Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Suomentaja: Sirkka Aulanko
Minerva 2014
546 s.
Au revoir là-haut (2013)

Arvostelukappale.


Ensimmäisen maailmansodan viimeisinä hetkinä sotamies Albert Maillard todistaa, kuinka luutnantti Henri d'Aulnay-Pradelle, varansa menettäneen aatelissuvun viimeinen vesa, ampuu omia miehiä. Albert joutuu siksi itsekin hengenvaaraan, josta hänet pelastaa toinen rivimies, Édouard Péricourt. Édouard loukkaantuu tapahtumissa vakavasti, mutta selviää.

Sota päättyy, mutta kunkin miehen mielessä se jatkaa kulkuaan. Édouard haluaa olla kuin kuollut: hän on menettänyt sananmukaisesti kasvonsa, eikä halua olla enää tekemisissä varakkaan perheensä kanssa. Perhe ei koskaan oikein hyväksynyt häntä omana itsenään, taiteilijana. Albert auttaa kiitollisuudenvelassa Édouardia hankkimaan valehenkilöllisyyden ja välittää Péricourtin perheelle tiedon tämän kuolemasta. Kun Édouardin sisar Madeleine saapuu hakemaan veljensä ruumista, Henri d'Aulnay-Pradelle astuu näyttämölle. Pariskunta avioituu pian.

Édouard ja Albert elävät vaatimattomissa oloissa ja koettavat selvitä päivän toisensa jälkeen. Kuviota sekoittavat rakkaus, pettymykset, morfiini ja lopulta myös suuruudenhulluus. Miehet päätyvät suunnittelemaan ja toteuttamaan valtaisaa huijausta, jonka tarkoituksena on rikastua ja jättää Ranska ja Pariisi kauas taakse. Samaan aikaan toisaalla Henri pyrkyröi kohti vehreämpää tulevaisuutta, sillä edes varakas naimakauppa ei ole taannut hänelle menestystä.

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa on melankolinen tarina. Se alkaa rintamalta ja kuvaa ensimmäisen viidenneksensä sodan loppuvaiheen sekasortoa ja paniikkia. Albert on onneton vässykkä, epävarma ja sanoissaan sekoileva reppana, joka ei saa kiinni itsestään tai elämästään. Ansiokkaasti hän kuitenkin huolehtii toveristaan Édouardista.

Édouard itse jää arvoitukseksi. Sota ja vammutuminen haavoittavat häntä pahasti sekä fyysisesti että psyykkisesti. Hän ei piirrä eikä maalaa aikoihin sodan jälkeen, mutta lopulta kuvallinen ilmaisu palaa hänen elämäänsä takaisin. Perhesuhteiden monimutkaisuus ja Édouardin pettymys perheensä asenteeseen vaikuttaa dramaattisesti kaikkien Péricourtien elämään.

Henri taas on häikäilemätön pyrkyri, suorastaan herkullisen kammottava hahmo. Vaikka hän on paha, Lemaitre ei ole liioitellut häntä kirjoittaessaan. Henrin kaltaisia ihmisiä on aina siellä, missä on mahdollisuus muiden hyväksikäyttöön ja oman edun ajamiseen – siis kaikkialla.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Pariisi on surumielinen ja kuitenkin tulevaisuuteen uskova kaupunki. Sota on vienyt paljon ja tuonut mukanaan surua ja menetyksiä. Ihminen pääsee kuitenkin pienilläkin teoilla kiinni uuteen, ja vaikka ne eivät kestäisi päivänvaloa, yksilölle ne merkitsevät avointa tulevaisuutta.

Näkemiin taivaassa on kirja häikäilemättömyydestä, sodan jäljistä, uusista aluista, solidaarisuudesta ja ihmisen rikkonaisuudesta. Se kuvaa hyvin epätäydellisiä ihmisiä, joiden elämästä koostuu rikas ja moniulotteinen verkosto. Siinä seikkaillessaan lukija pääsee syvälle lähes sadan vuoden takaiseen Pariisiin, joka on hyvin erilainen kuin kadotetun sukupolven boheemien kautta on opittu uskomaan.

______

Myös Leena Lumi on kirjoittanut tästä kirjasta.

Näkemiin taivaassa on viimeinen Ihminen sodassa -haasteeseen lukemani kirja, 28. sellainen, eli kenraali Suketus täällä hei! Haaste päättyy tänään ja siihen on tullut jo runsaasti koosteita. Kiitos niistä! Kokoan haasteen päätöstekstin ensi viikon aikana. Vuoden aikana on kertynyt hurja määrä luettuja kirjoja aivan laidasta laitaan, mahtavaa.

Aleksi Delikouras: Nörtti – New game

Aleksi Delikouras: Nörtti – New game
Ulkoasu: ?
Otava 2012
206 s.

Kirjastosta.


DragonSlayer666 on klaanipelien kuningas, Hege91:n arkkivihollinen ja yläkoululainen teini. Pelit vievät, ja sosiaalinen kanssakäyminen tuottaa toisinaan haasteita. Lisäksi muutamat ääliöt ovat ottaneet Dragon hampaisiinsa ja harjoittavat suhteellisen ikävää kiusaamista häntä kohtaan. Toisaalta onneksi on myös ihana punatukkainen Fetasalaatti, tyttö, josta Drago diggaa jopa enemmän kuin Lara Croftista.

Nörtti – New game on Dragon päiväkirja yhdeltä syksyltä. Merkintöjä on niin pelimaratonien välistä, koulupäiviltä kuin kotibileistä. Arjessa Dragon elämässä ovat myös mutsi ja mutsin miesystävä Jorgos. Koulussa on pääosin tylsää, mutta toisaalta Dragolla on taito hankkiutua erikoisiin tilanteisiin ja väärinymmärryksiin. Välillä taitoa löytyy mitä uskomattomimpiin asioihin.

Hauska tuttavuus tämä Nörtti. Sarjaan kuuluu myös kaksi muuta kirjaa sekä sarja YouTubessa julkaistuja videoita, joista ensimmäinen on tämä. Kirjassakin Dragon elämää käy välillä kuvaamassa innokas tyyppi.

Olen miettinyt paljon, millainen kirjallisuus voisi iskeä poikiin. Nörtti taitaa ainakin edustaa sitä laatua. Se kertoo kaverista, jolla on omat haasteensa elämässä, mutta kuitenkaan tilanne ei ole umpisurkea tai tyyppi täysin säälittävä. Kirjassa on roisia huumoria ja karua kieltä, mutta juuri ne tekevät siitä aidon ja konstailemattoman.

Itse karsastin kouluampumisjutulla ratsastamista, mutta siinä myönnän olevani takakireä tantta. Kun on töissä koulussa, ei näe mitään hauskaa oman ja muiden saman työpaikan jakavien (siis sekä aikuisten että lasten) turvallisuuden vaarantamisessa. Väärinkäsityksestä kirjassakin on kyse, mutta silti pidin käännettä mauttomana.

