Näitä aikoja

Alkaa kyllästyttää pelkkä kiireestä ja stressistä jauhaminen. Ei ihminen ole niin tärkeä kuin kuvittelee olevansa. Maailma ei minua tarvitse, ei edes työpaikkani niin paljon, ettenkö olisi korvattavissa. Vielä vähemmän minua kaipaa yliopisto putkineen. Pitäisi osata rentoutua, unohtaa se iänikuinen pingotus, antaa palaa vaan. Eilen istuin töiden jälkeen iltamyöhään parantamassa maailmaa äitini ja hänen ystäviensä kanssa viinin ja erinomaisen ruoan avustuksella - ei paha. Tänään kahlasin rännässä töihin ja ostin itselleni ihanat hopeiset korvakorut ja maksoin ensi kesän oopperalipun - ei huonoa sekään. Töistä tultuani olen järjestänyt uudet (vanhat) perintöastiani suoriin riveihin, kasaillut kirpparitavaroita ja tehnyt niistä hintoineen ältsinhienon Excel-taulukon. Pikkasen olen kaivannut miestä, ehkä vähän enemmänkin, olemaan täällä joka ikinen päivä, saman katon alla, mutta ei kerrota siitä kellekään. Eihän se sovi itsellisen nuoren naisen pirtaan. Kissa on oma pirteä itsensä ja pitänyt pissat laatikossa. Sylittelen sitä aina kun kerkiän ne viisi sekuntia, jotka se antaa itseään sylissä pitää. Ja taas Monica kosi Chandleria - ehkä vasta 68. Frendit-kierros meneillään...

Olen päättänyt, ettei elämä ole niin vakavaa. Kriisejä tulee yllättäen ja pyytämättä, ei niitä tarvitse väkisin itselleen haalia. Kaikki selviää, helpottaa, muuttuu. Täytyy vaan antaa mennä.

Helpotusta odotellessa vietän iltani selaillen Mondon matkaopasta erääseenkin miljoonakaupunkiin, silitän kissaa vielä viisi minuuttia kauemmin, järjestän kirjat riviin. Vaikka uni on katkonaista, en enää näe painajaisia.

Ole näin vain.

Kuolemantuomio

Lemmikki ei kai saisi tuottaa enempää stressiä kuin se tuo iloa. Kotona asuva eläin ei kai saisi järjestelmällisesti tuhota asunnon pintamateriaaleja tahi huonekaluja. Kissa ei kai saisi olla talouden kuningatar (sen kai voi vain antaa uskoa niin).

Minulla on kotona vajaat viisi vuotta vanha harmaa kissaneiti Riesa. Riesa on koko ikänsä ollut, tuota, haastava tapaus. Se on tavallaan sisäsiisti, mutta heti kun on syytä protestiin, pissalammikko ilmestyy arvaamattomiin paikkoihin. Suosikkeja ovat olleet sohva, nojatuoli, sänky ja asuntojen (tämä nykyinen on neljäs yhteinen kotimme) nurkat. Voi olla, että paikkoja on jäänyt löytämättäkin. Yleensä näitä protesteja tehdään silloin, kun en ole kotona. Ilmeisesti minun pitäisi olla majesteettini palveluksessa vuorokauden ympäri. Tähän väliin on kerrottava, että Riesa ei todellakaan ole erityisen ihmisystävällinen kissa, tarkemmin sanoen minä taidan olla ainoa kaksijalkainen (tai ylipäänsä hengittävä) olento, jonka seura sille kelpaa. Erityisesti miessukupuolta se kaihtaa, johtuneeko V:n kanssa tehdystä tuttavuudesta vai mistä, en tiedä. Viime kesän kämppis tuli sen kanssa kyllä loppujen lopuksi ihan hyvin toimeen sukupuolestaan huolimatta, ja on toisinaan yhteiselomme päättymisen jälkeenkin kysellyt kissan vointia. Mari pitää Riesasta, jostain ihmeellisestä syystä, lukemattomista paikoista löytyneistä lammikoista huolimatta. Suurisydäminen nainen, en voi muuta sanoa.

