Ossi Nyman on ollut sekä uuden kirjansa että elämänsä elämän vuoksi median ja kansalaiskeskustelun (josta osa on epäilemättä painokelvotonta) käsittelyssä viime viikkoina. En linkkaa uutisiin, koska ne ovat olleet asenteeltaan (ja kommenteiltaan) mielestäni pääsääntöisesti turhan yksioikoisia. Työttömyys on aihepiiri, joka herättää lähes kaikissa jonkinlaisia tuntemuksia ja ajatuksia, mielipiteistä nyt puhumattakaan. Voimakkaimpia mielipiteitä tuntuvat usein esittävän ne, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia työttömyydestä tai sen uhkasta.
Valmistuin filosofian maisteriksi viisi vuotta sitten, ja olen ollut sen jälkeen useita kertoja työtön. Lyhyimmillään kaksi viikkoa, pisimmillään kaksi kuukautta. Siinä mielessä olen ollut onnekas, että vain muutaman kerran olen jäänyt työttömäksi ilman, että olen tiennyt, milloin seuraavan kerran teen palkkatöitä, ja niinäkin kertoina olen muutamassa viikossa saanut selvyyden tilanteeseen. Nuoren opettajan työuran väistämätön alku, sanotaan.
Ei helpota epätietoisuutta, sitoutumisen vaikeutta, stressiä, itsetunnon ja ammatillisen identiteetin kehitystä eikä työstä suoriutumista mitenkään. Ihan vain tiedoksi. Ja viiden vuoden jälkeen olisi muutenkin jo aika saada ensimmäinen ikälisä – ei tässä mitään untuvikkoja enää edes olla.
Työttömyys ja etenkin TE-palvelut ovat elämää hallitsevia entiteettejä omalle kohdalle osuessaan. On hyväksyttävä identiteetti kunniallisen kansalaisen vastakohtana, hyväksyttävä asemansa toimenpiteiden kohteena, hyväksyttävä epävarmuus, jumalattoman monimutkainen lomakeruljanssi, tylyt puhelut, jatkuvasti pään päällä leijuva uhka siitä, ettei tee asioita oikein ja sotkee sekä omat että läheistensä asiat. Toki jokainen työtön kokee elämänsä omalla tavallaan, mutta uskallan silti väittää, ettei suurin osa työttömistä nauti työttömyydestään. Eivät välttämättä edes ne, jotka eivät syystä tai toisesta ponnistele työllistyäkseen.
Nymanin kirja Röyhkeys on huikea ajankuva. Romaani kertoo juuri tästä ajasta, tästä maailmasta ja yhteiskunnasta jossa elämme. Se haastaa lukijansa, keikuttelee omaa perustustaan, saa epäilemään ja hämmentymään. Hieno, tärkeä romaani, jonka on ollut aikakin tulla jo kirjoitetuksi.
Röyhkeys jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä kertoja haahuilee Turussa ollessaan matkalla Bruce Springsteenin konserttiin. Hänestä saa kuvan hieman ressukkana, ei ainakaan erityisen aktiivisena tai päällekäyvänä miehenä. Kertoja elää omalla tavallaan, rauhassa ja muita häiritsemättä. Mutta Brucea hän rakastaa ja odottaa konserttia malttamattomana. Konserttipäivään sisältyykin paljon ajateltavaa ja koettavaa: itsensä ravitsemista, taktikointia hyvän paikan saamiseksi yleisössä, oman fanituksen analysointia. Miksi vaatimattomasti ja näennäisen toimettomana elävä mies ihannoi niin paljon juuri työstä ja työläisyydestä ammentavaa muusikkoa?
Kirjan toinen osa on sen huikein. Se sijoittuu Tampereelle ja sama mies osallistuu pakotettuna TE-toimiston tarjoamaan uraohjaukseen. Päivään tiivistyy timanttisen terävästi työllistämistoimenpiteiden tyhjyys ja merkityksettömyys. Tapa, jolla ohjaukseen osallistuvia aikuisia ihmisiä kohdellaan, ei varmasti ole kaukana siitä, mitä tälläkin hetkellä koetaan erinäisissä työllistymisen tukipalveluissa ympäri maan. On kuin ihmiseltä katoaisi kaikki autonomia, kun hänet ohjataan TE-palveluiden piiriin. Ikään kuin aikuinen ihminen ei enää olisi itsemääräämiskykyinen tai voisi päättää elämästään ja siihen tarvitsemistaan ulkopuolisista tekijöistä.