Noin muuten Nörtti on oikein sujuvaa, mukaansatempaavaa ja viihdyttävää luettavaa. Se uponnee kohderyhmäänsä sujuvasti, ja koska tarinakokonaisuuteen kuuluu myös liikkuvaa kuvaa, ei suuhun jää pelkkää paperin makua. Ei jää kyllä muutenkaan, kirja on hyvä.

Jos mietityttää, mitä kirjaa voisi suositella yläkouluikäiselle nuorelle miehelle, Nörtti on vallan hyvä vaihtoehto. Ja sopii se meillekin, jotka emme niin perusta peleistä tai Pepsistä. Nutturaa kannattaa vaan suosiolla löysentää, ennen kuin hyppää DragonSlayer666:n kelkkaan.

_____

Muualla muun muassa: Morren maailma, Kirjojen keskellä, Kujerruksia, Kirjaston Kummitus, Sonjan lukuhetket.

Laajennan kirjalla Pojat, lukemaan! -haasteen kirjalistaani.  

Kirja, jonka olisin voinut jättää lukematta

William Faulkner: Rosvot
Suomentaja: Kai Kaila
Tammi 1966
295 s.
The Reivers (1962)

Kirjastosta.


Tällä kertaa ei ole luvassa minkäänlaista yritystä minkäänsorttiseen analyysinpoikaseenkaan. Tarkemmin kun asiaa pohdin, ehkei olisi edes syytä kirjoittaa Rosvoista mitään, mutta koska tapanani on kirjoittaa kaikesta lukemastani, menköön tämä siinä ohella.

Rosvot on tarina syvästä etelästä. Kuljetusliikkeen omistajan pojanpoika päätyy melkoiseen seikkailuun, kun isoisän renki ja muu epämääräinen joukko päättää varastaa yhden firman autoista, ajaa sen toiseen kaupunkiin, vaihtaa auton kilpahevoseen, osallistuu laukkakilpailuun ja siihen liittyvään vedonlyöntiin, päätyy kahnauksiin paikallisten sekä viranomaisten kanssa ja loppu on ihan onnellinen.

Noin.

Periaatteessa tarina voisi jollain tasolla kiinnostaa, mutta en missään vaiheessa vajaan kolmensadan sivun aikana päässyt oikein kärryille siitä, mitä tapahtui, kenelle ja miksi. Koko romaani on mielestäni pelkkää hölmöilyä, väärinymmärryksiä ja sekavuutta. Henkilötkin menivät minulla sekaisin ihan jatkuvasti, enkä ymmärtänyt heidän välisiään yhteyksiä tai suhteita.

Tähän on tietenkin taiteen sääntöjen mukaan kirjoitettava, ettei se ole kirjailijan vaan lukijan vika.

Vaikka onhan se nyt ainakin vähän kirjailijan vika, jos keskimääräinen lukija ei pysy hänen kirjassaan kärryillä.

Tämä on vielä Pulitzer-palkittu romaani (vuonna 1963), ja sen on kirjoittanut Nobelin arvoinen (vuonna 1949) mies. Hämmentävää. En voi uskoa, etteikö vuonna 1962 olisi ilmestynyt parempiakin kirjoja.

En ihan oikeasti osaa sanoa, mitä tässä kirjassa tapahtui tai mitä se voisi merkitä. Ilmeisesti jotain yhteiskunnallista sanomaa jossain taustalla pyörii, mutta en saanut siitä ollenkaan kiinni. Kirjan henkilöistä osa on mustia ja osa valkoisia, mikä on kirjoitusajankohtana ollut herkkä aihe, etenkin kun kuvataan etelävaltioiden aluetta 1900-luvun alkupuolella. Sinänsä siis kunnioitettavaa, että kirjassa nostetaan esiin ihmisten kyky tulla keskenään toimeen. (Ja toisaalta hankkiutua paikoin vaikeuksiin kenen tahansa kanssa.)

Kirjan henkilöt voisivat olla kiinnostavia, mutta heistä ei saa kiinni. Ovat liukkaita penteleitä, tulevat ja menevät. On muutama nainenkin, tosin maksullinen sellainen. Mitä lie silläkin ajetaan takaa, en tiedä.

Huoh. Kahlasin tätä vaikka kuinka kauan, ja teki mieli jättää kesken, mutta joku pakotti jatkamaan. Voi olla, että näiden palkittujen tahi muuten ansioituneiksi määriteltyjen kirjojen kohdalla sitä on sitkeämpi. Jotainhan näissä on oltava, kun kerran klassikoita ovat ja muutenkin tunnustettuja.

Ei ole kyllä hajuakaan, mitä se jokin tämän nimenomaisen kirjan kohdalla voisi olla.

En edes löytänyt tästä muita bloggauksia. Onko joku lukenut? Jos on, voisitko kertoa, mistä tässä kirjassa on kyse? Ja ehkä myös: kannattaako Faulknerilta lukea joskus vielä jotain muuta?

______

Haasteista Pulitzer-lista ja Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haaste etenevät.

Nuoren tytön päiväkirja

Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja
Suomentaja: Eila Pennanen
Tammi 1964 (1. painos 1955)
317 s.
Het Achterhuis (1947)

Kirppariostos.


Minulla on ollut aukko sivistyksessä. En ole lukenut Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjaa, vaikka eivätkö kaikki ole? Olen kyllä lukenut Anne Frankista, useampaankin kertaan eri lähteistä, mutta neidin oma päiväkirja on jäänyt klassikkoasemastaan huolimatta jalkoihin. Kirja on maannut hyllyssänikin jo vuosikausia jonkin muinaisen kirpparireissun tuloksena, lukematta.

Nyt oli aika.

Nuoren tytön päiväkirja alkaa kaksi päivää Annen 13-vuotissyntymäpäivän jälkeen, 14.6.1942. Anne saa syntymäpäivälahjaksi päiväkirjan, jonka hän nimeää Kittyksi. Heinäkuussa Frankin perhe (vanhemmat, isosisko Margot ja Anne) piiloutuu yhdessä kolmihenkisen Van Daanin perheen kanssa toimistotalon "salaiseen siipeen", pois natsien näköpiiristä. Anne kirjaa ajatuksiaan Kittylle yli kahden vuoden ajan, elokuuhun 1944 asti. Päiväkirjan viimeinen merkintä on elokuun ensimmäiseltä päivältä. Kolme päivää myöhemmin salaiseen siipeen tehtiin ratsia ja kaikki asukkaat pidätettiin. Frankin perheestä vain isä palasi takaisin keskitysleiriltä.

