Nainen, aina väärin

 

Lukemisharrastuksessa on lukemattomia (heh) hyviä puolia ja kiehtovia yksityiskohtia, ja yksi niistä on se, kuinka periaatteessa toisiinsa liittymättömät kirjat saattavatkin peräkkäin luettuna muodostaa eräänlaisen jatkumon. Ne osuvat tematiikaltaan, syvärakenteeltaan tai ihan vain joiltain yksityiskohdiltaan toisiinsa, hipaisevat tai tömähtävät kovaa vasten.

Alkuvuoteni on ollut kirjallisessa mielessä naisasiaa, hyvä niin. Luettuani ensin naisten mielenterveydestä ja yksinäisyydestä päädyin miesten naisiin kohdistamaan väkivaltaan ja sitten taas mielenterveyteen ja identiteettiin. Nämä ovat paitsi kiinnostavia ja tärkeitä teemoja, myös ihan tervettä vastapainoa David Foster Wallacen sangen miehiselle Päättymättömälle riemulle (josta kirjoittaminen antaa edelleen odottaa itseään, prosessini on vieläkin kesken!).

Evie Wyld teki minuun henkeäsalpaavan vaikutuksen romaanillaan Kaikki laulavat linnut. Uusi suomennos Me olemme susia oli tietenkin itseoikeutetusti lukulistalla. Loistavaksi romaaniksi sekin osoittautui, vaikka on ilmaisultaan erilainen kuin Kaikki laulavat linnut, ehkä jollain tapaa suorasukaisempi, tarinallisempi.

Romaanissa on kolme aikatasoa, joiden kautta tarkastellaan naisen elämää Isossa-Britanniassa, tarkemmin Skotlannissa. Nykyajassa häilyväinen Viviane joutuu pitämään kasassa itseään, perhettään ja perheen sukukartanoa, jonne hän aika ajoin ajaa luuhaamaan päiväksi tai pariksi. Viviane kaipaisi jotain muuta kuin mitä hänellä on, mutta ei osaa tai halua tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen. Toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa Ruthista on tullut ehkä omaksikin yllätyksekseen kotirouva kolkkoon taloon pikkupaikkakunnalle ja äitipuoli kahdelle kouluikäiselle pojalle. Puoliso tekee pitkää päivää poissa kotoa, eikä Ruth meinaa millään asettua hänelle varattuun rooliin. 1700-luvulla Sarah joutuu vainotuksi oletetun noituuden takia ja pakenee tielleen osuneen perheen kanssa syvälle metsään karkuun vihaisia kyläläisiä.

Wyldin teksti on vahvaa, suoraa ja nöyristelemätöntä. Hänen henkilönsä ovat säröisiä ja epätäydellisiä, ja siksi uskottavia ja tosia. Epävarmoja, mieltään muuttavia, miellyttämisenhaluisia, itsekkäitä, ajattelemattomia. Ihan niin kuin ihmiset ovat. Karulla tavalla Wyld rakentaa kuviostaan yhä suurempaa ja merkityksellisempää: kuinka suuri valta meillä on toisiimme, kuinka paljon merkitsevät "ikiaikaiset" arvojärjestykset, säännöt ja voima.

Me olemme susia on romaani, jonka sisään solahtaa, sitä lukee kuin hengenhädässä ja sitten niin, että toivoo sen vain jatkuvan, kauheuksistaan huolimatta. Lamaannuttavaa on myös huomata, etteivät (nais)ruumiit rannalla tunnu enää oikein miltään. Näin tämä vain menee, näitä vain aina ja uudestaan tulee. Wyldin kirjat ovat aarteita, hienoja kokonaisuuksia, joissa on yhä uusia kerroksia kuorittavaksi. Ne kestävät monta lukukertaa eivätkä välttämättä silloinkaan anna itsestään kaikkea.

Tuuve Aron tuorein romaani Kalasatama on autofiktion, esseen ja pamfletin yhdistelmä. Olen pitänyt lukemistani Aron novelleista, koska ne ovat vänkiä, vääräsäärisiä ja muotteja vältteleviä. Olikin kiinnostavaa tutustua kirjailijaan tarkemmin hänen omien muistojensa, ajatustensa ja mielipiteidensä kautta, vaikka toki vastuu jää myös lukijalle: värikynää on käytetty ja fiktion ja todellisten ihmisten ja tapahtumien välillä on häilyvä raja.

Kalasatama paneutuu etenkin Aron henkilökohtaiseen perhe- ja ihmissuhdehistoriaan, pitkälti siitä johtuviin mielenterveyshaasteisiin, elämään ja identiteettiin helsinkiläisenä lesbona, kirjailijana ja ihmisenä. Mikä on naisen paikka tässä kuviossa? Kuinka paljon on tilaa, kuinka paljon rajoitetaan? Missä määrin ihmisen rajat ovat hänen itsensä tekemiä, kuinka paljon lopulta estämme itseämme toimimasta, elämästä ja rakastamasta? Aro kirjoittaa vimmatulla, paikoin vihaisella tyylillä, hän ei silottele eikä pyytele juurikaan anteeksi. Ajoittain teksti on ilkeääkin: kyytiä tuntuvat saavan nykynuoret häilyvine seksuaalisine identiteetteineen, ne jotka poimivat rusinat pullasta eivätkä itse joudu taistelemaan asemansa puolesta, sisäänpäinlämpiävät kulttuuripiirit, sosiaalisten sääntöjen vankina olevat heterot ja niin edelleen.

Vaikka Aro tykittää menemään kiihkolla, eikä todellakaan kirjoita konsensushenkisesti siloitellen tai kaikkia (tai ketään) miellyttämään pyrkien, oma lukukokemukseni oli raikas ja hengittävä. Suoraan puhuminen on monitahoinen asia. Yhtäältä on kai nykyajan hengen mukaista sanoa, ettei mitään enää saa sanoa ja toisaalta pyrkiä osoittamaan olevansa oikealla tavalla hyvis, kun osaa puhua niin, että ottaa kaikki huomioon. Itse en halua tehdä kumpaakaan. Kyllästyttää valta-asemassa olevien ihmisten järjenvastainen ölinä siitä, kuinka "mistään ei saa puhua" (vaikka puhuvat koko ajan), mutta ihan samalla tavoin kyllästyttää sekin, että ihan joka ikisessä asiassa pitäisi huomioida mahdollinen jonkun yksilön triggeröityminen (jota sanaakin vihaan). Ehkä balanssi löytyy jostain, en tiedä. Aro ei mihinkään balanssiin pyrikään, paitsi oman hyvinvointinsa suhteen. Onneksi tarinan kaari jättää jälkeensä toiveikkaan olon, kesän valon ja vähittäisen toipumisen.

Näiden kirjojen jälkeen pitää ehkä harkita jotain muuta tematiikkaa, mutta se jää nähtäväksi. Ainakin olen saanut vaikuttavaa luettavaa käsiini. Kiitos siitä.

Evie Wyld: Me olemme susia
Suomentaja: Aleksi Milonoff

Tammi 2020

417 s.

The Bass Rock (2020)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Donna mobilen kirjat

Tuuve Aro: Kalasatama
WSOY 2020
296 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Herman Raivio / Kiiltomato

Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan ja 12. Kirjassa ollaan metsässä. Wyldin kirjalla osallistun myös Kirjan kannet auki -haasteeseen ja ruksaan kohdan 7. Kirja, jonka kannet on suunnitellut nainen (ne ovat Emmi Kyytsösen käsialaa).