Naiseksi kasvamisesta, naisena elämisestä ja naisesta kertomisesta – Lokakuun kuukauden lyhyet

On taas aika katsastaa kuukauden lyhyet -osasto. Lokakuussa painotus näissä kirjoissa vaikuttaisi olleen naiseutta ja naisia koskevissa tarinoissa. Luin yhden vastenmielisyyttä aiheuttaneen klassikkoteoksen, yhden autofiktiivisen uutuusromaanin sekä yhden huonon elämäkerran.

Frans Emil Sillanpään tuotanto ei ole minulle erityisen tuttua, joskin Hurskas kurjuus on tullut kyllä luettua – muistaakseni aivan liian nuorena (vaiko juuri tarpeeksi, jotta peruuttamaton hullaantuminen historiaan saattoi syntyä, ken tietää). Vironneessa klassikkoinnossani tartuin ohueen Hiltuun ja Ragnariin, joka on Hurskaan kurjuuden sisarteos.

Nuori, hyvin nuori Hiltu lähtee piiaksi rehtorinlesken perheeseen, johon kuuluu mahtavan rehtorskan lisäksi tämän aikuistumassa oleva poika Ragnar. Hiltun asema perheen hierarkiassa on jossain lattialistan ja hiirenkolon lähiseudulla, mutta niin vain rehtorska uskaltaa jättää silmäterän poikansa muutamaksi päiväksi suureen huvilaan kahden kesken piikatytön kanssa.

Himoahan siitä seuraa, ja himo saa rangaistuksensa, tietenkin, ja mitä traagisimmalla tavalla. Tämän kirjailija paljastaa heti ensimmäisellä sivulla, joten en ota vastuuta juonen spoilaamisesta.

Jotenkin tämä tekstilaji oli minulle hankalaa luettavaa. Laahaavaa, selittävää, osoittelevaa. Sillanpään pienoisromaanissa otetaan kantaa niin palvelus- ja herrasväen eroihin kuin moraaliin ja ihmismielen kokemaan himoon. Mille kaikelle saa antaa periksi, mitä vastaan taas tulee kamppailla?

Ragnar on päällekäyvä ahdistelija, Hiltu puolestaan kokemattomuuttaan värisevä tyttöparka. Minkäänlaisia mahdollisuuksia hän ei tässä pelissä saa, ja surkeastihan siinä sitten käy lopulta, kun liian suuria askelia otettuaan ei ymmärrä seurauksia, eikä oikeastaan niitä edeltäviäkään tapahtumia. Olisi jonkun pitänyt Hiltullekin kertoa elämän tosiasioita ja ihmiskehon toimintaa, niin ei turhaan olisi päädytty tragediaan.

Jotenkin jäi lukemisesta vastenmielinen olo Ragnarin käytöksen ja sen seurausten vuoksi.


F. E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar
Otava 1981 (1. painos 1923)
99 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjan pauloissa, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kirjasähkökäyrä

Laura Gustafssonin tuotannosta olen lukenut Huorasadun ja Korpisoturin, jotka molemmat ovat jymähtäneet hyvien lukukokemusten joukkoon. Anomaliaa olen toistaiseksi jostain syystä karsastanut, vaikka se hyllyssäni onkin. Minua on peloteltu, että siitä näkee painajaisia.

Nyt tartuin kuitenkin Gustafssonin tuoreeseen, autofiktiiviseen romaaniin Pohja. Se on monella tapaa tuttua Gustafssonia: villi, absurdi, arvaamaton, anteeksipyytelemätön. Silti siinä on uutta, ote on railakas ja raikas, eikä tunnu vain tutun toistelulta.

Keskiössä on Gustafssonin autofiktiivinen proosa, jossa tehdään rajuin vedoin ruumiin- ja mielenavaus naiselle, naiseudelle ja naisen elämälle. Etenkin ruumiillisuuden eri ilmenemismuodot, oman vartalon hallinta, seksuaalisuus ja äitiys nousevat keskeiseen asemaan.

Pohja ei ole miellyttävää luettavaa, mutta hieno pienoisromaani se on. Lukija joutuu nikottelemaan paikoin karskin ja fyysisenä tuntuvan kuvailun ja kerronnan äärellä. Hyvinvointia etsitään, pahoinvointia saadaan. Miten hallita omat rajansa, mistä edes löytää ne? Miten määritellä oma koskemattomuutensa, miten taas vapauttaa mieli ja ruumis? Pohjassa on paljon sellaista pureskeltavaa, jota ei yhdellä lukukerralla saa nieltyä. Monipuolinen, vaivaamaan jäävä lukukokemus.


Laura Gustafsson: Pohja
Into 2017
141 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?

Haasteet: Naisen tie

Kuinka sitten kirjoittaa oikeasta, eläneestä naisesta, kertoa suurnaisen elämästä? Sitä on varmasti pohtinut brittiläinen Nigel Nicolson koostaessaan tiivistä elämäkertaa Virginia Woolfista. Nicolsonin äiti Vita Sackville-West oli Woolfin pitkäaikainen rakastajatar, joten hänellä on hyvin monitahoinen suhde kirjailijaan – oli jo tämän eläessä.

Virginia Woolf kiinnostaa minua henkilönä hyvin suuresti, vaikken edes ole lukenut hänen tuotannostaan kuin kaksi romaania, Mrs. Dallowayn ja Majakan. Niinpä oli helppoa valita hänestä kertova kirja mukaan Naisen tie -lukuhaasteeseen.

Woolf on 1900-luvun merkittävimpiä kirjailijoita, joka uudisti romaanitaidetta ja toi siihen modernismia, jollaista ei oltu aiemmin nähty. Hän oli varakkaan perheen tytär, joka kärsi koko ikänsä mielenterveyden vaikeuksista, eikä saanut pettymyksekseen opiskella yliopistossa veljiensä tapaan. Avioliitto Leonard Woolfin kanssa oli monin tavoin mielenkiintoinen sopimus: kummallakin oli avioliiton ulkopuolisia suhteita, mutta silti he olivat toisilleen lojaaleja ja tärkeitä yhteistyökumppaneita ja tukijoita. Woolfit perustivat oman kustantamon ja kuuluivat olennaisina jäseninä Lontoon kulttuuripiirien Bloomsbury-ryhmään. Virginia Woolf hukuttautui jokeen vuonna 1941.

Valitettavasti Nicolsonin kirja oli suuri pettymys. Vaikka se on kapoinen ja tiivis, se ei tarjoa lukijalle erityisen hyvää mieltä. Pakkohan kirjan ei ole niin tehdä ollakseen hyvä kirja, mutta oma mieleni pahoittui vakavasti tavasta, jolla Nicolson kritisoi ja arvostelee Woolfia. En voinut myöskään olla huomaamatta hänen asennettaan Woolfille tärkeää naisten asemaa ja siitä puhumista kohtaan. Eniten niskavillojani vihloi kuitenkin Nicolsonin tapa vähätellä ja jopa puolustella Woolfin lapsuudenperheessä tapahtuneita karuja asioita kuten selvästi vanhemman velipuolen Virginiaan kohdistamaa seksuaalista häirintää ja ahdistelua.

Asenteellinen, heikko esitys Nicolsonilta. Virginia Woolf ansaitsisi paljon parempaa.


Nigel Nicolson: Virginia Woolf
Suom. Ruth Jakobson
Ajatus Kirjat 2007
194 s.
Virginia Woolf (2000)

Kirjastosta.

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Leena Lumi, Ullan Luetut kirjat

Haasteet: Naisen tie