Sunnuntaina kamelin selkä natisi kyllä uhkaavasti, kun Riesa lorautti valtavan lammikon keskelle sänkyäni, vaikka olin kotona. Tuosta noin vain, lori lori. Melkein tunsin, kuinka hermosäikeeni napsuivat poikki yksi kerrallaan, ja kissakin taisi sen huomata - viimeistään raikuvasta karjunnastani. Päätin, että nyt riittää, ei tästä tule enää mitään, en kestä, enkä halua kestää kissanpissan hajuista asuntoa enää yhtään hetkeä. Maanantaina soitin eläinlääkäriin ja tänään kävimme siellä. Matkalla (kävelymatka, noin 15 minuuttia) kissani ehti sekä ulostaa että oksentaa kantokoppaan. Liikkuminen paikasta toiseen ei todellakaan ole sen lempipuuhaa, tarkemmin sanoen se ei taida mitään muuta vihata niin paljon (ja tällä kertaa emme menneet edes autolla, mikä on Suurin Saatana). Lääkärin vastaanotolla purskahdin hallitsemattomaan itkuun, jonka seasta yritin selittää tilannetta ja pyysin anteeksi, muttakunolennytharkinnutsenlopettamistajabyääääääääääää. Ei tainnut olla ensimmäinen kerta, kun potilaan omistaja on käynnistä järkyttyneempi kuin itse hoitotoimenpiteiden kohde, koska lääkäri ei ollut moksiskaan, totesi vain, että nämä on rankkoja juttuja ja vaikeita valintoja. Tilannetta selvitettiin, Riesa sai rauhoittavan piikin ja tarvittavia tutkimuksia tehtiin yli puoli tuntia. Istuin apaattisena eläinlääkäriaseman odotustilassa ja katselin vuoroaan odottavia koiria emäntineen ja isäntineen. Nieleskelin itkua. En halua luopua. Testeissä ei ollut mitään poikkeavaa, joistakin viljelyistä pitää soittaa tulokset huomenna. Kissa sai varmuudeksi tulehduskipulääkepiikin ja minä laskun, jonka loppusumman veroisesti en ole hoidattanut itseänikään vaikka syytä olisi ollut.

Olin jo kahden nukutun yön jälkeen varma siitä, että jos mitään selkeää lääketieteellistä syytä ei löydy, Riesa saa piikin pyllyynsä ja menolipun kissojen taivaaseen. Enää en ole yhtään niin varma. Katsoessani rauhoittavasta lääkkeestä hoipertelevaa kissaani, joka ensi töikseen kantokopasta ulos mönkiessään tulee puskemaan jalkaani ja hoipertelevin askelin hyppää sänkyyn vatsani päälle kehräämään, vaikka hädin tuskin pysyy pystyssä, sydämeni meinasi todella pakahtua ja itkin varmaan enemmän kuin mummin hautajaisissa. Miten minä voisin luopua tuosta tyypistä, joka on asunut kanssani neljä ja puoli vuotta, kehrännyt ja puskenut ne sadat kerrat lohduttaakseen surullista emäntäänsä, synnyttänyt tahatonta komiikkaa kaikella kömpelyydellään, odottanut minua aina kotiin, missä ikinä olenkaan ollut?

Eläinlääkäri kertoi, että kissoillekin on olemassa masennuslääkettä, joka saattaa auttaa, jos kyse on protestoinnista. Huomenna, kun tiedustelen tämänpäiväisten testien tuloksia, ostoslistalle menee myös se.

Minusta ei ole pyöveliksi.

Ynnynnyyynnyyy

Voisikohan haaveilusta saada palkkaa? Alan olla siinä aika hyvä. Tai no, mitä sitä kieltämään, kyllä minä sen olen aina hallinnut.

Voi kun pääsisi jonnekin. Kun voisi irrottautua ja vilkuttaa hyvästiksi, karata pois ja unohtaa sen, että on hankkiutunut tekemisiin epämiellyttävien ja raastavien asioiden kanssa. Kun voisi vaan päättää, että lähtee, ilman että tietäisi, koska tulee takaisin. Miksei se ole nyt mahdollista? Miksi olen kiinni asioissa, joiden kanssa en haluaisi olla missään tekemisissä? Ja miksi, miksi pitää aina olla niin pirun vastuuntuntoinen?

