Naiseksi kasvamisesta, naisena elämisestä ja naisesta kertomisesta – Lokakuun kuukauden lyhyet

On taas aika katsastaa kuukauden lyhyet -osasto. Lokakuussa painotus näissä kirjoissa vaikuttaisi olleen naiseutta ja naisia koskevissa tarinoissa. Luin yhden vastenmielisyyttä aiheuttaneen klassikkoteoksen, yhden autofiktiivisen uutuusromaanin sekä yhden huonon elämäkerran.

Frans Emil Sillanpään tuotanto ei ole minulle erityisen tuttua, joskin Hurskas kurjuus on tullut kyllä luettua – muistaakseni aivan liian nuorena (vaiko juuri tarpeeksi, jotta peruuttamaton hullaantuminen historiaan saattoi syntyä, ken tietää). Vironneessa klassikkoinnossani tartuin ohueen Hiltuun ja Ragnariin, joka on Hurskaan kurjuuden sisarteos.

Nuori, hyvin nuori Hiltu lähtee piiaksi rehtorinlesken perheeseen, johon kuuluu mahtavan rehtorskan lisäksi tämän aikuistumassa oleva poika Ragnar. Hiltun asema perheen hierarkiassa on jossain lattialistan ja hiirenkolon lähiseudulla, mutta niin vain rehtorska uskaltaa jättää silmäterän poikansa muutamaksi päiväksi suureen huvilaan kahden kesken piikatytön kanssa.

Himoahan siitä seuraa, ja himo saa rangaistuksensa, tietenkin, ja mitä traagisimmalla tavalla. Tämän kirjailija paljastaa heti ensimmäisellä sivulla, joten en ota vastuuta juonen spoilaamisesta.

Jotenkin tämä tekstilaji oli minulle hankalaa luettavaa. Laahaavaa, selittävää, osoittelevaa. Sillanpään pienoisromaanissa otetaan kantaa niin palvelus- ja herrasväen eroihin kuin moraaliin ja ihmismielen kokemaan himoon. Mille kaikelle saa antaa periksi, mitä vastaan taas tulee kamppailla?

Ragnar on päällekäyvä ahdistelija, Hiltu puolestaan kokemattomuuttaan värisevä tyttöparka. Minkäänlaisia mahdollisuuksia hän ei tässä pelissä saa, ja surkeastihan siinä sitten käy lopulta, kun liian suuria askelia otettuaan ei ymmärrä seurauksia, eikä oikeastaan niitä edeltäviäkään tapahtumia. Olisi jonkun pitänyt Hiltullekin kertoa elämän tosiasioita ja ihmiskehon toimintaa, niin ei turhaan olisi päädytty tragediaan.

Jotenkin jäi lukemisesta vastenmielinen olo Ragnarin käytöksen ja sen seurausten vuoksi.


F. E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar
Otava 1981 (1. painos 1923)
99 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjan pauloissa, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kirjasähkökäyrä

Laura Gustafssonin tuotannosta olen lukenut Huorasadun ja Korpisoturin, jotka molemmat ovat jymähtäneet hyvien lukukokemusten joukkoon. Anomaliaa olen toistaiseksi jostain syystä karsastanut, vaikka se hyllyssäni onkin. Minua on peloteltu, että siitä näkee painajaisia.

Nyt tartuin kuitenkin Gustafssonin tuoreeseen, autofiktiiviseen romaaniin Pohja. Se on monella tapaa tuttua Gustafssonia: villi, absurdi, arvaamaton, anteeksipyytelemätön. Silti siinä on uutta, ote on railakas ja raikas, eikä tunnu vain tutun toistelulta.

Keskiössä on Gustafssonin autofiktiivinen proosa, jossa tehdään rajuin vedoin ruumiin- ja mielenavaus naiselle, naiseudelle ja naisen elämälle. Etenkin ruumiillisuuden eri ilmenemismuodot, oman vartalon hallinta, seksuaalisuus ja äitiys nousevat keskeiseen asemaan.

Pohja ei ole miellyttävää luettavaa, mutta hieno pienoisromaani se on. Lukija joutuu nikottelemaan paikoin karskin ja fyysisenä tuntuvan kuvailun ja kerronnan äärellä. Hyvinvointia etsitään, pahoinvointia saadaan. Miten hallita omat rajansa, mistä edes löytää ne? Miten määritellä oma koskemattomuutensa, miten taas vapauttaa mieli ja ruumis? Pohjassa on paljon sellaista pureskeltavaa, jota ei yhdellä lukukerralla saa nieltyä. Monipuolinen, vaivaamaan jäävä lukukokemus.


Laura Gustafsson: Pohja
Into 2017
141 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?

Haasteet: Naisen tie

Kuinka sitten kirjoittaa oikeasta, eläneestä naisesta, kertoa suurnaisen elämästä? Sitä on varmasti pohtinut brittiläinen Nigel Nicolson koostaessaan tiivistä elämäkertaa Virginia Woolfista. Nicolsonin äiti Vita Sackville-West oli Woolfin pitkäaikainen rakastajatar, joten hänellä on hyvin monitahoinen suhde kirjailijaan – oli jo tämän eläessä.

Virginia Woolf kiinnostaa minua henkilönä hyvin suuresti, vaikken edes ole lukenut hänen tuotannostaan kuin kaksi romaania, Mrs. Dallowayn ja Majakan. Niinpä oli helppoa valita hänestä kertova kirja mukaan Naisen tie -lukuhaasteeseen.

Woolf on 1900-luvun merkittävimpiä kirjailijoita, joka uudisti romaanitaidetta ja toi siihen modernismia, jollaista ei oltu aiemmin nähty. Hän oli varakkaan perheen tytär, joka kärsi koko ikänsä mielenterveyden vaikeuksista, eikä saanut pettymyksekseen opiskella yliopistossa veljiensä tapaan. Avioliitto Leonard Woolfin kanssa oli monin tavoin mielenkiintoinen sopimus: kummallakin oli avioliiton ulkopuolisia suhteita, mutta silti he olivat toisilleen lojaaleja ja tärkeitä yhteistyökumppaneita ja tukijoita. Woolfit perustivat oman kustantamon ja kuuluivat olennaisina jäseninä Lontoon kulttuuripiirien Bloomsbury-ryhmään. Virginia Woolf hukuttautui jokeen vuonna 1941.

Valitettavasti Nicolsonin kirja oli suuri pettymys. Vaikka se on kapoinen ja tiivis, se ei tarjoa lukijalle erityisen hyvää mieltä. Pakkohan kirjan ei ole niin tehdä ollakseen hyvä kirja, mutta oma mieleni pahoittui vakavasti tavasta, jolla Nicolson kritisoi ja arvostelee Woolfia. En voinut myöskään olla huomaamatta hänen asennettaan Woolfille tärkeää naisten asemaa ja siitä puhumista kohtaan. Eniten niskavillojani vihloi kuitenkin Nicolsonin tapa vähätellä ja jopa puolustella Woolfin lapsuudenperheessä tapahtuneita karuja asioita kuten selvästi vanhemman velipuolen Virginiaan kohdistamaa seksuaalista häirintää ja ahdistelua.

Asenteellinen, heikko esitys Nicolsonilta. Virginia Woolf ansaitsisi paljon parempaa.


Nigel Nicolson: Virginia Woolf
Suom. Ruth Jakobson
Ajatus Kirjat 2007
194 s.
Virginia Woolf (2000)

Kirjastosta.

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Leena Lumi, Ullan Luetut kirjat

Haasteet: Naisen tie

Kirjamessutärpit nuorille ja entisille nuorille

Helsingin kirjamessut ovat käynnistyneet tänään ja Messukeskus on täynnä kirja-asiaa seuraavien neljän päivän ajan. Kirjanystävän onnellinen viikonloppu tulossa siis. Tosiasia tosin on, että kirjamessut aiheuttavat aina etukäteen hemmetinmoisen kihinän mielessä, mutta kun H-hetki koittaa, on yleensä sen verran uupunut syksyn muista tohinoista, että suuri osa etukäteen suunnitelluista tärpeistä jää katsastamatta.

Tänä vuonna ajattelin vinkata messuohjelmasta bongaamistani nuoriin ja nuortenkirjallisuuteen liittyvistä ohjelmanumeroista, sillä teema on ihan työnkin puolesta minulle nyt tärkeä, ja toki muutenkin. Kaikki nämä ohjelmat sopivat erinomaisen hyvin myös kaikille meille entisille nuorille, joten ei hätää, varttuneempi messuvieras, nämä tärpit on tarkoitettu myös sinulle.

Torstain ohjelma jää nyt sivuun, vaikka paljon kiinnostavaa on tänäänkin ollut tarjolla. Itse aloitan messuilun huomenna perjantaina.

Perjantai 27.10.

Lukupiiri: Poika – Murha seitsemännellä luokalla (klo 10.30–11.00 KirjaKallio)

Luin L. K. Valmun tuoreen nuortendekkarin nyt syksyllä, ja kiinnostaisi kyllä kuulla, mitä muut lukijat ovat saaneet siitä irti!

Vihan ja inhon internet (klo 11.00–11.30 KirjaKallio)

Johanna Vehkoo ja Emmi Nieminen kertovat tuoreesta kirjastaan, joka käsittelee netin julmuutta. Tämä kirja on ihan must read.

Miksi kuuntelisin kirjan? Kokemuksia äänikirjoista (klo 11.30–12.00 Mika Waltari)

Digitalisaation ja lukuaikapalveluiden mahdollisuudet. Miten milleniaalit saadaan innostumaan kirjallisuudesta? (Siinä vasta kysymys...)

