosittain, mutta toisinaan. Ainakin mieleeni on jäänyt Robin Hood -tulkinta jostain 1990-luvulta. Jos aivan oikein muistan, siinä esiintyi ihana Paavo Westerberg.

Muitakin kesäteatterikokemuksia on kertynyt, ja jotenkin tuntuu, että usein niihin liittyy paljon ei-teatterillistakin tunnelmaa. Suomen suven suloinen epävakainen sää, seikkailuhenkisyyttä edellyttävät katsomoratkaisut, teatteriporukoiden innokas heittäytyminen.

Sain mukavan mahdollisuuden jakaa kesäteatterin ilosanomaa eteenpäin blogini kautta näin vähitellen kunnolla alkavan kevään kunniaksi!

Kivi-juhlat esittää kesällä 2013 Nurmijärven Taaborinvuorella Veijo Meren näytelmää Aleksis Kivi. Nyt juuri sinulla siellä on mainio tilaisuus päästä näkemään Kivi-juhlien versio kansalliskirjailijastamme kertovasta näytelmästä. Lisätietoja Kivi-juhlista löydät täältä.

Arvottavana on yksi kahden hengen lippupaketti vapaavalintaiseen kesän 2013 esitykseen.

Esityspäivät ovat:

KESÄKUU ELOKUU tiistai 11.6. klo 18:00 tiistai 20.8. klo 18:00 keskiviikko 12.6. klo 18:00 keskiviikko 21.8. klo 18:00 torstai 13.6. klo 18:00 torstai 23.8. klo 18:00 lauantai 15.6. klo 15:00 lauantai 24.8. klo 15:00 sunnuntai 16.6. klo 15:00 sunnuntai 25.8. klo 15:00 tiistai 18.6. klo 18:00 tiistai 27.8. klo 18:00

Hyvä diili, vai mitä?

Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin keskiviikkoon 15.5. klo 18 mennessä. Lisäarvan saa linkkaamalla arvontaan omassa blogissa tai vaikka Facebookissa. Ilmoitathan kommentissa, osallistutko yhdellä vai kahdella mahdollisuudella.

Olisi samalla mukavaa kuulla teidän kesäteatterimuistojanne. Jos siis runokynä laulaa, kerro kommentin ohella suhteestasi kesäteatteriin. Mitä on tullut nähtyä? Mikä on jäänyt mieleen?

Kesää odotellen!

Täällä Pohjantähden alla

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
WSOY 1959, 1960, 1962
1046 s.

Kirjastosta.


Varsinainen juonitiivistys lienee tässä tapauksessa tarpeeton.

Aloitin erään järkyttävän sivistysaukkoni paikkaamisen viime vuoden marraskuussa. Kannoin yliopiston kirjastosta kotiin massiivisen Täällä Pohjantähden alla -painoksen, jonka sivut olivat ohuet mutta leveät ja tekstin seassa oli jonkin verran kuvitusta, lähinnä suomalaista kansallisromanttista taidetta. Kirja painoi käsissä iltaisin, silmät seurasivat rivejä, sivut kääntyivät – hitaasti, mutta kääntyivät kuitenkin. Uusin lainan kahdesti, kunnes joku ruoja meni ja teki varauksen, jolloin lukemiseen tuli alkuvuodesta parin kuukauden tauko, ennen kuin onnistuin nappaamaan kirjan uudelleen lainaan. Tällä kertaa eri painoksen ja eri kirjastosta.

Matka Pentinkulmalla on siis ollut aika pitkä. Toisaalta on oltava armelias itselleen: kyse on kuitenkin yli tuhatsivuisesta trilogiasta, vaikka sen yhteisniteenä luinkin. Eilen illalla viimeinen rivi oli luettu.

Lukukokemus oli valtaisa.

Kaikki alkaa sen kuuluisan suon laidalta, kun Koskelan Jussi haluaa tehdä pappilan suosta viljelykelpoista maata. Eletään 1880-lukua Suomen suuriruhtinaanmaassa. Koskelan perhe kasvaa, kun Alma synnyttää kolme poikaa. Maailma muuttuu ja Suomi sen mukana, tulevat kansakoulu, helmikuun manifesti, sortokaudet, työväenliike, eduskuntauudistus, ensimmäinen maailmansota, jääkärit, Suomen sisällissota ruman jälkipyykkinsä kanssa, Suur-Suomihaaveet, torpparilaki, lama, Lapuan liike, talvisota, jatkosota, jälleenrakennus... Tarina kantaa 1880-luvulta 1950-luvulle.

