Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Kansi: Markko Taina
Tammi 2012
569 s.

Lainakirja.


Varsinaissuomalaisen Teinperin kivikartanon tytär Margareeta Stark raiskataan metsässä ja alkunsa saa tulitukkainen tytär Eira. Margareetan puoliso Klaus Aura ei tunnusta lasta omakseen, vaikka mahtava appi, Teinperin valtias Ulf Stark sitä vaatii. Margareetan kuoltua synnytykseen Eira jää kasvamaan ilman vanhempien turvaa, mutta isoisä pitää hänestä huolta niin paljon kuin voi, ja piika Katri ottaa hänet helmojensa huomaan. Ulf Starkin uusi puoliso Ursula lahjoittaa miehelleen kaivatun pojan, perijän, Rikhardin, josta tulee Eiran kasvinkumppani. Ja jonka kanssa tarina on vasta alussa.

Neidoksi vartuttuaan Eira päätyy asumaan Hämeeseen, Ilvesten suvun vaikutuspiiriin Lauttian kartanoon. Eiralla on näkijän ja parantajan kykyjä, mikä saa Lauttian emännän rouva Talvikin vakuuttuneeksi siitä, että tytön isä on Ilves ja tyttö samaa sukulinjaa kuin hän. Toisin kuin Teinperissä, Lauttiassa Eiran taitoja ei katsota kieroon, vaan niitä vahvistetaan ja tuetaan. Samalla Hämeen mailla kuohuu, kun piispan miekka pyrkii raivaamaan kristinuskon tieltä kaikki jäänteet hämäläisten muinaisuskosta. Luvassa on taistelua, juonittelua, vihaa ja ahneutta, valintoja ja päätöksiä, rakkautta ja ripaus seksiä!

Tartuin Kristiina Vuoren historialliseen rakkausromaaniin Näkijän tyttäreen, koska en uskaltanut kieltäytyäkään. Anoppi oli hankkinut kirjan viime talvena ja tykännyt siitä kovasti, ja kun se sitten eräällä vierailukäynnillä tyrkättiin käteen, en voinut muuta kuin tuoda kirjan kotiin ja heittää muiden vuoroaan odottavien opusten pinoon. Olkoon siellä. Kesä on kuitenkin ilmeisesti pehmentänyt aivoni, sillä kaipasin hetkelliseen lukujumiin jotain kevyttä ja vetävää. Päätin antaa Näkijän tyttärelle mahdollisuuden.

Ja sanottavahan se on, että joskus jopa anoppia kannattaa kuunnella.

Aivan mainiota viihdettähän tämä kirja on! Tarina on vauhtiin päästyään vetävä ja vaiherikas, kiinnostavia henkilöitä lappaa esiin nopeammin kuin heistä ehditään hankkiutua eroon, keskiaikainen Häme on eloisa ja uskottava, toimintaa riittää, romantiikka ei mene yltiömakeaksi, vaan tarinaan on helppo uskoa.

Itse kun olen erittäin kiinnostunut kansanperinteestä, kirjasta oli hauskaa bongailla tuttuja juttuja ja niitä uusia oppejakin. (Synnytyskulttuuria tutkineena ja toivottavasti aiheen parissa joskus jatkavana olisin toki mieluusti lukenut siitä enemmän, mutta ehkei se nyt ollut tämän kirjan aihepiirin kannalta relevanttia, joten olkoon.) Kirjassa on jonkin verran sanastoa, joka saattaa häiritä aihetta tuntematonta lukijaa, mutta kirjan lopussa on sanalista sitä helpottamaan.

Toki on todettava, ettei Näkijän tytär aivan ongelmatonta tarinankerronnan tykitystä ole, vaikka mainio lukukokemus olikin. Tarina on turhan pitkä, sillä suvantovaiheita on makuuni liikaa. Luen kyllä mielelläni elävää kuvausta arkipäivän askareista, mutta tällaisten viihdekirjojen osalta haluan ensisijaisesti toimintaa. Karsintaa olisi siis voitu jossain määrin tehdä, sillä itse haukottelin jossain puolivälin jälkeen turhan monta kertaa. Onneksi loppuosan rytinä maksaa vaivan.