KirjaKallion paneeli: Netissä on kaikki, mihin tarvitaan kirjaa? (klo 12.00–13.00 KirjaKallio)

Mitä kirjallisuus voi tarjota somen kaikkivoipuuden kanssa kilpaillakseen? Miten kirjan pitäisi kehittyä säilyttääkseen merkityksensä? Kiinnostavan kuuloinen paneeli, kunpa ehtisin tähän!

Pimeä netti (klo 13.00–13.30 KirjaKallio)

Tositarinoita netin underground-ilmiöistä ja ihmisistä. Mitä sieltä paljastuu?

Helena Waris: Linnunsitoja (klo 15.00–15.30 KirjaKallio)

Linnunsitoja oli aivan mahtava lukukokemus! 

Vaihtoehtoinen Suomi! (klo 17.00–17.30 Kullervo)

Anne Leinonen, J. Pekka Mäkelä ja Johanna Sinisalo visioimassa Suomen nykyisyyttä ja tulevaisuutta scifi-hengessä. Tätä ei voi jättää väliin.

Avaruuden luotaajat – Ihminen ja maailmankaikkeus (klo 17.30–18.30 KirjaKallio)

Shimo Suntilan, J. Pekka Mäkelän, Jussi Katajalan ja Linnea Peurakosken keskustelu tarinankerronan suurista kuvioista ja ihmiskunnan matkasta tulevaisuuteen. Vau!

Lauantai 28.10.

Aamuni alkaa WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan tarjoamalla bloggariaamiaisella. Sen jälkeen onkin hyvin ravittuna energiaa kohdata oletettavasti ruuhkaisimman messupäivän haasteet.

KirjaKallion paneeli: Rohkeinta on rakastaa itseään (klo 12.00–13.00 KirjaKallio)

Tämä on niin tärkeä aihe, ettei voi missata. Itsensä hyväksymisestä ovat keskustelemassa Saara Sarvas, Nadja Sumanen, Viima Lampinen, Kalle Laanterä, Victoria Odum ja Nora Dadu.

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra (klo 13.00–13.30 KirjaKallio)

Kirja oli mahtava, tätä haluan kuunnella.

Anne-Mari Jääskinen: Mitä sä rageet? #Tunteita sikanolosta sairaan siistiin (klo 14.00–14.30 KirjaKallio)

Tunnetaidoista ja niiden opettelusta julkaistu kirja sisältää tietoa ja kehon ja mielen harjoituksia. Kuulostaa hyvältä aikuisenkin korvaan.

Anne Leinonen: Kirjanoita (klo 15.30–16.00 KirjaKallio)

Kirjanoita on vielä odottamassa lukemistaan, mutta odotukset ovat kovat. Ehkä uskaltaudun kuuntelemaan haastattelua spoilereita pelkäämättä.

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (klo 16.30–17.00 KirjaKallio)

Ah, alkusyksyn huippuja tämä kirja! Kiinnostavaa kuulla siitä enemmän nyt kun kirja on luettu ja hyväksi koettu.

Sunnuntai 29.10.


Vielä jaksaa kolmannenkin päivän. Olen yleensä pitänyt kirjamessujen sunnuntaista, vaikka silloinkin väkeä riittää. Muuten tunnelma on usein jollain tapaa tyynempi kuin lauantaina. Kannattaa kokeilla.


Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (klo 12.00–12.30 Aleksis Kivi)

Rakastan Mauri Kunnaksen kirjoja ja erityisen paljon pidän Koiramäen tarinoista. Nyt julkaistu Suomen historiaa läpikäyvä teos on ehdottomasti hankittava omaksi ja toivottavasti muidenkin iloksi.


Suomen kirjailijaliitto esittää: Miten sytyttää nuorten lukuinto? (klo 12.30–13.00 Takauma)

Tämä keskustelu on käytävä kuuntelemassa ihan jo "viran" puolesta. Leena Paasio-Leimola, Kalle Veirto ja Ilmi Villacís pohtivat nuorten ja kirjailijoiden kohtaamisia ja sitä, mitkä teemat puhututtavat nyt.


Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (klo 13.00–13.30 Aino)

Ah, ah, ah! Saxellin huimaavan hieno sarja on saanut kolmannen osansa (joka odottaa minulla pinossa lukuvuoroaan, pian pian!), enkä toki voi jättää tätä haastattelua väliin. Saxellin kirjat ovat haastavia mutta palkitsevia. Suosittelen, ne ovat turhan paljon piiloon jääneitä helmiä.


WORD – Mikä innostaa nuoret miehet lukemaan? (klo 13.30–14.00 KirjaKallio)

Elisan käynnistämä hanke nuorten miesten lukuinnon kasvattamiseksi. Tämä kuuluu niin ikään työminulle kuin nenä päähän, joten kiinnostuneena menen kuulemaan, mistä on kyse. Keskustelemassa Mikko Sarjanen, Akseli Anttila ja Ilmi Villacís.


Neljän päivän näytelmä (klo 16.00–16.30 KirjaKallio)

KirjaKallio ja Kansallisteatteri toteuttavat neljässä päivässä näytelmäversion kotimaisesta nuortenromaanista. Tätä kirjoittaessani on jo paljastettu, että käsittelyyn pääsee Nadja Sumasen Rambo (jes!).


KirjaKallion runoklubi (klo 16.30–17.30 KirjaKallio)

Proosaa, lyriikkaa, open mic, spoken word – tervetuloa lukemaan omia tekstejäsi!


Nähdään messuilla, moikataan kun tavataan!

Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista

Suzy on tyttö, joka ei pyytele anteeksi olemassaoloaan, vaikka joidenkin mielestä hänen pitäisi. Hän on luokkakavereiden mielestä pöpipöpi, eikä mielikuvan muokkautumisessa auta Suzyn tapa kiinnostua joistakin aihealueista voimalla ja vimmalla – ja olla samalla vimmalla kiinnostumatta toisista. Esimerkiksi sosiaaliset suhteet, kaverihierarkiat ja ihmisten välinen kanssakäyminen tuottaa Suzylle päänvaivaa.

Kun Suzyn paras ystävä Franny hukkuu kesälomalla, on elämän palikat saatava järjestykseen. Miten hyvänä uimarina tunnettu Franny noin vain voi hukkua? Entä jos syynä ovatkin vaikkapa meduusat, jotka pistävät ihmistä joka sekunti jossain päin maapalloa? Ja miten voi korjata jotain peruuttamatonta, kun peruuttamaton on jo tapahtunut?

Suzy on päättänyt olla puhumatta, kun hänellä ei ole mitään erityistä sanottavaa. Vanhemmat vievät häntä tietenkin terapiaan, mutta puhumisen sijaan Suzy aikoo ottaa uuden luonnontieteiden opettajan rouva Turtonin teesit vakavasti ja tehdä tutkimuksen, jolla voi todistaa, mitä Frannylle tapahtui. Alkaa matka surutyön, tieteellisen tutkimuksen ja oman itsen tuntemisen keskelle.

Ali Benjaminin Mitä sain tietää meduusoista on haikea, melankolinen, koskettava ja kaunis kirja. Se uppoutuu syvälle suruun, menetykseen ja virheisiin, muttei ole toivoton tai synkkä. Suzy on päähenkilönä ihastuttava: erikoinen, persoonallinen, omaääninen. Hänellä on paljon työtä tehtävänä oppiessaan olemaan maailmassa, joka ei ole hänelle itsestäänselvä. Kasvaminen, muuttuminen, uuden oppiminen ja ymmärtäminen nousevat keskeiseen rooliin Suzyn käsitellessä Frannyn kuolemaa.

Kirjan rakenne keventää raskasta teemaa. Nykyhetki ja menneisyys vaihtelevat sopivassa suhteessa, ja Suzy käy läpi hänen ja Frannyn ystävyyttä ja ystävyyden kolhiintumista. Samalla Benjamin onnistuu kuin varkain ujuttamaan tieteen ja tutkimuksen maailman luontevaksi osaksi tarinaa. Suzy alkaa selvittää meduusojen taustoja ja tekee sen huolellisesti, saamiensa oppien mukaan. Tarina elää, kasvaa ja hengittää kaikkien sen rakennusosien mukana.

En silti voi olla miettimättä, onko Mitä sain tietää meduusoista kuitenkin lopulta enemmän aikuisen lukijan makuun. Se on viisas, kaunis kirja, mutta antaako se kaikille nuorille lukijoille jotakin? Aikuisen on helppoa nähdä kirjan ja tarinan merkitys: oman erityslaatuisuutensa kanssa kamppailevan varhaisnuoren kasvutarina, surutyön vaiheet ja vanhempien suhde kriisin kokeneeseen lapseen. Ja toki näin tiedeorientoituneena ihmisenä rakastin paneutunutta tutkimuksen tekoa. Mutta silti: onko aineksia tarpeeksi nuoren lukijan lukunautintoon? Ehkä ainakin vaaditaan samaistumispintaa, jonkin tarinan osion osuva kolahtaminen omaan elämään – näin veikkaan, vaan en varmaksi sano.

Ihana lukukokemus joka tapauksessa, ja saa arvostamaan hiljaisuutta, merkityksellisiä elämänkokemuksia ja uuden oppimista aivan uusin tavoin.


Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista
Suomentaja: Marianna Kurtto
Otava 2017
285 s.
The Thing About Jellyfish (2015)

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Pieni kirjasto, Pauline Von Dahl, Siniset helmet, Evarian kirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Lukutoukan kulttuuriblogi   

Anu Holopainen: Ihon alaiset

Anu Holopaisen Ihon alaiset on aina aika ajoin käväissyt hipelöitävänäni, mutta jäänyt aina hyllyyn. Nyt oli lopultakin aika upota synkkään dystopiaan, joka on kiehtova yhdistelmä muovia, silikonia, kirurginveitsiä ja pakkelia.