Natsien juutalaisvainot ovat aihepiiri, joka pitää suun viivana aina vain. Ihmisen pahuus ja kyky tehdä toisille ihmisille käsittämättömiä asioita eivät vain mahdu ymmärrykseen. Pahuutta on olemassa joka päivä, ympäri maailman. Ja vaikka kauheuksista tiedetään, niille ei aina osata tai haluta tehdä mitään.

Toista maailmansotaa pohtiessa tulee miettineeksi, miten on mahdollista, että jotain niin käsittämätöntä kuin natsihallinnon aatemaailma on voinut olla. Ja miten 2010-luvulla edelleen on ihmisiä, jotka yhtyvät natsien mielipiteisiin, tavalla tai toisella? Pieni mieli on ihmeissään.

Nuoren tytön päiväkirja on sekä kiehtova että rasittava lukukokemus. Se on kiehtova, koska se on aito (jonkinmoista jälkikäteistä stilisointia lukuunottamatta) dokumentti toisen maailmansodan aikaisesta Hollannista. Se on rasittava, koska se on, no, teinitytön päiväkirja. Anne on samaan aikaan naiivi, elämänhimoinen, varhaiskypsä, hölmö, ristiriitainen ja kovin aito. Niin kuin teinitytön kuuluukin.

Anne joutui elämään hyvin poikkeuksellista elämää. Ennen sotaa hän oli varakkaan juutalaisperheen kuopus, tyttö, jonka elämänpolku näytti varmastikin melko tarkkaan harkitulta. Sota ja juutalaisvainot muuttivat kaiken, ja perhe joutui muuttamaan hyvin poikkeuksellisiin oloihin. Piilottelu osoittautui hyvin raskaaksi sekä yhteiseltä että henkilökohtaiselta kantilta ajatellen. Suljetussa tilassa seuralla on suuri merkitys ja jos samalla on tarkoitus kasvaa vähitellen aikuiseksi, oletukset ja paineet nousevat jo melkoisen suuriksi.

Kirjassa on paljon arkisia huomioita, mutta samalla siinä on pohdiskelua nuoren naisen elämästä, ihmissuhteista, perheestä ja sodasta. Kahden piilossa eletyn vuoden aikana Anne kohtaa monenlaisia haasteita, vaikka elämänpiiri ei laajene tarkkaan rajattujen neliöiden ulkopuolelle. Ehkä murrosikä ja aikuistuminen on lopulta varsin universaalia, ajasta, paikasta ja olosuhteista riippumatta?

Nuoren tytön päiväkirja on tarpeellinen kirja luettavaksi edelleen, vaikka Annen elämästä on jo 70 vuotta. Tyttöys ei katoa minnekään, vaikka se lukittaisiin millaisten ovien taakse. Eikä ensirakkaus latistu, vaikkei se koskaan pääsisi raolleen avattua ikkunaa kauemmas.

Kokemuksista me koostumme, yhtä arvokkaista kaikki tahoillamme.

_____

Paljonhan tästä kirjasta on kirjoitettu. Muutamia linkkejä muihin blogeihin: Luettua, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Jokken kirjanurkka, Maailman ääreen, Villasukka kirjahyllyssä, Kirjaurakka.

Nuoren tytön päiväkirja on yksi ruksi hitaasti etenevällä TBR90+10-listallani sekä Ihminen sodassa -haasteessa (joka on vielä viikon verran käynnissä!).

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja
Ulkoasu: Timo Numminen
Otava 2012
110 s.

Kirjastosta.


Olen alkanut fanittaa Terhi Rannelaa. Hänellä on totisesti sana hallussaan ja tähän mennessä lukemani kirjat ovat niin tiukkaa laatua, että en voi kuin hyristä tyytyväisenä. Lisää iloa tuo se, että Rannelan tuotanto on jo varsin laaja, ja minulla on vielä useampi kirja lukemista odottamassa.

Tällä kertaa tartuin lyhytproosakokoelmaan Yhden promillen juttuja. Se käsittelee nimensä mukaisesti alkoholia. Näkökulmia ja tyylilajeja on useita, ja niiden tasapaino on erinomainen. Alkoholia tarkastellaan niin ensikertalaisen, satunnaisen kokeilijan, vakiintuneen käyttäjän, ohikulkijan kuin alkoholistin omaisen silmien kautta.

Saarnaamaan ei missään vaiheessa lähdetä. Niin on hyvä.

Alkoholi on Suomessa kinkkinen aihe. Syksyn mittaan on ollut kaikenmoista viskikohua ja alkoholin mainossäädössuhinaa, ja säännöllisestihän päättäjät veivaavat alkoholilakia ees sun taas noin muutenkin. Pohditaan alkoholin vaikutusta kansanterveyteen ja yksilön elämänlaatuun, mietitään, mitä se tekee yhteiskunnalle. Kansaa kaitsetaan kuin lampaita – tai sitten ei.

Alkoholista voi puhua aina. Ja siitähän puhutaan.

Rannelan kirja käsittelee siis aihetta, jonka voisi ajatella olevan läpikaluttu. Mutta ei se vain ole, sen tämän kirjan 110 sivua 20 tekstiä osoittavat. Lähestymistapa on raikas (muttei sentään raivoraitis), eikä se latista. Tekstejä kannattanee lukea muutama kerrallaan, mutta minun oli pakko ahmaista kirja kerralla kokonaan. Riskikäyttöä? Onneksi kirjallisuudessa ei ole sitä vaaraa.

Yhden promillen juttuja kertoo tytöistä, pojista, kavereista, seurustelukumppaneista, isistä ja äideistä. Se kertoo myös kadunmiehistä ja sekakäyttäjistä. Kahdessa mieleenpainuvassa tarinassa kohdataan satunnainen kulkija, mutta tunnelma ja kohtaaminen ovat hyvin erilaiset. On rantojen mies, josta taiteilijanalku saa mallin piirustukselleen. Toisaalla bussissa viereen istuu sekakäyttäjä, jolle tyttö panee lopulta hanttiin, kuten jokainen selvin päin liikkuva lienee joskus toivonut itsekin uskaltavansa tehdä.

Tätä kirjaa voi lukea monella tavalla. Yhtäältä se on monipuolinen ja -ilmeinen lyhytproosateos, jota lukiessaan voi vain nauttia oivaltavasta kielestä ja rakenteista. Toisaalta se on kantaaottava, pohdituttava ja valitettavan usealle suomalaisnuorelle (ja muunkin ikäiselle lukijalle) liian omakohtaisesti tuttu aihepiiriltään.

Suosittelen tutustumaan. Vaikka vain paloina kerrallaan. Kohtuudella, niin kuin muutakin on syytä nauttia tässä elämässä.

_____

Muualla blogattua: Kannesta kanteen, Tarinoiden taikaa, Opuscolo – kirjasta kirjaan, Luen ja kirjoitan, Kaiken voi lukea!, Kirjakaapin avain, Mari A:n kirjablogi, Ajatuksia kirjamaasta ja Notko, se lukeva peikko.