Viimeisessä osassa kertoja on muuttanut Helsinkiin ja kirjoittaa vimmatusti romaania. Viimeisen osan vahvuus on sen pahankurisuus: sen enempää kertoja kuin teksti itsessään ei enää kunnioita lukijan mukavuudenhalua mitenkään. Asiat, merkitykset ja oletukset kääntyvät ja vääntyvät, tarinan tasot vaihtavat paikkaa ja kiertyvät toistensa ympäri. Mistä lopulta luemme, kun luemme romaania työttömän miehen odysseiasta? Se jää lopulta arvoitukseksi, lukijan tulkintojen varaan.
Nymanin kielessä on anttituurimaista poljentoa, mutta raikkaammalla ja näennäisesti kevyemmällä sävyllä. Kertoja on samaan aikaan huomaamaton ja tärkeä: kertojan ääni on se, joka tarinaa kuljettaa ja jonka perusteella lukija tulkintansa tekee, mutta hän on harmiton ja jossain määrin särmätön – tai ainakin pyrkii antamaan sellaisen kuvan itsestään.
Onko romaanin röyhkeys siis lopulta kertojan sisimmässä, kerrotussa tarinassa vai lukijan tulkinnoissa? Vai onko se ulkokirjallisissa elementeissä: Nymanin antamissa haastatteluissa, elämäntavassa, valinnoissa? Ainakin kirjailija on herättänyt keskustelua, saanut TE-palvelut kompastumaan lainsäädäntöön (salassapidettävän tiedon kommentoimiseen) ja onnistunut tökkimään median suosiollisella avustuksella kansalaismassaa valinnoillaan.
Röyhkeyden herättämän polemiikin myötä on selvää, ettei työttömyyteen ja työhön liittyvä keskustelu Suomessa ole lähellekään loppuunkäyty. Millainen on nykyajan työelämä ja millaisia työhön ja työntekoon liittyvät arvot? Mitä nykyihmiset, me nuoremmat sukupolvet, todella työelämältä haluamme ja mitä edes uskallamme odottaa? Toisaalta: mitä meiltä vaaditaan ja miksi? Ainakin ikuista joustamista, pätkätyöläisyyden, määräaikaisuuksien ja itsensätyöllistämisen hyväksymistä ja hallintaa. Jatkuvaa epävarmuuden sietoa, itsensä markkinoimista, kyynärpäiden käyttöä. Miksi työ on ihmisen arvon mitta, miksi työnteolla on niin autuaaksi tekevä kaiku, miksi ajatellaan, että minkä tahansa työn tekeminen on parempi kuin olla tekemättä työtä?
Liitän Röyhkeyden osaksi Suomi(ko) 100 -lukuhaastetta, sillä työn tekeminen vaihtoehtoisilla tavoilla ja työnteon kyseenalaistaminen ovat aiheita, joista puhumista saati niin elämistä ei taatusti aina ole pidetty eikä pidetä edelleenkään korrektina.
Ossi Nyman: Röyhkeys
Teos 2017
189 s.
Kirjastosta.
_________
Toisaalla: Reader, why did I marry him?
Haasteet: Suomi(ko) 100 (työttömyys)
Nymanin kirja otetaan lukuun. Hän on tarttunut tänä päivänä paljon puhuttuun aiheeseen,asia joka koskettaa tänäänkin hyvin monen ihmisen aamussa.
VastaaPoistaTyöttömyys on tänä päivänä leimaavaa, työtön on merkitty, laskettu. Kontrollidaan, haastatellaan, jne. listaa voisi jatkaa sinne Uudelle maalle saakka.
Työttömyys tuntuu tosiaan olevan tällä hetkellä lähestulkoon raskain leima, jonka ihminen voi itseensä Suomessa saada. Kuin olisi rikollinen ollessaan työmarkkinoiden ulkopuolella! Ja aina pitäisi olla hieman nöyrempi, hieman hajuttomampi, hieman enemmän sivussa. Aihe on tärkeä ja siitä on välttämätöntä keskustella, niin monia ihmisiä se koskee joka päivä. Toivottavasti pidät Röyhkeydestä.