Eletään Suomessa, jossakin siintävässä tulevaisuudessa. Ulkonäön muokkaaminen niin kosmetiikalla kuin pysyvämmin tuloksin on osa jokapäiväistä elämää: vain taivas, mielikuvitus ja joissain tapauksissa takaperoisena pidetty lainsäädäntö ovat rajana. Ulkonäköä voi muokata sekä plastiikkakirurgin vastaanottolla että nopeissa InstaPlast-kojuissa. Raha tietenkin ratkaisee, ja mitä enemmän sitä on, sen vaikuttavampia lopputuloksia on lupa odottaa.

Ihmisten asenteet muokkauksiin ovat kaksijakoisia. Enemmistö kannattaa niitä ja ihmisen vapautta valita, vähemmistöön on jäänyt se kansanosa, jonka mielestä luonnonmukainen ja aito on oikeaa. Tarinassa seurataan molempiin ryhmiin kuuluvia nuoria ihmisiä. Jara odottaa malttamattomana täysi-ikäistymistä, jotta pääsee tekemään haluamiaan muokkauksia – vanhemmat kun ovat valitettavan takaperoisia, eivätkä anna alaikäisen poikansa ryhtyä mihinkään kiehtovaan. PlastikPrincess on niin ikään vielä alaikäinen, mutta sitäkin kekseliäämpi etsiessään keinoja saada himoitsemiaan muokkauksia. Hänen elämäänsä seurataan blogin kautta. Inka on luomu ja ansaitsee elantonsa opintojensa ohessa työskentelemällä eroottisena tanssijana klubilla, jonka myyntivalttina on luonnonmukaisuus – kuin sirkusten friikkishowt aikoinaan. Matiaksen äiti on maankuulu plastiikkakirurgi, kun Matias itse taas kuuluu radikaaleihin muokkaustenvastustajiin. Ja muitakin henkilöitä kohdataan, osa ohimennen, osa hieman pidempään.

Holopaisella on tarinankuljetus hanskassa. Sirpaleinen, moniääninen tyyli sopii Ihon alaisiin hienosti, niin moninaisesta ja ristiriitaisesta ilmiöstä ja aihepiiristä se kertoo. Romaani muodostuu blogikirjoituksista, uutisista, chat-keskusteluista ja tavanomaisesta kerronnasta. Kokonaisuus on hallittu ja houkuttelee lukemaan eteenpäin.

Ulkonäkö on merkittävä asia jo nyt, enkä valitettavasti näe yhtään mahdottomana Ihon alaisten kuvaaman yhteiskunnan kehittymistä. Jo nyt ihmiset pyrkivät vahvasti peittämään, korostamaan, muokkaamaan, uudistamaan, hämäämään. Ehkä teemme sen vielä pääosin hienovaraisemmin, mutta voimakkaasti yhtä kaikki. Viimeksi tänään Helsingin Sanomissa "ulkonäkökonsultti" käskee naisia peittämään bisneselämässä harmaat hiukset ja tarkastelemaan vähintään pari kertaa vuodessa omaa kehoa peilistä hyvin kriittisesti, muutaman "vinkin" mainitakseni.

Ihon alaiset on nopealukuinen mutta mieleen jäävä ja mielipiteitä herättävä kirja. Onnistuneen dystopian tavoin se kertoo paljon nykyhetkestä, vaikka venyttääkin rajoja, kärjistää ja provosoi. Homo sapiens on luultavasti aina pyrkinyt kaunistautumaan, saanut tyydytystä ja iloa, antanut merkkejä ja osoittanut asemaansa ulkonäöllään. On silti ja juuri siksi syytä miettiä, mitä kaikkea vaadimme itseltämme ja toisiltamme ulkonäköön ja olemukseen liittyen – ja miksi sen teemme.


Anu Holopainen: Ihon alaiset
Karisto 2015
202 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Kirjakko ruispellossa, Yöpöydän kirjat, Mustetta paperilla, Kirjahilla, Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Vinttikamarissa, Hurja Hassu Lukija, Todella vaiheessa, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjapöllön huhuiluja, Kansientakaiset maailmat, Kirjasähkökäyrä, Lukijatar          

Ossi Nyman: Röyhkeys

Ossi Nyman on ollut sekä uuden kirjansa että elämänsä elämän vuoksi median ja kansalaiskeskustelun (josta osa on epäilemättä painokelvotonta) käsittelyssä viime viikkoina. En linkkaa uutisiin, koska ne ovat olleet asenteeltaan (ja kommenteiltaan) mielestäni pääsääntöisesti turhan yksioikoisia. Työttömyys on aihepiiri, joka herättää lähes kaikissa jonkinlaisia tuntemuksia ja ajatuksia, mielipiteistä nyt puhumattakaan. Voimakkaimpia mielipiteitä tuntuvat usein esittävän ne, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia työttömyydestä tai sen uhkasta.

Valmistuin filosofian maisteriksi viisi vuotta sitten, ja olen ollut sen jälkeen useita kertoja työtön. Lyhyimmillään kaksi viikkoa, pisimmillään kaksi kuukautta. Siinä mielessä olen ollut onnekas, että vain muutaman kerran olen jäänyt työttömäksi ilman, että olen tiennyt, milloin seuraavan kerran teen palkkatöitä, ja niinäkin kertoina olen muutamassa viikossa saanut selvyyden tilanteeseen. Nuoren opettajan työuran väistämätön alku, sanotaan.

Ei helpota epätietoisuutta, sitoutumisen vaikeutta, stressiä, itsetunnon ja ammatillisen identiteetin kehitystä eikä työstä suoriutumista mitenkään. Ihan vain tiedoksi. Ja viiden vuoden jälkeen olisi muutenkin jo aika saada ensimmäinen ikälisä – ei tässä mitään untuvikkoja enää edes olla.

Työttömyys ja etenkin TE-palvelut ovat elämää hallitsevia entiteettejä omalle kohdalle osuessaan. On hyväksyttävä identiteetti kunniallisen kansalaisen vastakohtana, hyväksyttävä asemansa toimenpiteiden kohteena, hyväksyttävä epävarmuus, jumalattoman monimutkainen lomakeruljanssi, tylyt puhelut, jatkuvasti pään päällä leijuva uhka siitä, ettei tee asioita oikein ja sotkee sekä omat että läheistensä asiat. Toki jokainen työtön kokee elämänsä omalla tavallaan, mutta uskallan silti väittää, ettei suurin osa työttömistä nauti työttömyydestään. Eivät välttämättä edes ne, jotka eivät syystä tai toisesta ponnistele työllistyäkseen.

Nymanin kirja Röyhkeys on huikea ajankuva. Romaani kertoo juuri tästä ajasta, tästä maailmasta ja yhteiskunnasta jossa elämme. Se haastaa lukijansa, keikuttelee omaa perustustaan, saa epäilemään ja hämmentymään. Hieno, tärkeä romaani, jonka on ollut aikakin tulla jo kirjoitetuksi.

Röyhkeys jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä kertoja haahuilee Turussa ollessaan matkalla Bruce Springsteenin konserttiin. Hänestä saa kuvan hieman ressukkana, ei ainakaan erityisen aktiivisena tai päällekäyvänä miehenä. Kertoja elää omalla tavallaan, rauhassa ja muita häiritsemättä. Mutta Brucea hän rakastaa ja odottaa konserttia malttamattomana. Konserttipäivään sisältyykin paljon ajateltavaa ja koettavaa: itsensä ravitsemista, taktikointia hyvän paikan saamiseksi yleisössä, oman fanituksen analysointia. Miksi vaatimattomasti ja näennäisen toimettomana elävä mies ihannoi niin paljon juuri työstä ja työläisyydestä ammentavaa muusikkoa?

Kirjan toinen osa on sen huikein. Se sijoittuu Tampereelle ja sama mies osallistuu pakotettuna TE-toimiston tarjoamaan uraohjaukseen. Päivään tiivistyy timanttisen terävästi työllistämistoimenpiteiden tyhjyys ja merkityksettömyys. Tapa, jolla ohjaukseen osallistuvia aikuisia ihmisiä kohdellaan, ei varmasti ole kaukana siitä, mitä tälläkin hetkellä koetaan erinäisissä työllistymisen tukipalveluissa ympäri maan. On kuin ihmiseltä katoaisi kaikki autonomia, kun hänet ohjataan TE-palveluiden piiriin. Ikään kuin aikuinen ihminen ei enää olisi itsemääräämiskykyinen tai voisi päättää elämästään ja siihen tarvitsemistaan ulkopuolisista tekijöistä.

Viimeisessä osassa kertoja on muuttanut Helsinkiin ja kirjoittaa vimmatusti romaania. Viimeisen osan vahvuus on sen pahankurisuus: sen enempää kertoja kuin teksti itsessään ei enää kunnioita lukijan mukavuudenhalua mitenkään. Asiat, merkitykset ja oletukset kääntyvät ja vääntyvät, tarinan tasot vaihtavat paikkaa ja kiertyvät toistensa ympäri. Mistä lopulta luemme, kun luemme romaania työttömän miehen odysseiasta? Se jää lopulta arvoitukseksi, lukijan tulkintojen varaan.

Nymanin kielessä on anttituurimaista poljentoa, mutta raikkaammalla ja näennäisesti kevyemmällä sävyllä. Kertoja on samaan aikaan huomaamaton ja tärkeä: kertojan ääni on se, joka tarinaa kuljettaa ja jonka perusteella lukija tulkintansa tekee, mutta hän on harmiton ja jossain määrin särmätön – tai ainakin pyrkii antamaan sellaisen kuvan itsestään.