Yhden promillen juttuja sopii erinomaisesti pojillekin luettavaksi, joten liitän sen osaksi Pojat, lukemaan! -haastettani.    

Hyvä elämä keskiajalla

Kirsi Kanerva & Marko Lamberg (toim.): Hyvä elämä keskiajalla
Ulkoasu: Timo Numminen
SKS 2014
266 s.

Arvostelukappale.


Vaikka tutkijoiden, opettajien ja harrastajien yritys on kova, käsitys keskiajasta "pimeänä ja surkeana" ajanjaksona istuu tiukassa. Keskiaika on hyvin romantisoitu aikakausi, jota hyödynnetään paljon esimerkiksi fantasiakirjallisuudessa ja toisaalta siihen vedotaan usein esimerkkinä ajasta, jolloin kurjuus oli huipussaan ja esimerkiksi kirkko piti kynsin hampain kiinni valta-asemastaan kalliilla hinnalla. Keskiaikakäsityksissä harvoin muistetaan ottaa huomioon, että kyse on tuhannen vuoden mittaiseksi määritellystä ajasta. Tuhannen vuoden, joka kattaa valtavan määrän muutoksia, liikettä, ihmisiä, elämäntapoja ja maailmankuvia.

Marko Lambergin ja Kirsi Kanervan toimittama artikkelikokoelma Hyvä elämä keskiajalla tarttuu raikkaasti keskiaikaan. Kirjassa tarkastellaan myöhäiskeskiaikaista elämää esimerkiksi viininjuonnin, tunteiden, kuoleman kohtaamisen, vanhenemisen ja lääkinnän kautta. Artikkeleissa tehdään sekä ansiokasta historiantutkimusta että yhdistetään aiheita nykypäivän elämään ja maailmaan, kuten historiatieteen olemukseen kuuluu. Kokonaisuus on kiinnostava.

Keskiaikaisen ihmisen maailmankuva ja mentaliteetti ovat hyvin kaukana nykyaikaisesta länsimaisesta elämästä. Ajan käsitys, maailman selittäminen ja arkipäiväinen elämä olivat perustavanlaatuisesti erilaisia verrattuna meihin. Hyvä elämä keskiajalla muistuttaa eroista, mutta samalla se osoittaa, että yhteneväisyyttäkin on.

Artikkelit on koostettu siten, että niitä voi hyödyntää myös omassa tutkimuksessaan tai vaikkapa opinnäytetyössä. Jokainen artikkeli alkaa alkuperäisen lähdetekstin esittelyllä: halutessaan voi siis tutustua latinan-, oksitaanin-, ruotsin- tai islanninkielisiin keskiaikaisiin tekstikatkelmiin, joita ovat kirjoittaneet niin munkit, lääkärit, papit kuin oikeuden palvelijat. Mukana on sekä alkuperäinen teksti että suomennos.

Minua kiinnosti eniten Susanna Niirasen artikkeli Reseptejä mielen vaivoihin, jossa tutkitaan eteläranskalaista oksitaaninkielistä reseptikokoelmaa noin 1200–1300-luvuilta ja etenkin sen ohjeita psyykkisten ongelmien hoitoon. On jotenkin lohduttavaa, että esimerkiksi melankolia on kaukaa menneisyydestä tunnettu "vaiva", ja mielialan nousut ja laskut kuuluvat jollakin tapaa hyvin keskeisesti ihmisenä olemiseen. Toisinaan kun tuntuu, että esimerkiksi masennusta ei oteta vakavasti, ja muitakin mielen sairauksia vähätellään – vaikka meillä on nykyisin moderni lääketiede tavoitettavissamme.

Toisaalta kirjassa käsitelty kuoleman tematiikka kiehtoo. Siitä kirjoittaa Stina Fallberg Sundmark artikkelissaan Hyvä elämä, hyvä kuolema. Koska keskiajalla uskonnolla oli aivan toisenlainen merkitys kuin nykyään, viimeisen voitelun saaminen oli ehdottoman tärkeä osa hyvää kuolemaa. Kuolema kuuluu elämään ja keskiajan epävarmuudessa se oli aina lähempänä kuin saattoi arvata, joten elämä tuli suhteuttaa sen mahdollisuuteen. Nykyisin kuolema on suljettu arkitodellisuuden ulkopuolelle ja kuoleva jää usein yksin. Keskiajalla kuolemaa leimasi yhteisöllisyys aivan eri tavoin kuin nykyään.

Jussi Hanskan artikkeli Kirkonmies ja viinin ilot käsittelee italialaisen fransiskaanimunkki Salimbene de Adaminin (1221–1288) kirjoittamaa Cronica-teosta. Veli Salimbene kirjoitti juoruilevaan tyyliin omasta ajastaan ja esimerkiksi alkoholinkäytöstä. Lohdullista kyllä, jo vuosisatoja sitten, jopa kirkonmiesten piirissä, on luotettu syvästi kohtuuteen.

Hyvä elämä keskiajalla on sekä tukevasti tieteessä kiinni oleva että yleistasolla kiinnostava kirja. Se antanee uutta näkökulmaa alaansa, mutta toisaalta siihen voi tarttua, jos jokin kirjan teemoista kiinnostaa muuten vain. Artikkelit ovat tiiviitä, hyvin rajattuja ja nähdäkseni aiheidensa puolesta onnistuneesti avattuja. Viiteet ovat luonnollisesti kohdillaan, mutta jos niihin ei halua perehtyä, ne voi hyvillä mielin ohittaa.

Minä en ole keskiajan asiantuntija enkä harrastaja, mutta Hyvä elämä keskiajalla muistuttaa mukavasti siitä, kuinka paljon historiallista tietoa nykymaailmassa on ja miten taitavasti se voidaan yhdistää nykyihmisen elämää sivuaviin teemoihin. Hyvin- ja pahoinvointia, elämää kohtaavia kriisejä ja huolia ja toisaalta ilon hetkiä ja parempaan pyrkimistä ihminen toteuttaa ajasta ja paikasta riippumatta, aina niillä keinoin, jotka hänellä on käytössään. Tärkeintä lienee muistaa, että niin hyvinvointi kuin huono-osaisuuskin ovat ennen kaikkea yhteisöllisiä ilmiöitä. Siksi niihin olisi tärkeää myös pohtia ennen kaikkea yhdessä löydettävissä ja toteutettavissa olevia ratkaisuja.

_____

Ullan luetut kirjat -blogissa on myös kirjoitettu tästä.