Suurien historiallisten linjojen rinnalle ja niiden yli nousee tarina ihmisistä. Pentinkulmalle mahtuu ihmisluonto kaikessa komeudessaan, köyhyydestä turvattuun varakkuuteen, hiljaisesta ja nöyrästä puurtamisesta valaisevaan tiedostamiseen, hyvää, pahaa, juonikasta, lempeää, naiseutta, mieheyttä, riitaa ja rakkautta. Kylänraitti kasvaa ja sitä pitkin ajavat vuosien saatossa sekä uusien sukupolvien kasvot että uudet pelit ja vehkeet. Kauas päästään lopulta niistä hevoskärryistä, joilla Salpakarien pappisperhe ensimmäistä kertaa pappilaan kuskataan.

Täällä Pohjantähden alla on suomalainen suurromaani, ei enempää eikä vähempää. Se on upea tarina, täyteläinen kertomus, jossa on mukana kaikki ihmiselämän sävyt. Samalla se kertoo Suomesta ja suomalaisista, paljon. Nykylukijalle se tarjoaa mahdollisuuden eläytyä maailmaan, jota ei enää ole ja aatteisiin, jotka ovat jo jääneet historian hämärään.

Sisällissodasta on pian 100 vuotta. Sodan muisto elää vielä vahvasti Suomessa, mutta henkilökohtaisesti sodan kokeneita ei liene enää kuin kourallinen. Minulla ei ole sukurasitetta sodasta suuntaan tai toiseen, sillä sen verran periferioista juureni ovat peräisin, etteivät sisällissodan kuumimmat laineet koskaan ehtineet sinne saakka. Täällä Pohjantähden alla toi sisällissodan niin lähelle, että tuntui kuin olisin itse ollut siellä: onnettomissa hangissa väijytyksessä, epätietoisuudessa, epätoivoisissa teoissa, väkivallassa, katsomassa toverien kaatumista, häviön hetkellä, vankileirin kauheudessa. Sisällissotaa ja sen jälkipuintia käsittelevä osio kirjasta vaikutti minuun syvästi. Ja itkuhan siinä tuli, kun Akseli palasi vankileiriltä kotiin Elinansa luo. Eikä se ainoaksi itkuksi tämän kirjan äärellä jäänyt.

Toisaalta lukukokemukseni suuruuteen vaikuttivat varsinaisten merkittävien tapahtumien lisäksi Pentinkulman ihmiset arjessaan ja arkisuudessaan. Minusta Linna kuvaa hahmonsa aidosti, paikoin niin hyvin ja elävästi, että heidän puheensa kuulee korvissaan ja tuntuu, kuin olisi mukana tapahtumissa. Ruustinna Ellen Salpakari – siinäpä vasta nainen. Ennen kaikkea pahassa, mutta niin herkullisesti, etten voinut lukiessani kuin hymistä. Koskelan Elina on vaikuttava lempeänä ja herkkänä, mutta juuri siksi jäyhää Akselia täydentävänä naisena. Kieltämättä katseeni kiinnittyi tarkemmin naishahmoihin, tiedä sitten miksi. Ehkä naiset kiinnostavat minua kirjoissa jossain määrin enemmän. Helpompi samaistua, ehkä.

Täällä Pohjantähden alla sisältää paljon. Vaikka luin sitä pitkään, tunnelma säilyi. Vaikken kokenut tarvetta ahmia tarinaa, se oli intensiivinen. Se jatkui, kasvoi ja kehittyi, välillä hidastuen, välillä vauhtia kiristäen, niin kuin elämällä on tapana.

Ja tämän puolen vuoden ja yli tuhannen sivun matkan jälkeen päällimmäinen ajatukseni on, että voisin aloittaa lukemisen saman tien alusta uudelleen.

___

Sallan kiinnostava kirjoitus on luettavissa täällä. Jokke kirjoitti kirjasta perusteellisesti marraskuussa.

Täällä Pohjantähden alla on yksi TBR-listani kohokohdista.

(Kirja)blogiajan parhaat

Norkku haastoi minut pohtimaan blogiaikani parhaita lukukokemuksia. Otan vapauden rajata käsitteen "blogiaika" koskemaan vain niitä vuosia, jolloin olen kirjoittanut blogiini kirjoista, eli vuodesta 2011 alkaen. Blogi sen sijaan on ollut pystyssä tammikuusta 2006, ja olen myös kieltämättä lukenut kirjoja jo ennen kuin aloin niistä tänne kirjoittaa, uskokaa pois.

