 |
| Auringonnousu Pico do Areeirolla. |
Madeira. Ihmeellinen saari keskellä Atlanttia. Tuliperäinen luonnon aarrearkku, vuoristoinen pikkukylien helminauha. Olimme puoliskon kanssa viikon mittaisella kevätlomalla Madeiralla maaliskuun puolivälissä. Matka oli erinomaisen onnistunut, osin haastavakin, mutta isoja kokemuksia täynnä. Nyt esitän viisi vahvaa syytä rakastua Madeiraan. Ne ovat syitä, joiden vuoksi varmasti palaan sinne vielä uudelleen.
1. Vuoret
 |
| Näkymä Pico Ruivolta, Madeiran korkeimmalta vuorelta (1862 m). |
 |
| Matkalta Pico do Areeirolta Pico Ruivolle. |
Oma vuoristokokemukseni oli ennen reissua hyvin vähäinen, käytännössä olematon. Patikointia on tullut harrastettua aktiivisemmin partiovuosina, joista niistäkin on jo yli vuosikymmen aikaa. Luonnossa liikkuminen on kuitenkin tuttua.
Päätimme joka tapauksessa lähteä patikoimaan Madeiran kuningasreitiksi sanotun patikkapolun, joka kulkee saaren kolmanneksi korkeimmalta vuorelta Pico do Areeirolta korkeimmalle huipulle, Pico Ruivolle. Matkaa ei kilometreissä kerry paljon – edestakaisin noin 11 kilometriä – mutta reitti on vaativa.
Vuokrasimme auton kahdeksi yöksi ja lähdimme ajamaan Pico do Areeirolle kuuden aikaan aamulla ehtiäksemme näkemään auringonnousun. Elämys oli upea, hidas valon kasvu pilvien reunan yli. Muutamia muitakin aamuvirkkuja oli paikalla, mutta tunnelma oli rauhallinen – ja tuulinen.
Reitti kohti Pico Ruivoa lähtee ja kulkee jylhissä näkymissä. Maisemat ovat huikeat, eikä niitä ole uskoa todeksi. Pilvet roikkuvat laaksojen yläpuolella, tuuli tuivertaa tukkaa ja pudotukset ovat jyrkkiä. Vatsanpohjaa kutittelee ihan ilman mitään korkeanpaikankammoakaan. Reitti on merkitty vaijerikaitein, eikä eksyminen ole mahdollista.
Reitti lähtee nopeasti laskeutumaan jyrkkiä kiviportaita pitkin alaspäin. Sen jälkeen on luvassa tasaisempi osuus vuorenrinteitä pitkin sekä tunneleita, joihin kannattaa varustautua taskulampulla. Ryömimään ei sentään joudu, mutta jalat kyllä kastuvat tunneleiden lätäköissä, ellei niitä näe kiertää.
Pitkähkö tasainen osuus saa tällaisen keskinkertaisella kunnolla varustetun henkilön jo paukuttelemaan henkseleitään, mutta kun aletaan lähestyä Pico Ruivoa, alkaa nousu paikoin portaita, paikoin jyrkkää polkua pitkin ja reitin vaativuus konkretisoituu.
Ennen Pico Ruivon huippua on metsäpalon runtelemaa metsää, joka näyttää samaan aikaan hyytävältä ja hienolta. Tällaiseen maisemaan voisi kuvitella jonkin fantasiaromaanin tapahtumat. Ja silti siellä oli ihan itse!
Lähellä huippua on metsänvartijan maja, jonka pihassa alkoikin olla jo ruuhkaa. Olimme saaneet vaeltaa pitkälti kahdestaan tähän saakka, mutta nyt väkeä oli jo runsaammin. Pico Ruivolle pääsee myös lyhyempää ja helpompaa reittiä Achada do Teixeiran kautta, ja suurin osa Pico Ruivolla kohtaamistamme ihmisistä olikin tullut sitä kautta. Mielessäni kieltämättä käväisi tässä vaiheessa, olisiko meidänkin kannattanut lähteä paluumatkalle sitä kautta ja mennä sitten taksilla hakemaan auto Pico do Areeirolta – itse olin nimittäin aivan puhki, kun pääsimme huipulle.
 |
| Näkymä Pico Ruivon huipulta. |
Eväsleivät ja tuhti lepotauko palauttivat kuitenkin sisun kohdilleen, ja lähdimme kulkemaan samaa reittiä takaisin. Alkuun oli luonnollisesti luvassa helpompaa laskeutumista, mutta jyrkissä portaissa sai olla väsyneiden jalkojensa kanssa tarkkana.
Voin rehdisti myöntää, että kunto oli todella koetuksella, mutta onneksi mihinkään ei ollut kiire. Muutama kirosanakin saattoi päästä aika ajoin suusta, kun turhauduin itseeni ja hiipuviin voimiin. Liekö sitten sisu vai mikä, joka siivitti loppumatkan. Vajaan kahdeksan tunnin jälkeen olimme kuitenkin takaisin lähtöpisteessä Pico do Areeirolla. Kahvilan limsa maistui aika hemmetin hyvältä.