Vuosi kuvina – Marraskuu 2014

Olen laiminlyönyt Vuosi kuvina -haastetta jo kahteen kertaan – viimeisimmät kuvat ovat elokuulta – mutta otetaan nyt vahinko takaisin. Tänään marraskuinen aurinko ilahdutti viikonlopun viettäjää ja kävin tutkailemassa lähiympäristön loppusyksyistä tilaa. Auringolla on ihmeellinen voima, sillä yhtään ei ollut synkkä fiilis tai muutenkaan ankeaa.

Saukonpaadenrannassa rakennustyöt etenevät ja sitten viime näkemän rakennustyömaa on ympäröity vaneriaidalla. Pian alkaa olla valmista ja uudet työtkin varmaan aloitetaan. Rannassa oleva tontti on jo tasoitettu huolella.

Kaukana taustalla, oikealla laidalla, siintää Bunkkeri, jonka käytöstä on ollut jonkin verran Helsingissä puhetta. Suunnitelmia on, mikä lie sitten toteutuukaan... Jätkäsaari on siitä jännittävä asuinpaikka, että tämä on vasta rakenteilla oleva kaupunginosa ja moni asia on vielä auki. Ensi vuosikymmenellä kaikki on varmasti jo ihan toisenlaista, ja jatkuvasta muutostilasta on siirrytty ainakin osittain jo pysyviin ratkaisuihin. Toivottavasti saamme asua täällä vielä silloinkin.

Näin tänään rannassa seikkaillessani aidon satamahiiren! Sen verran nopea kaveri se oli, että kuvaa en saanut todisteeksi, mutta uskokaa pois, siellä se vipelsi menemään. Luonto on täällä rakennustyömaalla toistaiseksi hieman toissijaisessa asemassa, mutta esimerkiksi Hyväntoivonpuiston suunnitelmat ovat kiehtovia. Menee toki vielä pitkään, ennen kuin puisto todella on olemassa. Mutta hyvää jaksaa odottaa, luulen.

Vähitellen sora muuttuu asfaltiksi ja rakennuspalikat löytävät oman paikkansa. Hyvä niin.

Sami Hilvo: Viinakortti

Sami Hilvo: Viinakortti
Ulkoasu: ?
Tammi 2010
208 s.

Kirjastosta.


Mikaelin isoäiti on kuollut ja suku kokoontuu hautajaisiin isovanhempien taloon. Perhesuhteet eivät ole aiemminkaan olleet solmuttomat, eikä tilanne ainakaan parane. Mikael jää mummolan suojaan yöpymään ja asettamaan omaa elämäänsä oikeisiin uomiinsa. Hän löytää isoisänsä Urhon, kunnan nimismiehen, aikoja sitten kuolleen, jäämistöstä vanhan viinakortin, kirjeitä ja päiväkirjan. Isoisän elämä oli pohjimmiltaan aivan muuta kuin olisi voinut ajatella.

Tarinan toinen aikataso kertoo Urhosta. Nuoruuden kesästä, hetkistä ennen toista maailmansotaa. Kun sota sitten syttyy, on miesten tehtävä, mitä määrätään. Hyytävä talvisota ja jatkosota pian sen jälkeen, saastaiset olot rintamalla, huumeiden voimalla hiihdetyt kilometrit etulinjassa. Ne kaikki tulevat lukijalle tutuiksi.

Sodan lisäksi kirja tuo esiin kipeästi, kuinka vaikeaa on elämä, jos rakastaa ympäristönsä silmissä väärin. Urhon ja hänen elämänsä rakkauden Toivon suhde ei totisesti ole helppo, ei ennen sotaa, sen aikana tai sen jälkeen. Sota haavoittaa, ja niin tekee myös kielletty rakkaus.

Saman aiheen kanssa kipuilee pojanpoika Mikael, vaikka aika on eri, näennäisesti parempi. Onnea tuntuu joka tapauksessa olevan vaikeaa löytää, siitä pitää huolen ennakkoluuloinen maailma ympärillä ja toisaalta ihmisen taipuvaisuus melankoliaan.

Sota tulee kirjassa lähelle. Se haisee, kuuluu, näkyy, tuntuu. Sodassa säännöt ovat toiset, ihminen rimpuilee kiinni todellisuudessa kaikin käytössä olevin keinoin. Eloonjäämisvietti on hurja, se puskee läpi pelon ja väsymyksen. Oman inhimillisyytensä voi hukata, jos ei pidä siitä tarkasti kiinni.

Kirjassa on paljon seksuaalisuutta ja seksiä. Liikaakin? Pohdin lukiessani, miten aidosti seksi mahtuu samalle näyttämölle sotatapahtumien kanssa: onko sodassa aikaa himolle? Yhtäältä tuntuu, että lähes pakonomaiseksi muuttuva halu ei aivan sovi yhteen eloonjäämistaistelun kanssa, mutta toisaalta eikö se ole yksi perustavanlaatuisimmista vieteistä, joita meillä ihmisillä on?

Viinakortin maailma on samaan aikaan karu, karski ja hauras. Siinä rakennetaan suojakuorta vimmalla, ja silti kaiken yllä on kiinni jäämisen ja paljastumisen riski. Mikä on sallittua ja mikä kiellettyä? Kuka sen päättää ja määrittelee? Missä kulkee ihmisen sietokyvyn, uskalluksen ja rohkeuden raja?

Kirjavinkistä kiitos Arjalle.

______

Viinakortin ovat lukeneet myös Sara, Laura, Zephyr, Minna, Miia, Hanna ja Jori.

Ihminen sodassa -haaste kerryttää edelleen kirjapottiaan (vielä on kaksi viikkoa aikaa, ennen kuin haaste päättyy!).  

Ihminen sodassa enää 2,5 viikkoa

Muistutus muistutus!

Viime syksynä alkanut Ihminen sodassa -lukuhaaste päättyy parin viikon päästä, sunnuntaina 30.11. Siihen asti voi vielä lukea, blogata ja linkata sota-aiheisia kirjoja haasteeseen.

Koontipostauksen linkin voi jättää tämän muistutusviestin yhteyteen tai alkuperäiseen haastepostaukseen. Ilmoitathan samalla saavuttamasi sotilasarvon.

Haasteeseen osallistujien kesken arvotaan tietenkin palkinto, jonka sisältö lienee sopivissa määrin sotaa ja rauhaa. Ilmoita, jos et halua osallistua haastearvontaan.

Ei muuta kuin käymään viimeiset ratkaisevat taistelut, pian olemme valmiita vapauttamaan ihmisen sodasta!

Maria Turtschaninoff: Arra

Maria Turtschaninoff: Arra
Suomentaja: Marja Kyrö
Ulkoasu: Ea Söderberg
Tammi 2010
256 s.
Arra. Legender från Lavora (2009)

Kirjastosta.