Onko romaanin röyhkeys siis lopulta kertojan sisimmässä, kerrotussa tarinassa vai lukijan tulkinnoissa? Vai onko se ulkokirjallisissa elementeissä: Nymanin antamissa haastatteluissa, elämäntavassa, valinnoissa? Ainakin kirjailija on herättänyt keskustelua, saanut TE-palvelut kompastumaan lainsäädäntöön (salassapidettävän tiedon kommentoimiseen) ja onnistunut tökkimään median suosiollisella avustuksella kansalaismassaa valinnoillaan.

Röyhkeyden herättämän polemiikin myötä on selvää, ettei työttömyyteen ja työhön liittyvä keskustelu Suomessa ole lähellekään loppuunkäyty. Millainen on nykyajan työelämä ja millaisia työhön ja työntekoon liittyvät arvot? Mitä nykyihmiset, me nuoremmat sukupolvet, todella työelämältä haluamme ja mitä edes uskallamme odottaa? Toisaalta: mitä meiltä vaaditaan ja miksi? Ainakin ikuista joustamista, pätkätyöläisyyden, määräaikaisuuksien ja itsensätyöllistämisen hyväksymistä ja hallintaa. Jatkuvaa epävarmuuden sietoa, itsensä markkinoimista, kyynärpäiden käyttöä. Miksi työ on ihmisen arvon mitta, miksi työnteolla on niin autuaaksi tekevä kaiku, miksi ajatellaan, että minkä tahansa työn tekeminen on parempi kuin olla tekemättä työtä?

Liitän Röyhkeyden osaksi Suomi(ko) 100 -lukuhaastetta, sillä työn tekeminen vaihtoehtoisilla tavoilla ja työnteon kyseenalaistaminen ovat aiheita, joista puhumista saati niin elämistä ei taatusti aina ole pidetty eikä pidetä edelleenkään korrektina.


Ossi Nyman: Röyhkeys
Teos 2017
189 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?

Haasteet: Suomi(ko) 100 (työttömyys)

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra

Ysiluokkalainen Iris harrastaa balettia, tekee tehtävänsä huolella ja koettaa kestää perhettään: poissaolevaa isoveljeä Kimiä, fitnesshullua bloggariäitiä Irjaa ja ylettömästi töitä painavaa isäänsä Erikiä. Rahasta ei perheellä ole pulaa, mutta rakkaus on tiukasti säänneltyä. Iris ei aina jaksakaan olla täydellinen, vaikka kaikkensa sen eteen tekee, on se sitten meikkaaminen, laittautuminen, treenaaminen tai syömättä oleminen. Silloin eheän pinnan saa rikottua jollakin terävällä, joka yleensä osuu maaliinsa parhaiten reidessä.

Koulussa huolestutaan Iriksen lisääntyneistä poissaoloista ja putoavasta painosta, ja hän saa lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Terapiaa ei kuitenkin arjessa riittävän toimintakykyiselle nuorelle heru, mutta vertaistukea ehdotetaan. Iris löytääkin nimimerkistä Runotyttö itselleen kirjekaverin, jolle on alkukankeuden jälkeen yllättävän helppoa kirjoittaa itsestään ja ajatuksistaan.

Peruskoulun viimeinen vuosi taittuu talveksi, ja Iriksen on mietittävä, mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä. Isän vanha filmikamera avaa uudenlaisen näköalan maailmaan, mutta riittääkö se viemään pahan olon pois, kun viiltohaava tuntuu niin paljon paremmalta?

Nadja Sumasen uusi nuortenkirja Terveisin Seepra on surumielinen ja koskettava muttei toivoton tarina. Päähenkilö Iris on tyttö, jolla asiat eivät mene putkeen, mutta joka ei mielen heittelyistä ja itsensä satuttamisesta huolimatta antaudu täysin mustuudelle. Tasapainottelu ulkoisesti eheän roolin ja sisällä myllertävän pahan olon välillä kuvataan jäntevästi ja vetistelemättä.

Sydäntäni kipristi Iriksen perhetilanne, joka täyttää klassisen päältä kaunis, silkkoa sisältä -määritelmän. Irja-äidin pakkomielteinen kehonkuva ja terveyshysteria eivät ainakaan helpota omaa identiteettiään etsivää tytärtä kasvamaan tasapainoa kohti. Vanhempien selvästi onneton avioliitto ei niin ikään toimi turvan tuojana silloin, kun sitä kaipaisi. Isoveljen ongelmat näkyvät perheen elämässä ja tasapainossa edelleen, vaikka niitä on pitkään hoidettu.

Sumanen kirjoittaa selkeää, mukanaan pitävää tekstiä. Iriksen tarinaan jää kiinni, sen käänteet haluaa selvittää. Lukijan iloksi tarinan kaari uskoo ihmisen kehitykseen ja kasvamiseen, sillä viimeiseen pisteeseen päästessä paljon on muuttunut, uusi vaihe elämässä alkanut ja uudenlaisia horisontteja avautunut.


Nadja Sumanen: Terveisin Seepra
Otava 2017
264 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Seikkailut kirjallisuuden ihmemaassa, Lastenkirjahylly

Haasteet: Suomi(ko) 100 (mielenterveyden vaikeudet)

Katriina Ranne: Miten valo putoaa

Katriina Ranteen Miten valo putoaa on arrogantti, kiehtova, kaunis ja hieman vastenmielinen romaani yksinäisyydestä, fysiikasta ja siirtolaisuudesta. Sen lukeminen oli seikkailu: kurkistus itselle vieraaseen maailmaan, sellaisten verhojen taakse, jonne ei useinkaan tule katsottua.

Tarinan juoni on yksinkertainen. Pienillä tuloilla elantoaan kartuttava, Lontoossa asuva bulgarialaisnainen Lala vastaa marketin ilmoitustaululla olevaan ilmoitukseen, joka mahdollistaa hänelle pienet lisätulot sangen pienellä vaivalla. Kirjeen- ja muun tavaranvaihdon toinen osapuoli on eläköitynyt fysiikko Aaro, joka on niin ikään maahanmuuttaja Isossa-Britanniassa. Hän ei ole toipunut sen enempää vaimonsa menetyksestä kuin kesken jääneistä tutkimuskysymyksistäkään.

Lalan ja Aaron suhde muodostuu kirjeiden ympärille, he eivät tapaa toisiaan. Kaksi hyvin erilaista maailmaa kohtaa ja historian ja menneisyyden kierteet aukeavat. Lalan lapsuus ja nuoruus Bulgariassa eivät ole rakentaneet elämälle vahvinta mahdollista pohjaa, mutta valokuvauksen taidon hän on sieltä saanut ja sitä voinut myös myöhemmin hyödyntää. Valokuviin vaaditaan valoa, ne tallentavat hetken, joka on ohi nopeammin kuin silmä ehtii reagoida. Lala näkee niissä ja muussakin maailmassa kauneuden, jota muut eivät huomaa. Hän on tyytyväinen vähään, eikä vaadi paljoa – kunhan on kauneutta.

Aaro on päätynyt fysiikan maailmaan, ja löytänyt nuorena yliopiston penkiltä vaimonsa, ihmeellisen ihanan vaimonsa, jonka menettäminen sattuu ja raapii. Vaimo on aina ollut heistä se selkeästi lahjakkaampi, se jonka mukaan on kuljettu ja jonka ura on luonut selkärangan avioliitolle ja elämälle.


Vaimo oli Aaron tukipylväs, kumppani jonka kanssa kaikki tuntui mahdolliselta ja jota ilma hän liikkui kodin ulkopuolella hiukan varoen, kuin vaarassa paljastua yhtäkkiä alastomaksi. Jos vaimo ei ollut mukana, todellisuus noudatti usein unien mielivaltaista logiikkaa, ja mitä tahansa saattoi tapahtua. Me näemme avaruudesta vain sen osan, josta on ehtinyt tulla meille valoa. Rakkaus vaimoon oli valo jonka varassa Aaro näki maailman. (s. 118)


Ei Aaron ja vaimon suhde ongelmaton ollut, kaikkea muuta. Mutta merkitykseltään se on mittaamaton, jotain jota Aaron on vaikea, ehkä mahdotonta, ylittää ja ohittaa.

Miten valo putoaa on kiehtovaa luettavaa, mutta aivan helpoin romaani se ei ole lähestyä. Fysiikan lainalaisuudet vaihtelevat ihmiselämän huomioiden kanssa, kuvailu keinuttaa lukijan mukaansa lähes ajattomaan tilaan. Ranne kirjoittaa maailman, joka on kiireetön vaan ei tunteeton. Hieman etäällä se kuitenkin pysyy, selvästi kirjan sivuilla, eikä nouse sieltä omaksi todellisuudekseen, lukijan ulkopuolelle.


Katriina Ranne: Miten valo putoaa
Gummerus 2017
176 s.

Kirjastosta.

___________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Kirjaluotsi, Kirjakirppu, Kirja vieköön!  

Haasteet: Maailmanvalloitus (Bulgaria), Muuttoliikkeessä (siirtolaisuus)

Kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus – Syyskuun Kuukauden lyhyet

Syyskuu tuli ja meni ja sen mukana iso määrä lukemisia. Lukeminen on tosiaan tuntunut maittavan viime aikoina, mikä on yksinomaan hyvä asia, toisenlaisiakin aikoja on eletty. Osa syksyn lukemisistani liittyy nykyiseen työhöni, johon puolestaan kuuluu kirjavinkkausta ja kirjojen esittelyä yläkoululaisille ja hieman lukiolaisillekin. Toki ilona on myös se, että voin käyttää jonkin verran työaikaani lukemiseen.

