Miljoona syytä olla lukematta

Tampere alkaa tuntua tutulta. Arki on alkanut ja minä en vielä koe ahdistusta. Ehkä se vielä on edessä, mutta sitä ennen aion nauttia tästä akateemisesta vapaudesta ja kaikesta muusta mahdollisesta.

Opiskelu maistuu. Muutaman päivän kuluttua tämä ensimmäinen periodi on lopussa ja minä olen jokusen opintopisteen rikkaampi. No, en tosin aivan heti, sillä tokihan täytyy ennen sitä suorittaa yksi tentti, kirjoittaa muutama essee ja luentopäiväkirja, ja kolme kurssia jatkuu ensi periodissakin. Mutta ajatus siitä, että jotain on taas tullut suoritettua, lämmittää mieltä. Edistys. Hyöty.

Olen aloittanut työt Tampereen Kehitysvammaisten tuki ry:ssä. Kaksi kertaa viikossa pidän kerhoa kehitysvammaisille. Rahoiksi siinä ei kauheasti lyö, vaikka palkkaa toki saankin. No, kyllä sillä pari laskua maksaa. Töissä on ollut ihan mukavaa, nyt sielläkin on ylhäältä määrätty "syysloma", vaikka kukaan kerholaisistani ei esimerkiksi ole enää koululainen. Mutta hittojako sillä, ehdin sen sijaan notkua koneella ja harkita Suomen historian lukemisen aloittamista.

Liikuntaharrastuskin on saanut uutta pontta, olen käynyt jumpassa/easybicissä/rasvanpoltossa/miksi sitä nyt haluaa kutsua. Huomenna menen taas. Tämänpäiväinen meni ihan ohi, pongahtelin eri tahtiin kuin muut, mutta mitä sen on väliä, kunhan saa paikan takarivistä taitavien biccaajien selän takaa. Ihan mukavaa se on ollut, tunniksi aivot nollille ja hurja keskittyminen mamboihin ja kyykkyihin ja siipiin ja sivuaskeliin. Alan tosissani uskoa, että liikunnasta on oikeasti hyötyä opiskelujen ja yleisen jaksamisen kannalta. Ainakin oma fiilikseni on noussut monta astetta nyt, kun lopulta menin katsomaan, millaista jumppaa on tarjolla. Ei ole harmittanut, ei silloinkaan, kun en osaa askelia.

Tekemistä on paljon, mutta se ei haittaa. Porvoon apatian jälkeen täyteen pukannut kalenteri saa melkein onnen kyyneleet silmiin. Onneksi kaikkea ei ole pakko tehdä. Ja siksi juuri teen. Ja saan aikaiseksi. Vain partio kummittelee taustalla ja kuiskailee ahdistusta korviini. Mutta pian sekin jää historiaan. Helmikuuhun on välillä niin kauan, mutta kyllä tämän vielä kestän, kaikki on muuten niin loistavasti.

Pispala on kaunis. Ja rinteessä seuraavana sijaitsevan sinisen talon pihalla käyskentelee vuohi!



Tampereen taivas on tänään punainen.

Onni

Syysillan sininen pimeys. Hengitys ei vielä höyryä, tähtiä loistaa jokunen, kuu ei. Vähän valoja siellä täällä. Päivän lämpö hohkaa edelleen taloista ja kaduista. Niissä taloissa asuu rikkaita ihmisiä, tai sitten hyvin velkaisia, mutta ei kuitenkaan ketä tahansa. Onni on käden ulottuvilla, ja näkökentän sisällä.

On taas ikävä Kaliforniaa.

Se on siinä

Olen muuttanut Tampereelle, hankkinut matkakortin, asioinut lähikaupassa, hankkinut työpaikan sekä aloittanut opinnot. Varsinaisesti luennot alkavat huomenna Suomen varhaishistorialla, mutta viime viikko sujahti tutor-hommissa ja ihmetellessä. Nyt vain odotan opiskelua.

Tyypit on ihan ok. Jonkinasteista vitutusta on kyllä ilmassa, sillä tottahan joka paikkaan ärsykkeitä mahtuu. Mutta olen tyyni kuin Buddha, hymyilen vinosti ja vittuilen, jos mahdollista, hyvin hienovaraisesti. Ja tottahan minä hienovaraisuuden hallitsen! Tästä voi saada hieman väärän käsityksen: myös mukavia ihmisiä olen toki tavannut ja toivon, että osa heistä edes pitää minuakin mukavahkona, jolloin molemminpuolinen kanssakäyminen helpottuu huomattavasti. Sen näemme.