Vaikea ja ihana haaste, sanottakoon. Onneksi, onneksi maailma on täynnä toinen toistaan mahtavampia kirjoja. Mihin tässä muuten jouduttaisiinkaan! Perikatoon! Ja mikä parasta: aivan varmasti tulossa on vielä lisää elämää suurempia lukukokemuksia. Ah!

Mutta, asiaan.

Ensin kahdeksan satunnaisessa järjestyksessä olevaa pysäyttävää, mieleenpainuvaa ja kirjallisuuteen uskoa tuovaa kirjaa viime vuosilta. Kirjan nimeä klikkaamalla pääsee lukemaan mahdollisen postauksen, josta epäilemättä saattaa kyetä päättelemään syitä tälle listalle päätymiseen.

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani 

Margaret Atwood: Herran tarhurit

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Tästä kirjasta ei ole blogitekstiä, sillä en osannut pukea lukukokemustani koskaan sanoiksi. Hieno, pysäyttävä ja raaka kirja.

Markus Nummi: Karkkipäivä

Tästäkään ei ole tekstiä. Kirja on raadollinen kuvaus lapsista ja lapsuudesta, vanhemmista ja vanhemmuudesta, yksinäisyydestä ja hylkäämisestä. Tämä pitäisi kaikkien lukea.

Adam Langer: California Avenue

Hilary Mantel: Susipalatsi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Ja sitten, rumpujen pärinää, kaksi suursuosikkiani, joita en kykene asettamaan paremmuusjärjestykseen:

Jonathan Franzen: Vapaus

Jeffrey Eugenides: Middlesex

Jos ei tästä joukosta pysähdyksiä löydy, niin johan on kumma! 

Muutama huomio: Kyllä, olen käännöskirjallisuuden orja. Ja ylpeä siitä! Kyllä, anglo-amerikkalainen kirjallisuus on minun juttuni. Onneksi! Ja kyllä, myös kotimainen maistuu. Naiset, miehet, dystopia, historiallinen, moderni, yhteiskunta, seksuaalisuus, väkivalta, ihmissuhteet. Kyllä kiitos ja antaa tulla lisää vaan!

Kansallisen lukuviikon kunniaksi haastan tiettyjen nimettyjen kanssabloggaajien sijaan sinut, arvoisa lukijani, miettimään, milloin olet todella pysähtynyt kirjan äärelle. Mikä Se kirja oli? Miksi? 

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha
Suomentaja: Raimo Salminen
Kansi: ?
Gummerus 2012
292 s.
The Red Garden (2011)

Kirjastosta.


Massachusettsissa on pieni kaupunki, jossa eletty elämä on samaan aikaan sekään hyvin tavanomaista että aivan toisenlaista kuin muualla. Blackwell on perustettu 1750-luvulla, ja ensimmäisten siirtokuntalaisten, etenkin jälkipolvienkin rohkeaksi tietämän Hallie Bradyn, muistoa kunnioitetaan elokuisilla juhlilla vuosittain.

Episodimainen romaani kuljettaa lukijaa mukanaan sukupolvien ketjussa. Hallie Bradyn jälkeläiset elävät ja kuolevat Blackwellissa ympäröivän maailman ilmiöiden ja tapahtumien mukana ja silti niistä erossa. Kaupunkia ympäröivä erämaa kätkee salaisuuksia, erään talon puutarhassa kasvaa vain punaisia kasveja, koirat elävät vanhoiksi, omenapuut kukkivat sitkeästi, perheet kasvavat, rakastutaan, riidellään ja erotaan. Jotkut lähtevät, toiset eivät koskaan, ja aina joku palaa takaisin. Ja samea Eel River virtaa vaan.

Punainen puutarha täytti ja jopa ylitti sille asettamani odotukset. Viime vuonna tämä keräsi aika paljon blogijulkisuutta ja herätti kiinnostukseni, mutta bongasin tämän kirjastosta vasta nyt. Hieman mietin etukäteen, onko kirja sittenkään ihan minun makuuni (ehkä liian herkkä?), mutta olihan se. (Kirjablogien suositusten voimasta kertokoon se, että ostin tämän kälylleni valmistujaislahjaksi viime syksynä pelkästään luotettavaksi tuntemieni bloggaajien kehujen ansiosta.)

Kirja on kaunis ja älykäskin. Se koostuu itsenäisistä, toisiinsa löyhästi liittyvistä luvuista, joissa aika kulkee kuin huomaamatta eteenpäin. Sukulinjat ja kaupunki säilyvät, mutta ihmiset, ympäristö ja aika muuttuvat. Yksi tosin pysyy: selittämätön kaipuu ja yksinäisyys tuntuvat olevan Blackwellin asukkaille – tai osalle heistä – tyypillisiä piirteitä vuosikymmenestä toiseen.