PoistaKyllä Nyman on osunut suoraan asian ytimeen tällä puheenvuorolla, kipeästi ja rohkeasti. Sekin lausunto missä hän sanoi Suomessa työn olevan pyhä, sitä ei saisi olla haluamatta. Niin totta, meillä on siinä tiukka luterilainen perintö. Kuitenkin on kyse rahasta jota tarvitaan elossa pysymiseen. Ja se pyhyys on suuressa ristiriidassa tarjolla olevan työn sisällön kanssa. Suurin osa tekee joka tapauksessa ei niin kovin mielenkiintoista rutiinityötä jonkun koneen jatkeena. Ja ne työt sitten vähenevätkin koko ajan, onneksi ja valitettavasti. Suhde on mietittävä uudelleen, perustulo y.m. vaihtoehdot myös. - Hyvä nimi romaanilla, monimerkityksellisen sopiva.
VastaaPoistaSuomessa on tosiaan hyvin tiukassa oleva käsitys työn tekemisestä ja työn arvosta. Vaikka viime vuosina käsite on laajentunut moneen suuntaan – on niin monenlaista freelanceria, pienyrittäjää, itsensätyöllistäjää, vuokratyöläistä, pätkätyöläistä – niin silti tuntuu, että Työ sinänsä nähdään vain kokopäiväisen, vakituisen ja jotenkin yleispätevästi hyödyllisen näkökulmasta. Työ velvoittaa, lukemattomilla tavoilla. On välttämätöntä, että Nymanin kaltaisia keskustelunavauksia tehdään. Ja lisäksi tämä on huikean hyvä romaani.
PoistaJos nuori ja terve ihminen, tässä tapauksessa mies, ilmoittaa ettei häntä huvita mikään työ eikä aio huvittaakaan, niin ok.
VastaaPoistaPaljon vaikeampi kysymys kuuluu: miksi hän pitää oikeutenaan saada yhteiskunnalta rahaa elämiseen, sairaanhoitoon, aurattuihin katuihin yms? Ilmaisen koulunkin hän on saanut.
Tuntuisi aika kummalliselta ryhtyä maksamaan kansalaispalkkaa sillä perusteella että jotakuta ei huvita tehdä yhteisönsä puolesta mitään.
Vastaus on helppo: siksi, että sillä tavalla ostetaan yhteiskuntarauha. On hyvin vaikea mitata rahallisesti, kuka meistä on (työllä, omin käsin) ansainnut ne auratut kadut, sairaalat tai ylipäätään minkäälaisen hyvinvoinnin. Kuka meistä on muka omalla työllään ansainnut edes elää? Ja jos siitä elämisestä aletaan sulkea ihmisiä ulos, on selvä asia, että osa näistä ihmisistä tarttuu aseeseen tai muihin väkivallan keinoihin, ja pyrkii elämisensä järjestämään näillä hyvin raaoilla ja kyseenalaisilla keinoilla. Kurkistus esimerkiksi Yhdysvaltojen tilanteeseen valaisee hyvin, miksi tuloeroja tasaava hyvinvointivaltio on ollu paitsi menestyksekäs, myös rauhaa takaava järjestelmä. Eivät ihmiset katoa mihinkään sillä, että heille ei anna elämän edellytyksiä, eivätkä ihmiset katoa minnekään myöskään pakkotyöllä tai orjuuttamisella. Johan niitäkin on kokeiltu, eivätkä ne olleet tehokkaita tapoja edes talouden näkökulmasta järjestää yhteiskuntaa.
PoistaLisäksi pitäisi määritellä työ tarkemmin. Tämä nuori mies ainakin käsittääkseni on nimenomaan työtä tehnyt, tässähän tämä teoskin on siitä näytteenä. Kaikki työ ei ole palkkatyötä, eikä kaikki työ ole rahassa mitattavaa. Jos olisi, ei lasten, aikuisten ja vanhusten hoivaaminen, kouluttaminen, opettaminen ja ylipäätään välittäminen olisi niin aliarvostettua ja poljettua, näkymätöntä ja usein palkatonta (kotona tapahtuvaa) työtä.