Netti aukeaa kotona vasta aikaisintaan ensi viikolla. Siihen saakka ramppaan yliopistolla, ja koetan jotenkuten saada aikaan lupaamani jutut lehteä varten. Kiinnostukseni mokomaan läpyskään on vähemmän kuin nolla, mutta totta hemmetissä hoidan pestini kunnialla loppuun, toisin kuin eräät lähipiiriini eksyneet/pesiytyneet/nyttemmin sieltä kaikonneet ihmisryönät. Tekisi mieli antaa nyrkin laulaa, vaikken todellisuudessa ole koskaan antanut sen laulaa, enkä toivon mukaan koskaan tule antamaankaan. Kuulostipa vain hyvältä ja riittävän aggressiiviselta kuvastamaan varsin väkivaltaisia tuntemuksiani. En edes oikeasti ole väkivaltainen, joten tämä oli täysin turhaa mutinaa.

Olen siis asunut reilun viikon Tampereella. Porvooseen ei ole tippaakaan ikävä, mutta Paahtimoa ja Hannia on kyllä vähäsen... Kyllä vuosi on kuitenkin minulle pitkä aika, ja jos sinä aikana tottuu kahteenkin luotettavaan ja pysyvään asiaan, tuntuu niiden menettäminen aika haikealta. Vaikka ihan samaan tapaanhan Paahtimo seisoo joen rannassa ja Hanni on Porvoossa, vaikken minä siellä olekaan. Höh. Harmi, että sinne on aika pitkä matka. Ja toisaalta onni, koska Porvoossa viettämäni talvi oli masentavin ja ankein, jonka olen elänyt, enkä sinänsä kaipaa sitä pätkääkään. Tosin sillekin asialle olisin toki voinut itse tehdä jotakin. Nyt se on myöhäistä, ja täytyy vain keskittyä siihen, ettei seuraavista talvista Tampereella tule mitään vastaavaa.

Tekemistä on paljon, mutta en saa mitään aikaiseksi. Kelassa pitäisi käydä, samoin isännöitsijän puheilla. Monta asiaa pitäisi vielä hankkia kotiin, niistä akuuteimpinia uusi sänky ja jonkinlainen kuivain pikkuruiseen kylpyhuoneeseeni. Olen saamaton ja laiska, mutta siinä ei ole mitään uutta kellekään. Uusissa ja kiinnostavissa kahviloissa ja baareissa jaksaisin toki istua illat läpeensä - vielä kun olisi samasta asiasta kiinnostunutta seuraakin saatavilla. Huoh.

Ehkä odotus palkitaan.

Tulta munille

Muutto on edessä ensi lauantaina. Kotini on ollut muuttolaatikoiden kansoittamaa kaaosta pari viikkoa. En löydä tavaroita, olen pakannut kaikki kirjat ja levyt, pölypallerot hyökkäävät laatikoiden välistä ja minua ahdistaa. Muuttaminen on tavallaan mukavaa, mutta oikeastaan vasta se vaihe, kun on uudessa kodissa ja saa alkaa tyhjentää hyvin pakattuja laatikoita. Tämä pakkausvaihe ja itse siirtymä ei tuota samanlaista onnen oloa. No, toisaalta, seuraava muuttokerta on varmasti useahkon vuoden kuluttua vasta. Siihen saakka saan koteloitua Kannaksenkadulle kaikessa rauhassa uhraamatta pienintäkään ajatusta uusille muuttolaatikoille. Mutta se on vasta lauantaina se.

Lainat on otettu ja kaupat tehty. Olen nyt velallinen. Mutta toisaalta voinen kutsua itseäni myös asunnonomistajaksi, vaikka pankkihan sen kotikoloseni toki oikeasti omistaa vuoteen x saakka. En ajattele sitä nyt.

Se oli vale.

Tottakai ajattelen sitä koko ajan, ihan liikaakin itseasiassa. Iltaisin, kun olen sammuttanut valot ja koetan rennosti asettautua näkemään tulevan yön unitarjontaa, otsalohkoihin hiipii kammottava jumputus ja epävarmuus siitä, mitä tuli tehtyä. Toisaalta laskelmieni mukaan asuinkuluni jäävät toistaiseksi joka tapauksessa alle perusvuokratason, vaikka korko onkin huomattavasti suurempi kuin alunperin ajattelin. Toivotaan hyvää ja vakaata taloutta, ja kiristetään vyötä tarvittaessa. Kyllä sen vielä näkee, mihin katuojaan sitä lopulta päätyy luottotiedot pilanneena ja kaiken uskonsa menettäneenä.

En ole kyyninen. Hivenen peloissani vain.

--

Opiskelujen alkaminen jännittää ja innostuttaa. Mieliala on odottavan kiinnostunut. Maanantaina moni asia selviää. Toivottavasti tyypit ovat mukavia.

No joo

Eipä ole hirveästi sanottavaa.

No, ostin asunnon. Aika möyheetä.

Muutan parin viikon päästä Tampereelle. Ruuls.

Hiki on. Menisi kesä jo pois.