Äitini sanoi eilen, että kyllä se hetki vielä tulee, kun saan ja voin mennä. Eikö äidit tiedä kaiken?

Voi kun pystyisin asioihin. Kun olisi mielenlujuutta, kärsivällisyyttä ja toki vähän lisää terveyttäkin. Kun tuntisi etenevänsä, kehittyvänsä, muuttuvansa. Eikä aina vain samaa lellumista olemattomassa kyvykkyydessä, harhaluuloja ja itseinhoa. Peilit eivät ole ystäviäni, eikä sykemittarikaan kannusta mihinkään - vaatii vain koko ajan alentamaan activity class -lukemia, siis heti, jos yhden viikon aikana treenaa kerran vähemmän. Armoa ei saa siis antaa, yhtään.

Voi kun löytäisin sen hyvän olon, niin hyvän, että se auttaisi repaleisessa arjessa. Kun olisin sinut itseni kanssa, jaksaisin ja kykenisin enempään. Ettei tarvitsisi pettyä itseensä. Se lamauttaa.

Voi kun en enää tyydyttyisi materiasta, vaan jostain ihan muusta.

Onko siihen jossain kouluja tai kursseja?

Ei tämäkään

Koska minun piti olla tänään äärimmäisen tehokas noin niin kuin opiskelumielessä, lähdin "pikakäynnille" Bonarille. No, kävin pankissakin, eli joku muukin syy kotoa poistumiselle oli. Ilmeisesti kirpparitaukoni on tehnyt hyvää, koska löytösarja jatkui.


Tämä ensimmäinen on tosin jo aiemmalta reissulta Radiokirppikselle, mutta tulkoon tähän samaan settiin. Supersöpö hame, 5 euroa. Mukana myös kevään kovin trendiasuste, kissa.


Selvästikin olen jälleen löytämässä myös ulkoisen hippini, koska tällainen söpö tunikatsydeemi tarttui mukaan 3 eurolla. Taattua Intian Basaari -laatua, vaikka laput olikin leikattu pois. Kissa ei suostunut vieläkään liikkumaan minnekään.


Lassia ja Leeviä (sydän!) kaksin kappalein, 2,50 euroa kipale sekä Fit jostain viime vuodelta 1 euro.


Ok, tiedän, että V saa hepulin siellä maapallon toisella puolella, mutta ihan vahingossa oli kyllä pakko nappasta mukaan tuo ihastuttava pikku veska ja vaihteeksi uusi kaulakoru, molemmat 2 euroa zipale.

Sain myös tehtyä opiskelujuttuja, joten en viitsi liikoja hekumoida syntisyydessäni.

Ei sittenkään paska päivä

Hoho. Olin matkalla Kahvila Runoon tapaamaan ystävääni, mutta koska olin jälleen kerran etuajassa, eksyinkin pikakäynnille Runon viereen aivan pyytämättä ja yllättäen ilmaantuneelle kirpparille. En pysy perässä tämän kaupungin tapahtumissa! Pitäisiköhän laajentaa reviiriä koti-yliopisto-linja-autoasema-rautatieasema-S-market-Elixia-akselia pidemmälle? No, vaikka aikaa oli sellaiset vajaat 10 minuuttia, ehdin silti tehdä löytöjä.


Ihastuttava Indiskan kukkapaita, 1,50 euroa.


Riihimäen lasin S-kokoinen kirkas purnukka, 4,50 euroa, siis melkein kipurajoilla, mutta...


...annoin periksi, koska nyt synttärilahjaksi Jenniltä saamani M-koon purkki sai kaverin! (Kannattaa muuten huomata, mikä mielenlujuus meikäläisen on vallannut, tuon lahjapurkin sisältö on siis ollut koskemattomana viime torstaista lähtien!)

Melkein jo luulin päivän olevan aivan susi, mutta L-neidin seura, raparperitee ja juustokakku tekivät yllämainittujen uusien perheenjäsenten ohella tästäkin tiistaista läpikahlaamisen arvoisen.