Syyskuussa luin muutaman sellaisen kirjan, joista koostan tuttuun tapaan Kuukauden lyhyet -tekstin. Tällä kertaa mukana on kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus: valitettavan pettymyksen tuottanut Alice Munro (se on siis mahdollista, järkyttävää!).

Minna Canth on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoa haluaisin tuntea huomattavasti paremmin kuin tunnenkaan. Ei siis auta muu kuin tarttua härkää sarvista ja kirjaa sivuista. Luin syyskuussa Canthin Köyhää kansaa (1886), joka oli kyllä juuri niin surkean elämän kuvaus kuin oletinkin.

Köyhän kansan ytimenä on yhden köyhän perheen elämä ja onnettomuus. Lapset näkevät nälkää, isälle riittää vain hanttihommia, äiti kantaa perheen murheita harteillaan ja koettaa hoitaa sairaana olevaa kuopusta, vielä sylivauvaa. Vuokraisäntä hönkii niskaan, ruokakaappi on tyhjä, eikä toivoa paremmasta juuri ole.

Tarina on ankea, ja yhä ankeammaksi se menee. Toiveikkuutta, iloa tai valoa ei Köyhästä kansasta kannata turhaan etsiä, sillä sitä ei tarjoilla. Turhauttavaa lukemisessa oli ymmärtää, kuinka tietyt asiat eivät muutu, eivät edes 130 vuodessa. Edelleenkin on köyhyysloukussa eläviä perheitä (ja pelottavan paljon nimenomaan lapsiperheitä), edelleen on kurjuutta, johon ei ole tukikeinoja, edelleen köyhä saa hävetä tilannetta ja itseään, edelleen mielenterveyden hoito kärsii resurssien ja ymmärryksenkin puutteesta.

Vaikuttava, lähes inhorealistinen pienoisromaani, jonka lukeminen ei tee iloiseksi, mutta hyvää se tekee: yhteiskunnan realiteetteja ei pidä unohtaa, se on itselleen valehtelemista.


Minna Canth: Köyhää kansaa
Sanasato 2006 (1. painos 1886)
113 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Kirjan pauloissa, Nannan kirjakimara, Orfeuksen kääntöpiiri, Lukemisen ilo, Yöpöydän kirjat   

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Suomalainen klassikkokirja

Toinen syyskuun klassikkoselätykseni on Veijo Meren Manillaköysi (1957). Keppilän Joose lähtee jatkosodan rintamalta lomille ja kotona käymään, mutta ennen sitä hän löytää pätkän hyvää köyttä. Sen hän haluaa viedä mukanaan: jotain surkeasta tilanteesta ja sodasta on ihmisen saatava itselleenkin. Niinpä Joose kietoo köyden ympärilleen ja lähtee kotimatkalle.

Kotimatkan varrella hän kohtaa junassa monenlaisia henkilöitä, joilla on paljon tarinoita kerrottavanaan pääosin rintamalta mutta muutenkin. Junamatkalle osuu myös monenlaista viivästystä, esimerkiksi saksalaiset sotilaat eivät olekaan niin tehokkaita kuin voisi luulla. Sodan absurdius ja pienen ihmisen kokema kauheus sen keskellä tulevat voimakkaasti esiin, huumorin varjolla.

Manillaköysi yllätti, sillä se oli varsin erikoinen tuttavuus. Jonkinlainen löyhärajainen novellikokoelma kehyskertomuksen keskellä, kenties. Joose ei ollut lainkaan niin keskeisessä roolissa kuin aluksi ajattelin, vaan pikemminkin hän on se elementti, joka jollain tapaa sitoo kirjan romaaniksi.

En voi väittää lukukokemuksen olleen erityisen miellyttävä, sillä Meren tyylissä on makuuni liikaa tempoilevuutta ja sekavuutta. Sota on aiheena samanaikaisesti pelottava, kiinnostava ja kuluttava. Tulipa kuitenkin tutustuttua tähänkin klassikkoon, lopulta.


Veijo Meri: Manillaköysi
Otava 2007 (1. painos 1957)
172 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Sallan lukupäiväkirja, Sivu sivulta, Kaiken voi lukea! 

Mutta Alice Munro, voi minkä teit! Alkuvuodesta ilmestyi uusin suomennettu kokoelma Jupiterin kuut (alkuperäisteos Moons of Jupiter, 1982), ja sen toki ryntäsin heti ostamaan. Siihen tarttuminen kuitenkin takkuili, ja kun lopulta aloitin, pidin kahden ensimmäisen novellin jälkeen pitkän tauon.

Kokoelmassa on 11 novellia, jotka Munron tapaan käsittelevät pitkälti naisten elämää, perhe- ja ihmissuhteita. Novelleissa on paljon muutoksen tematiikkaa: joko on muuttunut kumppani, elämäntilanne tai oma asenne. Jokin näissä tämän kokoelman novelleissa kuitenkin hiersi, ja minun oli vaikeaa päästä niihin sisään.

Munron kielestä ja Kristiina Rikmanin suomennoksesta se ei johtunut. Ehkä minua hankasi novellien keski-ikäisyys, sillä jotenkin en nyt kaipaa laisinkaan luettavakseni mitään, missä kadutaan tehtyä tai tekemätöntä, tarkastellaan omia valintoja ja surraan sitä, mitä ei enää saada.

Kehuttava on kuitenkin novellia Kesän loppu, jossa keskenään skismainen perhe lähtee ystävien luokse illalliselle, ja monia arkoja asioita revitään auki ja asetetaan framille, joko hienovaraisemmin tai selkeämmin. Novellin tunnelma on kärkäs ja jännite hyvä, aivan viimeiseen käänteeseen saakka, joka saa kaikki henkilöt näkemään asiat ja elämän uudessa valossa. Toinen novelli, josta sytyin, on Onnettomuus. Se kertoo salasuhteesta erään pikkukaupungin lukion opettajien välillä. Pidin päähenkilö Francesista, jossa on kipakkuutta ja särmää: vaikka hänellä on jo vanhanpiian maine yllään, hän heittäytyy suhteeseen naimisissa olevan kollegansa kanssa ja nauttii etenkin sen fyysisestä puolesta ehdoitta. Novellissa kyseenalaistetaan perinteisin syyllisyydentunne, vaikka moraalisilta pohdinnoilta ei vältytä.


Alice Munro: Jupiterin kuut
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2017
317 s.
The Moons of Jupiter (1982)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Pieni kirjasto, Kirja vieköön!, Cats, books & me, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä,  Kirjaluotsi, Elämä on ihanaa, Sanoissa ja sivuilla, Annelin lukuvinkit, Mummo matkalla

Haasteet: Novellihaaste 2

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?

Evie on saanut entisessä koulussaan kyseenalaisen kunnian olla se tyttö, joka sekosi. Hän on sairastunut pakko-oireiseen häiriöön ja pahimmillaan linnoittautunut päiväkausiksi omaan huoneeseensa elämään steriiliä elämää kädet verille pestyinä. Nyt kaikki tuntuu kuitenkin jo paremmalta: terapia toimii, lääkitystä vähennetään, pahojen ajatusten käsittelyyn on keinoja. Ja uusi koulu, uudet kuviot, uudet ihmiset. Ehkä uusi elämä alkaa nyt?

Evie haaveilee normaalista 16-vuotiaan elämästä. Kavereista, ihastumisesta, bileistä. Hänen paras ystävänsä Jane on liimautunut poikaystäväänsä Joeliin, ja vaikka Jane on ollut isona apuna Evien sairauden aikana, Eviestä tuntuu silti yksinäiseltä. Päädyttyään melko lailla pieleen meneville treffeille hurmaavan Ethanin kanssa hän kohtaa onnekseen kaksi räväkkää tyttöä Amberin ja Lottien. Lähes huomaamatta tytöistä tulee läheisiä ja elämä saa jälleen uusia merkityksiä.

Kunhan kukaan ei vaan saa tietää Evien sairaudesta ja pahoista ajatuksista. Ei kukaan. Ikinä.

Aloitin Holly Bournen Normaali-sarjan lukemisen sen toisesta osasta Mikä kaikki voi mennä pieleen?. Nyt pääsin aloitusosan äärelle, ja se oli juuri niin hyvä kuin ajattelinkin. Jatkoa pian, please! (Ja onneksi sitä onkin.) Bournen tyylissä on jotain sellaista kumartelematonta villiyttä, raikkautta ja rentoutta, jota en ole pitkään aikaan missään muualla kohdannut. Hän tarttuu rohkeasti aiheisiin, jotka saattavat monelle olla tutumpia kuin uskoisikaan, tai ainakin niistä ei ole haitaksi tietää lisää.

Evie herättää minäkertojana lukijan sympatian, vaikka onkin vaikea tyyppi sairautensa ja sen prosessoinnin kanssa. Hän on kuitenkin huumorintajuinen ja skarppi ja haluaa selvitä, aivoparat vain asettavat haasteita elämälle omien ehtojen mukaisesti. Mietin lukiessani paljon normaaliuden käsitettä, joka on Evielle keskeinen asia. Mitä on olla normaali? Kuka sen määrittelee? Mikä vie pois normaaliudesta ja kenen ehdoilla? Miten taas normaaliutta kohti päästään?

Oonko ihan normaali? onnistuu käsittelemään ystävyyttä, ihastumista, seksuaalisuutta, itsetuntoa, yhteiskuntaa ja terveyttä kaikkea samaan aikaan ja ilman, että mikään osa-alue saa liian suuren painolastin. Evien, Lottien ja Amberin perustama feministinen keskustelukerho ihastuttaa, ja sen käsittelemät aiheet kolahtavat. Läpi käydään monta tyttönä olemisen olennaista osa-aluetta kuukautisista rooliodotuksiin ja -vaatimuksiin. Silti tilaa jää keskustelun lisäksi toiminnalle: on bileitä, bileitä ja bileitä, koulun juhlia, koulupäiviä, välitunteja, kahvitteluja ja lounaita, elokuvia ja treffejä. Jutellaan, tavataan, viestitellään, pohditaan.