Olin lueskellut matkablogien oivallisia postauksia (
Lähtöportti,
Maailman äärellä) reitistä etukäteen, stressannut ja jännittänyt omaa jaksamistani ja hieman pelännytkin tulevaa. Kokemus oli kuitenkin kaiken vaivan, rasituksen ja käytetyn sisun arvoinen – kerrassaan upea, jotain sellaista, mitä en koskaan aiemmin ollut kokenut. Kieltämättä olin kovilla, mutta se kannatti. Siihen tunteeseen, jonka reitin selvittäminen toi, tulen varmasti palaamaan monta kertaa silloin, kun tarvitsen tsemppiä ja jaksamista.
Vaikka Pico do Areeiron ja Pico Ruivon välinen reitti on siis vaativa, se ei ole mahdoton edes tällaiselle keskimääräiselle, keskikuntoiselle ja melko kokemattomalle kulkijalle. Järki on tietenkin pidettävä päässä ja askeleet varmoina, eikä eväitä, juomaa ja hyvää patikointiseuraa saa unohtaa.
2. Levadat
Vanhat kastelukanavat eli levadat halkovat Madeiraa satojen kilometrien matkalta. Ne tuovat vettä vuorilta alemmas rinteille tänäkin päivänä. Levadoja pitkin kulkee lukemattomia erilaisia vaellusreittejä, joihin tuskin voi kyllästyä. Haastavuustaso vaihtelee, kuten muussakin patikoinnissa.
Me lähdimme levadavaellukselle heti toisena lomapäivänä ja valitsimme reitiksi läheltä hotelliamme alkavan Levada dos Piornaisin. Pitkän matkaa sitä saa kulkea hyvin helpoissa olosuhteissa kaupungissa ja taajamissa, mutta loppumatkasta eteen tuli jo kohtia, joissa vatsanpohjassa muljahti aika ikävästikin. Kaiteita on, muttei kaikkialla. Jalkansa on pidettävä vakaana ja keskittyminen kohdillaan.
Näkymät olivat upeat ja reitti kulkemisen arvoinen, ehdottomasti. Emme kulkeneet sitä aivan loppuun asti, vaan pysähdyimme pieneen kylään, jonka baarista ostimme Coral-oluet, jotka nautimme auringonpaisteessa bussia odotellessamme. Matkaa tuli yhteensä noin 8 kilometriä ja se toimi erinomaisena johdatuksena levadojen maailmaan.
Koska lähdimme jo parin päivän päästä vuoristoon patikoimaan (ja koska se vei minulta kaikki mahdolliset irti lähteneet voimat, katso kohta 1.), emme tehneet enää toista levadavaellusta, mikä hieman harmittaa. Toisaalta onpa huimia reittejä odottamassa,
kun joskus myöhemmin palaamme takaisin.
3. Meri
Atlantin valtameri ihastutti minua suuresti. Sen pauhu kohisee korvissa, horisontin viiva pakenee silmissä, aallot nousevat ja laskevat. Olen asunut seitsemän vuotta Itämeren rannalla, hieman veneillytkin, mutta meri herättää minussa suuria kunnioituksen tunteita.
Atlantissa on jotain salaperäistä ja arvaamatonta. Se tuntuu jatkuvan maailman ääriin, se näyttää ja kuulostaa erilaiselta kuin kotoinen Itämeri. Se jättää kysymyksiä, herättää uteliaisuuden, kutkuttaa mielikuvitusta.
Voi vain kuvitella, millaista on ollut elää Atlantin saarella aikana ennen nopeaa matkantekoa, tiedonvälitystä ja liikkuvuutta. Millaisessa rauhassa ja toisaalta eristyksissä on eletty.
4. Nature Inn
Vuoristopatikoinnin jälkeen suuntasimme vuokra-autollamme Madeiran pohjoispuolelle. Yövyimme Seixalissa sijaitsevassa
Nature Inn -telttakylässä, joka on mahtava telttakylä rehevän metsän keskellä vuorten kainalossa. Teltoissa on lattiat, patterit ja sängyt lakanoineen, eli mitään varsinaista eräjormailua ei pääse harrastamaan.
Sen sijaan saa yön ulkoilmassa läheisen kosken pauhua kuunnellen, hyvän aamupalan ja makoisat yöunet – ainakin rankan vaelluksen päälle.
5. Ravintola Jaquet
Madeira ei ole mikään erityinen kulinaristimatkailijan ykköskohde. Mekin söimme pääasiassa hyvin keskinkertaista ja mitäänsanomatonta ruokaa lähinnä tankkaustarkoituksessa.
Positiivisen poikkeuksen teki kalaravintola Jaquet (Rua de Santa Maria 5, Funchal), jonka rehti ja yksinkertainen ruoka vei kielen mennessään. Alkupalana napostelimme paistettuja lapas-simpukoita ja pääruokana oli päivän kala paistettujen vihannesten, voin ja valkosipulin kanssa. Simppeliä ja niin pirun herkullista, kerta kaikkiaan! Päälle vielä kuplivaa portugalilaista valkoviiniä, niin johan oli käsillä onnistunut ilta. (Varaa mukaan käteistä, kortilla ei voi maksaa.)
Näistä ja monista muista syistä johtuen Madeiraa ei voi kuin rakastaa!