Kaupunkia ympäröivä luonto kuvataan sekä tuttuna että vieraana. Tiedetään, että seudulla elää paljon karhuja, ja ne tulevat tutuksi tavalla tai toisella monille kirjan henkilöistä. Erämaa ei sinänsä ole etenkään myöhemmille sukupolville pelkästään uhka, sillä loppujen lopuksi vaarallisin ja selittämättömin on aina toinen ihminen. Toisaalta vieras voi yllättää myös positiivisesti, tuoda epäjärjestyksessäkin hyvää, pienen muutoksen tuttuun, on se muutos sitten kesäasukkaiden tuomat reseptit tai muukalaisen istuttama omenapuu.

Takaliepeessä kehutaan Hoffmanin olevan tunnettu taianomaisista elementeistä ja vahvoista naishahmoista. Niitä tässäkin kirjassa on, ja molempia juuri sopivasti. Paljon jää salaisuudeksi ja piiloon, mutta paljolla lukijaa myös hemmotellaan. Kirja on viihdyttävä olematta kuitenkaan liian kevyt, ainakaan höttöisellä tavalla. Ja sopivasti koskettavakin se on, sillä Blackwellin yllä on haikea yksinäisyyden verho, joka sävähdytti minua suuresti. Koin lukiessani suurta sympatiaa niitä kohtaan, jotka eivät osanneet olla paikoillaan ja kotonaan, vaan kaipasivat aina pohjimmiltaan jonnekin pois.

___

Tästä kirjasta on pidetty paljon muissakin blogeissa. Tekstejä tulee hakukoneesta tulvimalla, joten innostusta voi kasvattaa helposti sitä kautta.

Lukudiplomi VIII: Tanguy, aikamme lapsi

Michel del Castillo: Tanguy, aikamme lapsi
Suomentaja: Katri Ingman-Palola
WSOY 1965
235 s.
Tanguy (1957)

Omasta hyllystä.


Tanguy on vain pieni viisivuotias poika, kun hän joutuu pakenemaan äitinsä kanssa kotimaastaan Espanjasta Ranskaan. Heidän on paettava sotaa ja äidin poliittisen aktivismin aiheuttamaa uhkaa. Ranskassa Tanguyn äiti yrittää löytää heille keinoa päästä meren yli turvaan, mutta yritykset eivät tuota tulosta. Suuntana on poliittisten pakolaisten leiri. Äidin vakavan sairauden jälkeen kaksikko on jo pääsemässä kohti auvoisempaa tulevaisuutta, kun surkeat sattumukset johtavatkin kauheuksiin ja Tanguy päätyy keskitysleirille eroon äidistään.

Leirin arki on juuri niin kauheaa kuin voi kuvitellakin, mutta Tanguy on sitkeä ja selviää. Paluu Espanjaan monen vuoden poissaolon jälkeen ei ole niin säkenöivä kuin kotia ja äitiä ikävöivä poika toivoisi. Äitiä ei löydy ja Tanguyn on mentävä asumaan munkkien ylläpitämään poikakotiin. Voisi luulla, ettei maailmassa ole keskitysleiriä kauheampaa paikkaa, mutta Tanguyn nuoruusvuodet munkkien kasvattamana osoittavat muuta.

Vielä kerran Tanguy siirtyy elämässään eteenpäin, edelleen orpona ja yksinäisenä. Hän palaa juurilleen Madridiin, jossa pääsee hyvään sisäoppilaitokseen opiskelemaan. Vanhempien puute vaivaa poikaa edelleen, ja etenkin jo muistoista kadonneen isän löytämisestä tulee hänelle tärkeä tehtävä. Samalla, kun Tanguy käy läpi henkilökohtaista kasvua, oikeudenmukaisuuden puolesta taistelemisen liekki hänen sisällään kasvaa. Yksityinen on yleistä ja henkilökohtainen poliittista, hän tulee huomaamaan työskennellessään tehtaassa ja tehdessään tiliä oman historiansa kanssa.

Tanguy, aikamme lapsi on jonkin sortin klassikko. Se kertoo toisen maailmansodan aikaisista kauhuista lapsen ja nuoren silmin, järjenvastaisesta väkivallasta ja pelosta ja yksinäisyydestä ja hylätyksi tulemisen kokemuksista. Olen saanut oman kappaleeni äidiltäni (joka on lukenut sitä kirjassa olevien merkintöjen perusteella 14-vuotiaana), ja kuten kuvastakin näkyy, kyse on viimeisiään vetelevästä esineestä.