Holly Bournella on taito rakentaa tarinaa, joka viihdyttää ja koskettaa – epäilemättä sekä kirjan varsinaista kohderyhmää että aikuislukijoitakin. Minuun kirja kolahti niin hyvin, että vinkkasin sen saman tien lukiolaisryhmälle, ja joka ikinen kirjaston kappale lähti kerralla lainaan. Toivottavasti niistä irtoaa yhtä hyviä lukuhetkiä kuin itse sain.


Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
Suomentaja: Kristiina Vaara
Gummerus 2017
412 s.
Am I Normal Yet? (2015)

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Sivutiellä, Opus eka, Sivujen välissä, Kirjapöllön huhuiluja, Kun olen valmis, Hogwarts Library, Bookishteaparty, Neverendingly     

Neljä nuortenkirjaa nipussa

On tullut työasioihin liittyen luettua huomattavasti tavallista enemmän nuortenkirjoja viime aikoina, kuten täällä blogin puolella on (ehkä) (vähän) näkynytkin. En meinaa pysyä perässä bloggauksieni kanssa, ja vaikka siitä ärsyyntyminen on jossain irrationaalisuuden tuolla puolen, se ärsyttää silti. Niputanpa siis näppärästi neljä kotimaista nuortenkirjaa samaan syssyyn, koska miksipä ei. Kirjat ovat Laura Lähteenmäen North End - Niskaan putoava taivas, Mika Wickströmin Meidän jengin Zlatan, Hanna Kökön Kätkö ja L. K. Valmun Poika - Murha seitsemännellä luokalla.

Päähenkilöt
Lukemieni kirjojen päähenkilöistä kaksi on tyttöjä ja kaksi poikia. North Endin päähenkilö on vastentahtoisesti uudelle paikkakunnalle muuttamaan joutunut Tekla, jossa on hieman teinipissiksen vikaa, mutta lopulta tosipaikan tullen myös toimintavalmiutta. Meidän jengin Zlatanin pääosassa on Arsa, keskinkertainen futari, jonka paras kaveri Karri on selvästi tuleva Zlatan - paitsi että Karri ilmoittaakin yhtäkkiä lopettavansa futiksen kokonaan. Kätkön päähenkilö on yläasteelle siirtymässä oleva Manu, joka on aika yksinäinen, mutta löytää onneksi uuden kaverin Helmin lempiharrastuksensa geokätköilyn ansiosta. Pojassa taas pääosassa on uuteen kouluun seiskalle menevä Hege, joka alkaa selvittää koulun opettajien kesäreissulla tapahtunutta oppilaan kuolemaa, jota on vahvat syyt epäillä murhaksi.

Kirjojen päähenkilöitä yhdistää eräänlainen yksinäisyys ja sivusta seuraaminen, ehkä futaaja Arsaa lukuunottamatta. Toisaalta Meidän jengin Zlatanissa päähenkilön huoli kohdistuu kaverin hyvinvointiin, jolloin omasta ei niin tarvitse huolehtia. Nyrjähdys tutusta uuteen (uusi kotipaikka, uusi koulu, uusi futisjengi) muuttaa aina olennaisia rakenteita elämässä, ja siksi en lainkaan ihmettele, että sitä hyödynnetään nuortenkirjallisuudessakin keskeisenä elementtinä - niin näissäkin kirjoissa.

Perhe-elämä ei myöskään ole yksioikoista. Arsa elää ydinperheessä, mutta muut päähenkilöt tavalla tai toisella erilaisissa perheissä. Manun isä on vankilassa, Teklan vanhemmat ovat eronneet ja asuvat vuoroviikoin kotona lasten kanssa, Hege taas ei edes tiedä, kuka hänen isänsä on. Neljän kirjan otannalla todettakoon siis, ettei mitään ruusunpunaista ydinperheonnelaa todellakaan tarjoilla automaationa kotimaisissa nuortenkirjoissa.


Tapahtumapaikat
Meidän jengin Zlatan keskittyy ymmärrettävästi paljon futiksen ympärille, joten paljon ollaan futiskentällä ja sen laidalla, mutta myös Arsan kotona, poikien treenikämpällä ja koulussa. Poika sijoittuu puolestaan olennaisesti koulun käytäville ja luokkahuoneisiin, ovathan kaikki murhasta epäillyt kyseisen koulun opettajia ja uhri koulun oppilas. Hieman käväistään tosin myös poliisilaitoksella ja henkilöiden kodeissa. Kätkössä Manu ja Helmi seikkailevat paljon metsässä ja kaupungilla geokätköjen perässä - freesi kaupunkiluonto onkin kirjan parasta antia. North End on ympäristöltään kaikkein ahtain: sen tapahtumat sijoittuvat pohjoiseen pikkukylään, osin maan alle rakennettuun taloyhtiöön, jonka käytävillä, kodeissa ja kellareissa tarina etenee.

North End on ainoa, joka sijoittuu muualle kuin nykyhetkeen ja maailmaan tällaisena kuin sen koemme. Se on dystooppinen tarina: ilmastonmuutos on puskenut painavana päälle ja sääolot ovat muuttuneet. Energiankulutusta ja elintarvikkeiden käyttöä säännöstellään ja valvotaan tarkasti. Ihmisten väliset erot ja oikeudenmukaisuuden suhteellisuus nousevat keskeiseen rooliin. Tunnelma on pahaenteinen ja piinaava, ja vaikka tarina kokonaisuudessaan ei anna koettavaksi niin suurta jännitystä kuin toivoin, sen puitteet ovat kohdillaan. Jatkoa on kahden kirjan verran, ehkä niissä tapahtuu enemmän?


Teemat
Kätkö ja Poika ovat seikkailun ja jännityksen puolelle kurkottavia teoksia, vaikka myönnettävä on, ettei kummankaan jännite pelitä aivan loppuun saakka. Kätkö on selvästi lasten- tai varhaisnuorten kirja, joten siinä mielessä ymmärrän, että aika leppoisalla tasolla pysytään, vaikka käänteet saavatkin lopussa sysäyksen vauhtia. Manua huolena kaihertaneet perhekuviotkin ratkeavat parhain päin. Poika keskittyy liian pitkään rakentelemaan dekkarijuonta "kuka sen teki?"-hengessä, ja sivuhenkilöitä (ja epäiltyjä) on liikaa. Pienellä hionnalla se olisi terävöitynyt, eikä suvantokohtia olisi jäänyt. Kiinnostaisi kyllä tietää, miten kohderyhmä kirjan kokee - ehkä juoni on verisiin mättödekkareihin tottuneen, kyynistyneen aikuislukijan silmin liian hidastempoinen, mutta raikkaasti lukemiseensa suhtautuvan nuoren mielestä oikein oiva.

Meidän jengin Zlatan on hyvin puhtaasti urheilukirja yksityiskohtaisine otteluselostuksineen, ja on varmasti mainiota luettavaa futiksesta ja urheilusta ylipäänsä kiinnostuneille lukijoille. Vaikka itse seuraan jalkapalloa lähinnä neljän vuoden välein MM-kisoissa, sain minäkin tästä kirjasta aivan mukavan lukuelämyksen ja vilkaisun maailmaan, josta en paljoa tiedä (=urheilevat teinipojat).

North End on muutostarina. Muutoksessa on koti, perhe, ilmasto, maailma, ystävyyssuhteet ja oma elämä. Ei sen kummempaa, heh. Tähän tarinaan olisin kaivannut lisää jyskettä ja jytinää, sillä nyt päällimmäiseksi tunnelmaksi jäi jonkinlainen vaisuus ja jatkuva odotuksen tila, kun mietin, milloin jotain alkaa lopultakin tapahtua.

Hyvähän näihin nuortenkirjoihin on tutustua, myös tällaisena tiiviimpänä pakettina, vaikka kieltämättä olisin kaivannut jotain kunnolla ravistelevaa ja sykäyttävää, josta saisi rehtiä vinkattavaa eteenpäin. Jatkan tutkimuksiani kirjaston nuorten ja nuorten aikuisten osastolla uteliain mielin.




Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas
WSOY 2012
258 s.

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan
WSOY 2016
200 s.

Hanna Kökkö: Kätkö
Mäkelä 2015
181 s.

L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla
Karisto 2017
293 s.

Kaikki kirjat kirjastosta.

Maailmanloppua odotellessa x 2

Maailmanloppu on tullut. Kahdesti.

Ensin se iskee Suomessa. Ihmiset ympäriltäsi kuolevat yllättäen. Sähköt ja vesi menevät poikki. Huomaat olevasi yksin elossa, olet sitten metrossa tai kotona lintsaamassa tai missä ikinä oletkaan. Mitä on tapahtunut?

Sitä joutuvat selvittämään 15-vuotiaat Jade ja Susette. He eivät tunne toisiaan, mutta autiossa Helsingissä pienimmänkin elonmerkin huomaa pian. Jade on synkkä, omillaan toimeen tuleva ja sulkeutunut. Susette on rikkaan perheen hemmoteltu tytär, joka toivoo eniten maailmassa saavansa vielä kerran käyttää suoristusrautaa. Yhdessä on kuitenkin edes hieman turvallisempaa ja tehokkaampaa.

Itä-Helsingissä tytöt linnoittautuvat Jaden sijoitusperheen kotiin, mutta joutuvat huomaamaan, että katastrofin kohdannut maailma on kaikkea muuta kuin oven takana ja aisoissa pidettävä. Matkaa on jatkettava, ja seuruekin kasvaa muilla kohdatuilla elossa olevilla nuorilla.