- Anne
Kiitos kommenteista, Kyösti ja Anne!
PoistaMinä puolestaan en ymmärrä, miten vain palkkatyö olisi "yhteisön puolesta tekemistä". Nähdäkseni Nyman nyt esimerkiksi on tehnyt yhteisönsä puolesta rahassa mittaamattoman teon: kirjoittanut vahvan romaanin, joka on paitsi erinomaista proosaa, myös kertoo jotain hyvin olennaista elämästämme ajasta ja asettuu siten osaksi suomalaista yhteiskuntaa kuvaavan taiteen kaanonia. Miksi tätä ei laskettaisi yhteisön puolesta tekemiseksi? Minusta se ainakin lasketaan. En ymmärrä yhtään sitä ajatusta, että palkkatyö on jotain autuaaksi tekevää. Ei todellakaan ole, ja jos jollekulle on, se on hieno homma, mutta esimerkiksi minulle se ei sitä ole.
Olen samaa mieltä kuin Anne, että yhteiskuntarauhan vuoksi on enemmän kuin järkevää pitää hyvinvointiyhteiskunta kasassa ja huolehtia kaikista sen jäsenistä, vaikkei heidän elämäntapaansa hyväksyisikään. On eri asia elää niin, että vahingoittaa muita kuin valita elämäntapa, jossa vaikuttaa vain itseensä. Muiden vahingoittamista en tietenkään hyväksy, eikä nähdäkseni hyväksy yhteiskuntakaan, vaikka tarjoaa toimeentulon niillekin, joita "ei huvita".
Luin ja bloggasin keväällä Anu Partasen kirjasta Pohjoinen teoria kaikesta, joka summaa mielestäni erinomaisesti ne syyt, joiden vuoksi pohjoismainen hyvinvointivaltio on toistaiseksi kokeilluista yhteiskuntamuodoista ehdottomasti paras (http://suketus.blogspot.fi/2017/04/anu-partanen-pohjoinen-teoria-kaikesta.html).
Olisi perin hyvä, jos vaikka tämä romaani herättäisi keskustelua työnteon tulevaisuudesta. Riittääkö töitä kaikille, kuka maksaa palkat?
VastaaPoistaMinkä vuoksi lie Nyman valinnut kirjalleen tuon romaanimuodon? Epätodelliselta tuntuvien todellisten kohtaamisten kokoelma olisi voinut olla tehokas kuvaamaan monenlaisia tilanteita. Hyvä silti, että tämä aihe on noussut esille, toivottavasti se saa ansaitsemansa rakentavan käsittelyn.
Työn vieroksunnan sijasta minusta olisi tärkeämpää puhua siitä mitä seurauksia koituupi siitä, kun palkkatyö ei enää riitä elättämään ihmisiä (jos on pieni palkka tai työtä tehdään ilman varsinaista palkkaa, esim. työkokeilut, harjoittelut, kuntouttava työtoiminta). Jos ajatellaan, ettei yhteiskunnalla ole velvollisuutta tarjota elannon takaavaa työtä tai toimeentuloa kaikille eikä siten välttämättä edes elättää kaikkia kansalaisia, niin mitäpäs sitten laitetaan säkkiä myöten?
Ihan totta, ketjukolaaja. Kyllähän tästä aiheesta aina aika ajoin nousee keskustelua, mutta johtaako se mihinkään? Aina palataan jotenkin lähtöpisteeseen, jossa työ ja palkka tarkoittavat samaa kuin kokopäiväinen työ ja ansiotulo, vaikka kaikille meille hieman laajemmin työn, työn puutteen ja työelämän kirjoa nähneille on aivan selvää, että sellaiseen tilanteeseen ei ole paluuta.
PoistaEn haluaisi seurata, kuinka hyvinvointivaltio murenee, mutta niin sille taitaa käydä. Huolenpito, rauha ja oikeudenmukaisuus eivät tunnu toteutuvan enää, ja mikä pahinta, läheskään kaikki eivät pidä niitä enää tavoittelemisen arvoisina asioina Suomessa.