Arra syntyy pieneen Simoran kylään ison perheensä kuopuksena. Pieni tummatukkainen tyttö on aina ulkopuolinen, eikä häntä halua perhe eikä muu yhteisö. Arra pysyykin vaiti. Vain metsässä, luonnon elementtien äärellä, hän on turvassa ja voi hyvin. Ihmisten kiintymys jää saamatta. Arra on taitava korinpunoja, mutta siitä huolimatta häntä pidetään viallisena, lähes epäihmisenä.

Arra joutuu muuttamaan alle kymmenvuotiaana metsästä Lagoran kaupunkiin, sisarensa Evian perheeseen. Evian ja hänen miehensä Arnel ovat käsityöläisiä ja kauppiaita. Perheeseen kuuluvat myös Arnelin sisar Unna ja Arran ja Evian sisar Kard. Elämä on työteliästä aamusta iltaan, ja Evia hallitsee perhettä rautaisella otteella. Hänen ainoa toiveensa oli päästä pois metsästä ja kohota yhteiskunnan rappusilla, eikä hän anna vähämielisenä pitämänsä siskonsa tai minkään muunkaan olla haaveensa tiellä. Kun paljastuu, että Arra on harvinaisen lahjakas kutojatar, raha alkaa kilistä Evian mielessä. Upeita kuvakudoksia kaupataan sekä Lagorassa että kaupungin ulkopuolelle. Kunnian taidosta saa Evia.

Arra on talon vanki, ja vain öisin hän karkaa kaupungin katoille vaeltamaan. Eräänä yönä hän kohtaa prinssi Surandon, eikä elämä voi sen jälkeen olla koskaan enää ennallaan. Lisäksi taustalla väreilee sodan uhka heikon kuninkaan ja pieleen menneen diplomatian vuoksi. Se pakottaa Arrankin ulos kuorestaan, ottamaan käyttöön kaikki taitonsa ja voimansa.

Olen vähän ihastunut Maria Turtschaninoffiin. Luin tuossa vastikään hänen tuoreimman kirjansa Maresin, joka on tänä vuonna myös Finlandia Junior -ehdokas. Maresi sijoittuu tähän samaan fantasiamaailmaan kuin Arrakin, mutta kyse ei ole sarjasta vaan täysin itsenäisistä osista. Arra oli Finlandia Junior -ehdokkaana ilmestymisvuonnaan, mutta voiton vei Mari Kujanpään ja Aino-Maija Metsolan Minä ja Muro. Tänä vuonna toivon Turtschaninoffille menestystä, sen verran vaikuttunut olen hänen tuotannostaan.

Mistä ihastuminen johtuu? Vaikea sanoa. Monestakin asiasta. Turtschaninoffin luoma maailma on kiehtova, salaperäinen, muttei liian vaikeaselkoinen tai omituinen. Ympäristö ja elämäntapa ovat luonnonläheiset ja varsin keskiaikaiset. Yhteisö menee aina yksilön edelle, perheen kunnia ja ulkokuori on tärkeintä, mitä on. Se aiheuttaa tietenkin ongelmia.

Kerronta on omaa luokkaansa, ja sen välittyminen suomenkieliselle lukijalle on tietenkin suomentaja Marja Kyrön ansiota. Tarina etenee soljuen, eikä käänteitä selitetä puhki. Arran sisäinen maailma on vahva, ja vaikkei hän puhu, viestintä ei jää piiloon. Luonnon ja ympäröivän maailman vaikutus on kuvattu hienosti. Kuinka paljon enemmän näkee, kuulee ja kokee, kun keskittyy hiljaisuuteen hälyn takana?

Vaikka kirja viihdytti minua suuresti, se herätti myös ikäviä tunteita, lähinnä surua. Arraa kohdellaan todella väärin, aina vain uudelleen ja uudelleen. Kirja muistuttaa erilaisuuden sietämisen vaikeudesta ja vierauden pelosta. Se osoittaa, kuinka tutustakin voidaan rakentaa vierasta ja uhkaavaa, kun niin päätetään. Epäoikeudenmukaisuus on useimmiten vain yhden julman valinnan päässä.

Turtschaninoff ammentaa ikiaikaisesta universaalista tarinaperinteestä, mutta hän tekee sen tuoreella ja omaäänisellä tavalla. Tarinan kaari on eheä ja se pitää lukijan koukussaan alusta loppuun.

____

Arrasta muualla: Kirjamielellä, Opuscolo – Kirjasta kirjaan ja Kirjaretket.

Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen. Käsityöläisen ammatti nousee kirjassa keskeiseen osaan. Lisäksi sota on etenkin tarinan loppupuolella tärkeä teema, joten Ihminen sodassa -haasteen Kuvitteelliset sodat -osio saa tästä yhden lisäpisteen.

Jouni Tilli: Suomen pyhä sota – Papit jatkosodan julistajina

Jouni Tilli: Suomen pyhä sota – Papit jatkosodan julistajina
Ulkoasu: Laura Noponen
Atena 2014
317 s.

Arvostelukappale.


Kun Suomi joutui mukaan toiseen maailmansotaan, koko yhteiskunta nyrjähti sijoiltaan. Talvisodassa pieni maa joutui suuren valtakunnan hyökkäyksen kohteeksi, mutta piti pintansa. Reilua vuotta myöhemmin alkanut jatkosota ei ollutkaan kuvioltaan enää yhtä yksinkertainen, etenkään sen jälkeen kun vanhat rajat ylitettiin ja lähdettiin valloitussotaan.

Jouni Tillin kiitetystä väitöskirjasta muokattu populaari Suomen pyhä sota – Papit jatkosodan julistajina palkittiin vuoden 2014 kristillisenä kirjana. Palkinnon jakanut Pauliina Rauhala perusteli valintaansa kirjan ajankohtaisuudella ja ajatuksia herättävyydellä.

"Suomen pyhä sota tarjoaa kiinnostavan näkökulman jatkosotaan. Teos osoittaa, kuinka erottamattomasti uskonnollinen ja isänmaallinen julistus kietoutuivat yhteen. Se nostaa esiin ylevän uhriretoriikan ja julman sotatodellisuuden välisen ristiriidan. Se johdattaa pohtimaan tärkeää kysymystä oikeutetusta sodasta kristillisessä perinteessä. Se näyttää hätkähdyttävällä tavalla, kuinka suurten kollektiivisten kertomusten jälkeen syyllisyys ja vastuu jäivät yksilön kannettavaksi", Rauhala toteaa (lähde).

Kirja on tosiaan näkökulmaltaan tuore. Se tuo esiin pappien, siis erittäin keskeistä valtaa suomalaisessa yhteiskunnassa sota-aikana käyttäneen ihmisryhmän, äänen ja äänenpainot. Rajaus on onnistunut ja perusteltu.

Pappien puheet ja kirjoitukset kiehtovat minua, sillä tutkin niitä itsekin gradussani. Oma aihepiirini ei liittynyt sotaan, mutta tuttuja nimiä ja tyylejä Tillin kirja tarjosi. Paatos, painavuus, ehdoton oikeassa olemisen varmuus – kaikki ne puskevat pintaan ja saavat puistelemaan päätä.