Luin kirjaa varovasti ja hartaudella. Ensinnäkin kirja oli hajota käsiin, joten laukkukirjana sitä ei voinut pitää. Sisältönsä puolesta se on puhutteleva, mutta samalla etäännyttävä. Tyylillisesti mennään paikoin sen verran melodraaman puolelle, että kohottelin kulmiani. Ei, keskitysleiri ei ole mitenkään miellyttävä ympäristö ja pelko, jonka sotatila tuo, on varmasti kauhea, mutta paikoin dramaattisia tapahtumia alleviivattiin sen verran ronskisti, että lähinnä vaivaannuin. Arvostan hienovaraisempaa kerrontaa.

Sadististen munkkien koulukotiosuudesta eteenpäin tarina hieman tasoittuu, mutta suuria tunteita koetaan edelleen. Tanguyn kasvu kuvataan suurena kaarena, jonka välietapit ovat jokainen toistaan raskaampia, kukin omalla tavallaan. Tanguy saa kohdata sekä hyvää että pahaa, järkeä ja älyttömyyttä, oikeudenmukaisuutta ja pahaa. Kirjan lopussa Tanguy repii itsensä lopullisesti irti juuristaan ja lähtee taistelemaan paremman tulevaisuuden puolesta, joskin kirjailija jättää lukijan mielikuvituksen varaan pohtia, kuinka lopulta käy.

Michel del Castillo vaikuttaa tämän perusteella kiinnostavalta kirjailijalta. Ehkä selvitän joskus, pääseekö hän myöhemmissä kirjoissaan irti ylettömästä dramaattisuudesta ja tunteiden tulvinnasta. Tanguy, aikamme lapsi on omaelämäkerrallinen romaani, mistä johtunee sen tunteellisuus. Sotaan kadonnut lapsuus ja muiden ihmisten pilaama nuoruus on raskas aihepiiri, joten on kiitettävä kirjailijaa siitä, että teos on kuitenkin sujuvaa luettavaa ja tarinan käänteet etenevät hyvällä vauhdilla.

On kyllä hieman surullista huomata, kuinka kovettunut olen lukijana. Liian suuret ja dramaattiset tapahtumat saavat olla kyllä todella vaikuttavasti kuvattuja, ennen kuin ne herättävät minussa erityisempiä tuntemuksia.


Lukudiplomi-haaste, suoritus VIII
Menneisyyden tarinoita

Tehtävä 2. Valitse teoksen henkilöistä hahmo, jonka paras kaveri haluaisit olla. Kirjoita hänelle kirje.

Hei Tanguy,

Kirjoitan sinulle nyt, kun emme ole nähneet toisiamme moneen vuoteen. Opiston ajat ovat kaukana takanamme, ja olemme molemmat jo aikuisia. Joskus muistelen Isä Pardoa ja kaikkia niitä kokeita, joihin valmistauduimme yhdessä. Olit aina niin lahjakas! Don Armandon ansiota on se, että meistä molemmista tuli lukutoukkia. Kirjallisuuden opettaja voi varmaan halutessaan myös tuhota lukuharrastuksen, mutta onneksi meidän opettajamme oli toisenlainen.

En tiedä, mitä sinulle nyt kuuluu, enkä edes sitä, saatko koskaan tätä kirjettä. Viimeksi näimme, kun lähdit Opistosta työhön tehtaaseen. Minä menin yliopistoon ja etenin virkamiesuralle. Ehkä jokin seikkailu olisi ollut paikallaan. Uskon, että sinä et muuta ole kokenutkaan kuin seikkailuja.

Mietin usein, miten sinulle on elämässä käynyt. Jouduit nuorena kokemaan niin paljon pahaa, että toivon sinun saaneen aikuisena edes jotain hyvää vastineeksi siitä. Tulikohan sinusta se oikeudenmukaisuuden puolesta taistelija, jollainen jo nuorena olit? Minä asun nyt kaukana, vieraassa maassa, enkä ole palannut kotimaahamme sieltä lähdettyäni. En usko sinunkaan enää olevan siellä, mutta lähetän tämän kirjeen konsulaattiin, jossa ehkä tiedetään paremmin.

Kunpa tapaisimme vielä joskus. Olet varmasti kokenut niin paljon, ettei puheesta tulisi loppua. Minä olen vain harmaa ja arkinen virkamies, en sankari. Mutta ehkä meidän kaikkien ei kuulukaan olla.

Parhain terveisin,

Vanha ystäväsi

___

Tämä on kahdeksas suoritukseni Lukudiplomi-haasteeseen, uusi maa Maailmanvalloituksessani (Espanja) sekä yksi ruksi TBR-listallani.