K. K. Alongin Kevätuhrit on kirja, jota suosittelen ehdottomasti luettavaksi dystopioista ja jännityksestä pitäville. Kirja imaisee mukaansa ensimmäisiltä riveiltä ja pitää otteessaan loppuun saakka. Kyse on sarjan avaavasta teoksesta, ja jatko-osa Ansassa onkin jo ilmestynyt. Vetävä tyyli muodostuu napakoista, lyhyistä luvuista ja näkökulman vaihdoksista. Kaikki nuoret pääsevät ääneen, mutta eniten keskitytään Jadeen ja Susetteen. Jo lähtötilanne kirjassa on erittäin kutkuttava, mutta laatu pysyy vakaasti yllä koko kirjan ajan. Nuorten väliset suhteet kuvataan oivaltavasti (konflikteilta ei vältytä), ja vaikka kaikista löytyy ärsyttäviä puolia, heihin silti kiintyy.

Kevätuhrit kuvaa todellista survivalismia ja ihmeen hyvin kaupunkilaismukavuuksiin tottuneet teinit pärjäävätkin totaalisen oudossa ja vaarallisessa tilanteessa. Uhka tunkee niskaan, ja kun mitään keinoa tiedonvälitykseen ei ole, on uskallettava tehdä rajuja ratkaisuja ja pidettävä itsestä ja muista huolta.

Erinomainen nuorten jännäri, en voi muuta sanoa.

Toisen kerran maailmanloppu tulee Yhdysvalloissa. Joudutaan suoraan keskelle tilannetta, jossa aikuiset ja lapset ovat kuolleet tuhoisaan virukseen ja vain teini-ikäiset ovat jääneet henkiin. Nuoret ovat järjestäytyneet enemmän ja vähemmän toimiviksi yhteisöiksi, jotka käyvät jatkuvaa kamppailua eloonjäämisestä. New Yorkin infrastruktuuri on tuhoutunut, ruoka on vähissä ja aseet haluttuja. Ihminen on kuitenkin kekseliäs, ja elossa olevat muodostavat uudenlaista järjestystä säilyäkseen hengissä.

Chris Weitzin The Young World – Kaaoksen päivät on hyvin väkivaltainen ja elokuvallinen tarina. Sitä kertovat vuorotellen Washington Square Parkin jengiä vastentahtoisesti johtava Jefferson ja hänen rakkautensa kohde ja lapsuudenystävänsä Donna. Viruksen tiedetään iskevän väistämättä suurin piirtein täysi-ikäisyyden kynnyksellä, joten kun eräs jengin jäsenistä väittää kuulleensa huhua parannuskeinon olemassaolosta, on pakko lähteä hengenvaaralliselle matkalle kohti hylättyä laboratoriota.

The Young World – Kaaoksen päivät on tiukkaa tykitystä alusta loppuun. Siinä ei säästellä verta ja suolenpätkiä, ihmiset ovat epätoivoisia ja puhtaasti pahoja, enkä voi välttyä ajatukselta, että elokuvaohjaajana aiemmin uraansa rakentanut Weitz suunnittelee tarinasta elokuvaa.

Kirjan maailma on tuskallinen ja kiehtova, mutta kerronnassa on ongelmia, joista oli vaikeaa päästä yli. Suurimmaksi ongelmaksi koin Donnan, joka joutuu kantamaan niskassaan tyttöhahmon haasteet. Hän esittelee itsensä rumaksi ja vertaa koko ajan fyysisiä ominaisuuksiaan muihin tyttöihin. Tissit kiinnittävät huomion ja pitävät sen. Muut kohdatut tytöt ovat lähinnä lutkia. En sinänsä karsasta rajua kieltä ja karskeja aiheita, mutta en myöskään ymmärrä, mitä Donnan kautta yritetään kertoa. Apokalypsissa ihmisellä – jopa itsestään epävarmalla teinitytöllä – saattaa olla muitakin huolenaiheita kuin omien tissien muoto. Kraah.

Kirjassa Donnan ja Jeffin kertomat luvut on erotettu toisistaan erilaisella fontilla, mikä on aivan turha ratkaisu ja tuo kirjaan lähinnä levottoman tunnelman (joka toki itse tarinassakin vallitsee). Jatkoa on jo tullut englanniksi, mikä ei ole yllätys, sillä sen verran mojovaan cliffhangeriin kirja päättyy. Saa nähdä, luenko, sillä hieman jäin karsastamaan Weitzin hahmojensa kautta välittämää asennetta tyttöjä kohtaan.

K. K. Alongi: Kevätuhrit
Otava 2016
303 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Yöpöydän kirjat, Vinttikamarissa, Kirjapolkuni, Unelmien aika


Chris Weitz: The Young World – Kaaoksen päivät
Suomentaja: Outi Järvinen
Otava 2017
317 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki I)

Kiuru on päättänyt peruskoulun ja edessä on pitkä kesä lukion alkua odottaen. Periaatteessa kaikki on niin kuin sen ikäisellä kuuluukin. Kiurun perhe ei ole varakas, mutta turvallinen se on. Ensihoitajana työskentelevä äiti on hylännyt romanijuurensa ja biologi-isä tekee keikka- ja pätkätöitä lintututkimuksen parissa. Kavereita Kiurulla ei juurikaan ole, paitsi lapsuudenystävä Samuel. Onneksi on kirjat.

Kiurulla on kuitenkin sangen erikoinen taito: hän näkee muiden ihmisten muistot lintuina ja pystyy halutessaan pyydystämään ja vaikka poistamaan niitä. Kun hän hetken mielijohteesta tekee niin tuntemattomalle pojalle metrossa, Kiurun kauhuksi poika huomaa, mitä tapahtuu eikä pidä siitä.

Kiuru tutustuu paperittomina kiertolaisina eläviin romanialaisiin romaniveljeksiin Daihin ja Neluun sekä näiden ystävään, intialaistaustaiseen gender-queeriin Bollywoodiin. Myös heillä on omat taitonsa: unien, tunteiden ja aistien hallintaa. Kiurun ystävä Samuel pystyy puolestaan lukemaan ajatuksia.

Kesäpäivät sekalaisen porukan valtaamassa itähelsinkiläisessä talossa Shangri-Lassa kuluvat omia ja muiden taitoja ihmetellen, maailman virheitä pohtien ja ystävyyttä kasvattaen. Kiuru tuntee kerrankin ja lopultakin kuuluvansa porukkaan, ja suhde Samueliinkin muuttaa muotoaan. Onni on kuitenkin hataraa, sillä pian selviää, että salaperäinen Väki-niminen seura haluaa nuorista irti enemmän kuin nämä ovat valmiita antamaan. Hengenvaara on väistämätön.

Elina Rouhiaisen urbaani fantasiaseikkailu Muistojenlukija on ensimmäinen osa Väki-sarjasta. Jännittävään vaiheeseen tarina jääkin, joten jatkoa odotan kieli pitkällä. Tarina on temmoltaan rauhallinen mutta silti koukuttava, ja se käsittelee laajoja teemoja raikkaalla otteella. Ensinnäkin eriarvoisuus yhteiskunnassa nousee hyvin keskeiseen rooliin, kun vastakkainasettelua on niin Kiurun ja Samuelin perheiden kuin toisaalta ylipäänsä suomalaisten ja muualta tulleiden paperittomien välillä. Varallisuus ja sen puute näkyvät valinnoissa ja vaihtoehdoissa (ja niiden puutteessa), mutta yhtä lailla olennaista on, miten ihmistä kohdellaan ja millaisia mahdollisuuksia hänellä on omasta kulttuuritaustasta ja sen aiheuttamista ennakkoluuloista johtuen.

Kiuru on kiehtova hahmo, sillä hän ei ole valmistautunut sankarittaren rooliin eikä lopulta sellaista mitenkään yksioikoisesti saakaan. Yksinäisyys ja ulkopuolisuus tuntuvat syvällä kirjan selkärangassa, ja tunnetila pysyy vahvana. Sama koskee muitakin tarinan henkilöitä, sillä kellään heistä ei ole ylettömän helppoa. Ei lopulta edes Samuelilla, vaikka hän on kaikista etuoikeutetuin ja siten ehkä vahvin, ainakin ulkoisilta resursseiltaan.

Rakas kotikaupunkini Helsinki on oikeastaan yksi kirjan henkilöhahmoista, niin suurella intensiteetillä Rouhiainen miljöötään kuvaa ja käyttää. Tapahtumat sijoittuvat eniten Itä-Helsinkiin, varsinkin Vuosaareen ja Kallvikiin. Merellisyys ja kaupunkimaisuus näkyvät vahvoina.

Fantasiaelementtejä Rouhiainen käyttää harkiten. Nuorten erikoislaatuiset taidot eivät näy päällepäin, eivätkä he käytä niitä holtittomasti vaan hyvin harkiten. Veikeä ajatus ammentaa yliluonnollisiin kykyihin pohjaa ja tukea suomalaisesta kansanperinteestä, väen voimasta. Toisiaan täydentävät taidot ovat nuorille ennen kaikkea uteliaisuuden aiheuttajia ja oman identiteetin rakennusosia, mutta niiden tuoma uhka on myös selkeä. Voiman tasapaino, ikiaikainen teema.

Vaikka Muistojenlukija on muhkeaa luettavaa (lähes 400 sivua), siinä ei ole ylimääräistä. Tarina on jäntevä, perusteltu ja huolella rakennettu. Se tarjoaa pohdinnan aiheita, herättää uteliaisuutta, viihdyttää ja koskettaa. Voiko muuta vaatiakaan hyvältä lukukokemukselta?