Suomen sotamenestys heijastui pappien puheisiin selvästi. Alkuun kyse oli lähestulkoon ristiretkeksi ja pyhän maan takaisinvaltaukseksi nimetystä Jumalan siunaamasta sodankäynnistä. Ikiaikainen taistelu barbariaa ja kadotusta vastaan kristinuskon puolesta henkilöityi sekä Mannerheimiin että rivisotilaisiin. Suomalaisen sotilaan ihannekuva pyhitti sodankäynnin ja irvokasta kyllä kaikkein kunniakkain sotilas oli kuollut sotilas, suurin isänmaalle annettu uhri.

Ongelmia alkoi tulla, kun sotatapahtumat asettuivat vakaammaksi ja kun sotaonni lopulta kääntyi. Jumalan pyhittämä sota muuttuikin suomalaisten syntien rangaistukseksi: pappien mukaan sekä rintamalla että kotona rappeutuva moraali sai Jumalan kääntämään Suomelle selkänsä ja rankaisemaan lopulta koko yhteiskuntaa. Suomalaisten sisäinen kantti oli murtunut, moraalittomat teot rehottivat ja sota muuttui kiroukseksi.

Lopulta oli sodan päättymisen ja tilinteon aika.

Suomen pyhä sota on kiinnostava kirja. Sen aihepiiri herättää tunteita ja ärtymystä. Sekulaarin yhteiskunnan uskonnottoman kasvatin on käytännössä mahdotonta ymmärtää, kuinka kirjan kuvaamaa puhetta on voitu pitää jotakuinkin perusteltuna. Toisaalta tämä sama kasvatti on saanut elää rauhan aikaa, sillä sotatila on aina poikkeustila ja siksi puheiltaan ja tunnelmaltaan jotain aivan muuta. Sitä paitsi tämä tutkimus ei koske sitä, miten puheisiin reagoitiin tai miten ne vastaanotettiin muualla kuin pappispiireissä. Siinä vasta olisikin kiintoisa aihealue!

Huolellisesta rakenteestaan ja hiotusta sisällöstään huolimatta kirja on paikoin varsin puuduttava. Siinä on pitkiä lainauksia pappien puheista, kirjoituksista ja Raamatusta, jotka toistavat itseään ja ovat tyyliltään raskaita lukea. Syvempi analyysiosio on epäilemättä jäänyt väitöskirjaan, sillä tässä isolle yleisölle suunnatussa versiossa lähinnä kuvaillaan kannanottoja. Väkisinkin kokonaisuus on hieman toisteinen, sillä pappien tematiikka on kerroksellista ja samojen aiheiden ympärillä pyörivää.

Kirja saa pohtimaan retoriikkaa ja vallan piirteitä. Kuinka paljon on niin vähissä käsissä ja kuinka selvästi valta on vahvimmalla. Pappien rooli sodan aikana oli merkittävä, sillä heitä tarvittiin niin kotona kuin rintamalla. Ei siis ihme, että heillä oli sanansa sanottavana sodankäynnistä, sen taustasta ja merkityksestä. Toisaalta voi miettiä, mikä kaikki on jäänyt tallentumatta historian lehdille. Onko rintamamiehen papilta osakseen saama tulikivenkatkuinen paatos välttämättä toiminut aivan parhaalla mahdollisella tavalla? Millaisia tunteita papin syytös moraalittomuudesta tai synnistä on aiheuttanut jatkuvan kuolemanpelon äärellä?

Oliko sota sittenkään niin kovin pyhä?

_____

Kirjasta lisää Keskisuomalaisen ja Ylen sivuilla.

Hippusia

Valoa pimeydessä.

Juu, kiirettä pukkaa.

Tekee mieli sanoa, että itsepä olen soppani keittänyt, mutta vielä enemmän huvittaa vähän avautua. Sen jälkeen voi sitten käpertyä itseensä ja ehkä jälleen yksiin kuuden tunnin yöuniin, kun on niin kiire pelastamaan maailmaa (tai itseäni).

On tässä vähän kaikenlaista tulilla. Asia numero yksi on, että vaihdan muutaman viikon päästä työpaikkaa. Hupsista! Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi viihtynyt nykyisessä – päin vastoin. Viime viikkoina on tuntunut, että homma on lähtenyt rullaamaan ja oma paikka on löytynyt. Kun nyt kuitenkin kävi niin, että kaksi vuotta sitten hoitamani homma tuli haettavaksi määräaikaisena viransijaisuutena, naputtelin puolison ja muutaman toverin painostuksesta hakemuksen kasaan.

Sitten unohdin koko asian.

Ajattelin, että löytyi joku toinen, ja jatkoin puuhiani.

Kunnes puhelin soi ja tuli kehotus kerätä kimpsut kasaan. Juuri minut halutaan hoitamaan pestiä, josta niin valtavasti kaksi vuotta sitten pidin. Vau! Sain sovittua aloitusajan sellaiseksi, että ehdin hoitaa nykyisen työn asiat jonkinmoiseen järjestykseen. Nykyinen esimies oli kovasti pahoillaan asioiden saamasta käänteestä, mutta ymmärsi ratkaisuni kyllä. Onneksi. Pääkaupunkiseudulla, sen enempää kuin muuallakaan tämän armoitetun pienten piirien maan alueella, ei kannata kovin heppoisin perustein lähteä karmit kaulassa mistään. Ei sellaiseen tässä tapauksessa mitään syytäkään olisi ollut. Koeaika, joka minulla olisi jatkunut joulukuulle, mahdollisti myös sen, että tätä saattoi periaatteessa pitää ilmoitusluontoisena asiana.

Että nyt kävi näin. Aikamoista. Vaihdoksen etuna palkka nousee ja työsuhde kestää puoliväliin kesää, kuukauden pidempään kuin tämä nykyinen olisi kestänyt. Minulle se on iso asia ja iso raha. Sillä pelkällä Kutsumuksella kun on niin pirun hankalaa voidella leipää. Ja mitä luultavimmin jatkoakin on luvassa. Mutta se on sitten sen ajan asia, ei tämän. Niin, ja tärkeintä on se, että vaihdan ohjaustehtäviin, joista ehkä loppujen lopuksi pidän kuitenkin enemmän kuin erityisopettajan työstä. Sanottakoon se ääneen.

Kollegat ovat olleet harmissaan. Kiinnostavaa huomata, millaisia tuntemuksia äkillinen muutos aiheuttaa. Olen kuitenkin talossa vielä uusi, ja varmaankin monella tapaa erilainen kuin sijaistamani viranhoitaja. Silti, vaikkemme vielä niin hyvin tunne, moni on tullut ihan vilpittömästi sanomaan, että lähtöni on ikävä juttu. Tästä opin kyllä itse sen, että ehkä sen toisen työn kunnioittamisen voisi ilmaista ihan siellä arkipäivän lomassa. Ei vasta sitten, kun tiet jo eroavat. Tästä saa ihan hyvän kehityskohteen itselle jatkoa ajatellen.