Samaa mieltä. Tämä on kyllä kirjallinen suurteko. Kirjoitin arvion (hehkutuksen) omaan blogiin tästä: https://opusvei.blogspot.fi/
VastaaPoistaOsuvaa kyllä, miten julkaistiin juuri tänä juhlavuonna. Toivottavasti tämä keskustelu jatkuu, paisuu ja pysyy asiassa.
Erinomainen bloggaus, mahtavaa että sinäkin luit ja kirjoitit tästä teoksesta, jolla on huomattavasti itseään suurempi merkitys. Julkaisuajankohta on kieltämättä oivallinen, ja minusta Röyhkeyteen tiivistyy niin paljon olennaista ajankuvaa, että sen on syytä nivoutua olennaiseksi ja tunnustetuksi osaksi suomalaista yhteiskuntaa käsittelevää romaanitaiteen kaanonia.
PoistaBloggasin tästä juuri ennen kuin julkinen hulabaloo Nymanin (ja hänen kirjansa) ympärillä alkoi. En kiinnittänyt niin suurta huomiota tuohon kirjan työttömyyttä käsittelevään jaksoon ja nyt mietin, että mahtaako se johtua siitä, että en onnekseni ole ollut koskaan työtön - tosin en myöskään tehnyt koulutustani vastaavaa työtä. Kirjan rakenne on hyvin kiinnostava (erityisesti jutut kirjan loppupuolella) ja sen vuoksi voi sanoa, että tämä on hyvää kaunokirjallisuutta ihan muutoinkin kuin polttavan aiheensa vuoksi.
VastaaPoistaAinahan (?) sitä kai helpommin kiinnittää huomion siihen, mikä on syystä tai toisesta itselle tutuinta tai koskettavinta, ehkä. Minusta tässä on onnistunut hienosti koota kolmesta hyvin erilaisesta palasesta kokonaisuus, sillä kaikki osiot eroavat merkittävästi toisistaan, vaikka saman kertojan kuvaamia ovatkin (ainakin olevinaan). Tässä kirjassa riittää paljon pureskeltavaa, ja toivonkin sen päätyvän mahdollisimman monen käsiin ja luettavaksi.
PoistaHuikea ajankuva, kirjoitat. Kyllä! Minunkin lukulistallani Röyhkeys nousi kertaheitolla vuoden 2017 kirjaksi. Tiivis kerrontatapa, tarkkanäköinen kuvaus, lipsunnat absurdin puolelle - on se taitava!
VastaaPoistaEhdottomasti on tämän vuoden kirja: tässä on kiteytyneenä niin paljon juuri tästä hetkestä ja maailmanajasta. Kerta kaikkiaan hieno romaani.
PoistaKuten ketjukolaaja sanoo. Kyse on paljon isommasta asiasta kuin siitä, huvittaako jotakuta tehdä töitä vai ei. Oli systeemi mikä tahansa, aina on joku, joka sitä hyväksikäyttää, joten sen asian kanssa ei kannattaisi liikaa näperrellä ja niihin harvoihin keskittää rankkoja toimia ja moraalista lyömistä, vaan keskittyä siihen, miten jonkinlaista tuloa ja elämisen mahdollisuuksia suurimmalle osalle saataisiin järjestettyä - ja niin, että myös vaikkapa pätkätyöläiset voisivat elää ahdistumatta. Mutta kirjasta: riemastuttava, ajatuksia herättävä ja osuu ajan hermoon kipeästi.
VastaaPoistaOlen samoilla linjoilla kanssasi, Arja. Tuntuu, että tässäkin tapauksessa on lähdetty ampumaan kärpästä tykillä, kun oikea ongelma ja ilmiö ovat jossain ihan muualla.
PoistaRöyhkeys jää vahvasti mieleeni. Vaikuttava romaani.
Hienosti kirjoitat ja pohdit tätä tärkeää pientä kirjaa, joka sekoitti pääni. Lopun lipsunta absurdin puolelle ihastutti ja toi teokseen aivan uuden tason. Loistavaa!
VastaaPoistaUpea kirja kerta kaikkiaan, ajankuvaa ja vahvaa sellaista.
Poista