Ainoa vaatimukseni Rouhiaiselle onkin, että jatkoa on saatava ja pian!


Elina Rouhiainen: Muistojenlukija – Väki I
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2017
387 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kujerruksia, Mustetta paperilla, Kirjapöllön huhuiluja, Carry on reading, Neverendingly, Sivujen välissä, Lukijan roolissa, Teatterinna, Keijumetsästä   

Haasteet: Muuttoliikkeessä (paperittomat siirtolaiset)

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Maailman mureneminen silmissä on traaginen hetki. Amanda on pitkän elämänsä aikana kokenut sen monesti, mutta pysytellyt maailmojensa laidalla, poissa keskipisteestä ja toiminnasta. Hän elää yksikseen lapsuudenkodissaan, pienessä mökissä, josta puuttuu sisävessa ja muut mukavuudet. Ilmankin pärjää, onhan perunamaa ja omenapuut, polttopuutakin. Vanhemmat ovat kuolleet vuosia sitten, eikä Amanda ole koskaan lähtenyt kotoa sen kauemmas. Hänelle ovat riittäneet ne muutamat kolhut, joita elämä on vastaan tuonut. Seurana on lähinnä naapurin leskimies Jansson, joka tulee säännöllisesti tyydyttämään tarpeitaan Amandan avustuksella.

Kun eräänä päivänä nuori turvapaikahakijapoika näpistää Amandan vasta nostamat käteiset, alkaa hänen maailmansa saada aivan uusia, ennen kokemattomia piirteitä. Ne valuvat sisään kuin vesiväri paperilla, ujuttautuvat nurkkiin ja päälle. Maailmalta ei voi piiloutua, jos maailma on vastassa omalla kuistilla. Sen Amanda tulee huomaamaan, ja ylittää aiemmat kokemuksensa vielä moneen kertaan.

Asko Sahlberg on yli kaksikymmentä vuotta Ruotsissa asunut suomalaiskirjailija, joka on lunastanut paikkansa suurimpina kotimaisina kirjailijasuosikkeinani. Hän kirjoittaa viiltävän hyvää tekstiä, tarinoita joissa on syvyyttä ja pintaa. Sahlberg hallitsee suvereenisti niin laajat historialliset eepokset kuin tiivistäkin tiiviimmät pienoisromaanit. Aihepiiri tuntuu syvimmillään olevan aina sama, se merkittävin: ihmisyys ja sen eri puolet.

Mitä on olla ihminen yhteiskunnassa, jossa yksilöltä odotetaan suurta vastuuta omasta itsestä ja kykyä selvitä viranomaisten, odotusten ja yhteisön paineiden kanssa? Mitä on olla silloin ihminen, joka ei halua eikä tarvitse muita, on tyytyväinen vähään ja haluaa vain olla rauhassa maailman melulta ja hälyltä? Amandan hahmossa tiivistyy jokin sellainen, jota emme halua nähdä ja tunnustaa: jos ei toimi oletettujen sääntöjen mukaan, jos ei halua kaikkea sitä mitä muutkin, on jotenkin epäilyttävä, erilainen, väärä.

Amanda on tottunut koko ikänsä olemaan laidalla, mutta kun pakolaiset saapuvat pikkukaupunkiin, on selvää, että hyljeksittyjä ovat muutkin kuin hän. Sahlberg kirjoittaa melankolisesti ja ymmärtäväisesti niistä, jotka hiipivät varjoissa ja jotka myös aktiivisesti siellä pidetään. Jokainen lause on mietitty, tarinan pienet ja suuret eleet koostavat kokonaisuudesta elävän ja koskettavan.

Näen mielessäni sateisen, syksyn alla jo hieman harmaantuneen maiseman, taittuneita oksia ja alastomat puut. Onko se kuva inhimillisyydestämme, onko se ainoa, mitä on jäljellä? Mitä sen jälkeen tulee, kun tämäkin pyyhitään pois. Tyhjyyskö?

Maailmat jatkavat murenemistaan, ihminen niiden mukana. Ja me annamme sen tapahtua.



Asko Sahlberg: Amandan maailmat
Like 2017
137 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Reader, why did I marry him?, Kirja hyllyssä, Järjellä ja tunteella

Haasteet: Muuttoliikkeessä (pakolaisuus)

Kansallisteatterin Kangastus 38 hyytää sielua

Sumuinen, harmaan ja haalean sävyillä leikittelevä lavastus ja kaksi omissa oloissaan istuvaa ihmishahmoa ottavat vastaan katsojat, jotka valuvat paikoilleen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle. Mustavalkoiset heijastetut kuvat kertovat syksyistä kieltä, aikakapseli on valmiina viemään 1930-luvulle. Olen valmis.

Kuva: Mitro Härkönen

Kansallisteatteri on tehnyt näyttämöversion Kjell Westön hienosta romaanista Kangastus 38 (Otava 2013). Näytelmä kuuluu teatterin tarjoamaan Suomen juhlavuoden kattaukseen ja sopii siihen erinomaisesti. Kangastus 38 on tarinaltaan ja sanomaltaan kaikkea muuta kuin itsenäisyyden hurmaa ehdoitta, sinivalkoisessa huumassa hehkuttava kokonaisuus. Ja juuri niin sen on oltava.

Kuva: Mitro Härkönen

Varatuomari Claes Thune on palkannut itselleen uudeksi konttoristiksi pidättyväisen rouva Wiikin. Eletään vuotta 1938 ja maailman kytevän palon aistii jo Helsingissäkin. Thunella on omat murheensa mielessä ennen muuta: vaimo on lähtenyt parhaan ystävän mukaan ja Thune tuntee itsensä nöyryytetyksi kaikin tavoin. Hän keskittää energiansa työntekoon – ja Keskiviikkokerhoon. Keskiviikkokerhossa kohtaavat vanhat ystävykset, kouluajoista alkaen yhtä pitäneet miehet ja pohtivat elämää, maailmaa ja sen muuttamista.

Eräässä Keskiviikkokerhon tapaamisessa rouva Wiik kuulee tutun äänen. Hänen oma menneisyytensä on painava ja kipeä, ja tuo ääni, Kapteenin ääni, tuo sen elävämmäksi kuin rouva Wiik olisi valmis vielä kestämään. Vaikka hänen tyyni ulkokuorensa muuta väittää, öisin painajaiset ahdistavat kurkkua kuristaen ja vapaa-ajalla hän kaipaa suuresti jonnekin pois, mieluusti elokuvateatterin pimeyteen.

Alkaa rouva Wiikin selviytymistaistelu, ja hänen hajonneen mielensä synnyttämä koston suunnittelu.

Kuva: Mitro Härkönen

Kansallisteatterin työryhmä on tehnyt Westön haastavasta romaanista upean näyttämötulkinnan. Toisistaan erillisiin osiin jaettu näyttämö kuvaa omalla tavallaan tarinan keskeistä elementtiä, rouva Wiikin jakautunutta mieltä. Kolmen persoonan ja kolmen naisen yhteispeli (Noora Dadu, Edith Holmström, Cécile Orblin) ja samalla konflikti hyökyy voimalla. Mitä pidemmälle päästään, sen vahvemmin katsojakin tuntee, että särkyminen on lähellä, aivan pian se tapahtuu, kohta ollaan pisteessä, josta ei voi palata.

Niin ikään näyttämöllä olevat miehet tekevät roolinsa harkituin elein ja sävyin. Kapteenin henkilöllisyys pysyy piilossa viime hetkille saakka, mutta vihjeitä kaikkiin suuntiin saadaan kyllä pitkin matkaa. Timo Tuominen loistaa saamattomana ja satutettuna Claes Thunena, joka tuntuu lopulta ainoalta näytelmän henkilöltä, joka ei hukkaa ihmisyyttään aatteiden, ideologioiden, mielensä tai kostonhalunsa valtavaan pyörteeseen.

Kuva: Mitro Härkönen

Kangastus 38 hyytää sielua ja sydäntä ajankohtaisuudellaan. Vaikka näytelmässä kuvattu ajankohta on 80 vuoden takaa, sen hivuttavassa julmuudessa on jotain liian tuttua tästä päivästä. Kylmäävimpiin kohtauksiin kuuluu hetki, jossa Thunen ystävä, juutalainen Jogi Jary näyttää tälle valokuvaa. Kuvassa juutalaiset jynssäävät itävaltalaisen kylän tietä hammasharjoilla ja tilannetta seuraavat ihmiset nauravat. Thunen on vaikea ymmärtää ystävänsä tuskaa, vaikka haluaakin olla hänen tukenaan.

Eihän siitä kauaakaan ole, kun suomalaiset ilkkuivat rivissä hirttäytymistä yrittäneelle turvapaikanhakijalle.

Tai itseään puukottaneille miehille eduskuntatalon portailla.

Maailma on mätä: se oli mätä 80 vuotta sitten ja se on mätä nyt. Ja sen kanssa meidän on koetettava elää. Miten kukaan pysyy ehjänä tällaisessa maailmassa? Miten?

Kiitos lipuista Kansallisteatterille.


Kangastus 38
Suomen Kansallisteatteri

Alkuperäinen teksti: Kjell Westö
Rooleissa: Noora Dadu, Edith Holmström, Petri Liski, Esa-Matti Long, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen ja Timo Tuominen
Ohjaus: Mikaela Hasán
Suomennos: Liisa Ryömä
Dramatisointi: Michael Baran yhteistyössä Mikaela Hasánin kanssa
Lavastus: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen
Tunnusmusiikki: Markus Fagerudd
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Videosuunnittelu: Paula Lehtonen
Naamiointi: Laura Sgureva