No, pari viikkoa vielä, ennen kuin työavaimet menevät vaihtoon. Sitä odotellessa pitää jättää hommat sellaiseen vaiheeseen, että seuraavan on niitä siedettävää jatkaa.

Oppilaille en ole vielä kertonut. Sinänsä tuntuu pahalta, koska etenkin osan kanssa varsin luottamukselliset välit ovat jo syntyneet, nykyinen tilanne on tasaantunut ja kouluvuotta olisi ollut hyvä jatkaa tästä eteenpäin. Vaikka kuinka paljon heistä pidänkin, on silti todettava, että teen vain työtäni. Ja uusi työmahdollisuus houkuttaa enemmän.

Samalla, kun laitoin työasiat uuteen kuosiin, olen keskellä arkea, jota rytmittävät avoimen yliopiston opinnot ja eräs viestintähanke, jossa olen mukana. Vapaata aikaa ei ihan turhan paljoa jää. Etenkin opiskelun todellisuus läsähti vasten kasvoja kunnolla vasta nyt, kun olisi pitänyt valmistautua ensimmäiseen tenttiin. Niinpä niin, hienot puheet "ajoissa valmistautumisesta" ja "vakavasti ottamisesta" katosivat mielestä saman tien. Jännää, ettei sitä opi koskaan hyväksymään itseään sellaisena kuin on (eli viime tippaan jättäjänä). No, jos ensimmäinen opintojakso menee hyväksytysti läpi, taputan itseäni tyynesti selkään. Sen enempään ei olekaan aikaa, sillä uusi puskee jo päälle...

Ja mitähän muuta vielä olisi. Kaiken maailman menoa ja meinikiä. Muuttoavuksi pitäisi ehtiä, on tapaamista ja kokoontumista, teatterireissu kuukauden päästä, jokuset juhlatkin. Ja sitten tuntuu, ettei välillä jaksa edes yhtä whatsapp- tai FB-viestiä lähettää.

Ehkä se on se pimeys. Tai siis sekin.

Mutta ei tässä hätää! Mulla on kotiasiat kunnossa ja urheilu tuntuu kiinnostavalta, vai miten se Timo Silakkakin sen joskus sanoi. Tekeminen saa nimittäin jossain määrin energiat virtaamaan. Ja minulla kun ei ole arjessa vastuuta esimerkiksi mistään pienistä ihmisistä tai noin muutenkaan muista kuin itsestäni. Joten annetaan mennä vaan.

Vaikka kyllä on sanottava, että olen vähän ihmeissäni siitä, kuinka rohkea olin uskaltaessani noin vain tehdä omalla mittapuullani ison päätöksen. Kiltin tytön viitta lie saatu pois harteilta.

Ei ole ikävä.

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta
Ulkoasu: Arren Zherbin
Kuoriaiskirjat 2013
E-kirja

Ilmainen e-kirja.


Tässä taannoin muutamassa blogissa tarjottiin mahdollisuutta ladata Shimo Suntilan raapalekokoelma Sata kummaa kertomusta maksutta Elisa Kirjasta. No, ilman muuta. Kiitos vain! Olen viimeisen puolen vuoden aikana hivuttautunut kohti e-kirjoja, ja tämä kyseinen kokoelma sopiikin e-kirjaksi kuin valettu.

Raapaleet ovat tismalleen sadan sanan mittaisia kertomuksia, omia kokonaisuuksiaan. Tässä kokoelmassa raapaleet ovat spefi- ja scifi-osastoa, eräänlaisia pieniä säröjä todellisuudessa. Muutama sijoittuu avaruuteen tai tulevaisuuteen, suurin osa kuitenkin ihan tälle tutulle Telluksellemme ehkäpä juuri tähän aikaankin.

Ei ole moitteen sijaa tällaisessa kirjallisessa muodossa. Raapaleet ovat sopivan pikkuruisia, ja samalla ne vaativat kirjoittajalta kykyä rajata ja hioa. Suntilan tekstien osalta en kokenut, että niitä olisi kuitenkaan liikaa hinkattu, sillä tarinat pysyvät ilmavina ja huolettomina (niin hyvin kuin se nyt tarkkaan rajatussa muodossa on mahdollista).

Toisaalta muoto on haaste. Tarinoita tekee mieli ahmia, kun ne kerran ovat niin näppärän pituisiakin, mutta liian monen lukeminen yhteen putkeen alkaa pikemminkin syödä niiden tehoa. Itse päädyin nautiskelemaan muutaman raapaleen lähinnä aina siirtymävaiheissa, ratikassa tai metrossa. Siksi koko kokoelman lukeminen veikin lopulta aika kauan.

Sata kummaa kertomusta ei ota itseään tai lajityyppiään liian vakavasti. Tarinoissa on humoristinen pohjavire, ja etenkin pikkutytöt Milla ja Meri edesottamuksineen saavat hymyn huulille. Näkisinkin, että Suntilan raapaleet ovat kuin piikkejä, joilla tökitään ihmistä katsomaan ympärilleen hieman tarkemmin ja miettimään, voisiko asiat nähdä myös toisin. Voisiko jossain arkisessa ollakin jotain erikoista, voisiko joku tavallinen kääntyä hetkessä päälaelleen aivan pienin muutoksin?

Pojat lukemaan! -ehdotus:

Tarinat sopivat erinomaisen hyvin myös opetuskäyttöön ja nappaankin tämän kirjan osaksi Pojat lukemaan! -haastetta. Itse käytin tarinaa Pienet kissat äidinkielen tukiharjoituksena siten, että tarinan aikamuotoa piti muutella ja etsiä siitä kaikki verbit taivutettavaksi. Tarinan pituus sopi hommaan erinomaisen hyvin ja oppilaat, jotka eivät yleensä jaksa tai pysty kovin pitkiä tekstejä lukemaan, saivat kerrankin luettua kokonaisen tarinan ja pääsivät vielä purkamaan sitä palasiin. Tarinan pienet kissat herättivät myös hieman hörähtelyä.

Vapaa-aikapuuhiin Sata kummaa kertomusta sopii ihan sellaisenaan heikommallekin lukijalle. Saattaisi se innostaa lukemaan muutakin scifiä tai uuskummaa, jos uteliaisuuden onnistuu jollakin raapaleella herättämään.
_____

Kirjasta muualla: Kirjasfääri, Todella vaiheessa, Kirjava kukko, Ja kaikkea muuta, Calendula, Kirjailijan kellarissa

Kirjailijan omat sivut täällä.