Päähenkilö Eira on kiinnostava tapaus, mutta jossain määrin raivostuttava ja mielestäni paikoin hieman epäuskottava. Ottaen huomioon, että kyse on vanhan parantajasuvun vesasta, joka saa vielä huolellista opetusta ja perehdytystä aiheeseen ja on muutenkin monessa suhteessa hyvin etuoikeutetussa asemassa taustansa huomioon ottaen, hän on kummallisen uppiniskainen ja vehtaileva, paikoin melkein pissis. Eirasta on haluttu kirjoittaa poikkeuksellinen neito, mikä on ilman muuta hyvä, mutta hieman ärsyynnyin siitä, että hänen tuiskahteleva luontonsa ja kiukuttelunsa rinnastettiin paikoin viisauteen (ts. naiselle "poikkeukselliseen" älykkyyteen, jota muutaman kirjan miehen suulla pohditaan), mitä se ei todellakaan ole. Onhan kyse toki itsenäisestä (ja itsepäisestä!) naisesta, mutta vastahankaan oleminen ei kirjan kontekstissa silti riittänyt vakuuttamaan minua Eiran säkenöivästä älystä, vaan jotain muutakin olisi pitänyt olla. Olisi vaan välillä ottanut sen kapustan kiltisti käteensä ja mennyt itseensä, niin olisin voinut olla toista mieltä.

No, näistä pienistä ininöistä huolimatta viihdyin Eiran ja muiden kirjan henkilöiden parissa yli 500 sivua varsin ongelmattomasti. Maagiset elementit, kuten Eiran näkyunet, paransivat tarinan potkua ja elävöittivät muinaisuskon maailmankuvaa hienosti. Kristinuskon ja pakanuuden yhteentörmäys on ylipäänsä tolkuttoman kiinnostava aihepiiri Suomen(kin) historiassa, ja siihen Näkijän tytär tuo rehevän näkökulman. Kirjan rakkaustarinat toivat omaa maustettaan, ja vaikka olisin toivonut lopun olevan toisenlainen, pidän kirjailijan ratkaisua raikkaana.

Tiivistettynä siis: mainiota viihdettä vaikkapa kesälomapäiviin, olkaapa hyvät ja nauttikaa oman maun mukaan!

___

Muiden mietteitä Näkijän tyttärestä löytyy netistä reilusti. Muun muassa Kirjanainen, Salla, Kirsi, Morre, Norkku, Raija, Booksy ja Helmi-Maaria Pisara ovat kirjoittaneet kirjasta.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta
Kansi/ulkoasu: Toni Knuutila/Riikka Majanen
Sammakko 2012
231 s.

Kirjastosta.


Huvila meren rannalla. Lapsuus ja lapsuuden loppu. Sisaruussuhteet. Vanhempien paljastuminen ihmisiksi. Perheyritys. Väljähtänyt parisuhde. Taikajuoma. Päätös ja valinta.

Sofia ja Roosa Wiksten ovat huonekaluyrityksen tulevia perijöitä, kaksi varsin erilaista siskosta. Heidän lapsuutensa kesiin kuului merenrantahuvila, purjeveneillä saapuvien yhteistyökumppaneiden kestitseminen ja naapurihuvilan "tädit", taiteilijapari Gudrun ja Fredriksson taikajuomineen, maljapuheineen ja kesäjuhlineen. Aikuiseksi kasvaneina Sofia ja Roosa joutuvat käymään läpi sekä lapsuutta ja sen totuuksia että aikuisuuteen kuuluvaa, tahtomattomasti niskaan putoavaa vastuuta. Hieman raotetaan myös Wiksten Oy:n perustajan, Sofian ja Roosan isoisän, menneisyyttä.

Olin viime huhtikuussa Nuoren Voiman Liiton järjestämällä Prosak-klubilla muutaman ystäväni kanssa katsomassa ja kuuntelemassa Veronica Pimenoffia ja Jarmo Ihalaista. Kummankaan tuotanto ei ollut tuttua, mutta harvemmin sanon kirjallisille tapahtumille ei, etenkään jos niiden yhteydessä voi nauttia muutaman oluen. Ihalaisen kirjan Perheestä ja alastomana juoksemisesta olin kyllä bongannut parista kirjablogista (Kirjavasta kammarista, Luetuista, lukemattomista ja Booking it some more -blogista nyt ainakin), mutta mitenkään erityisesti se ei ollut herättänyt kiinnostustani. Prosakissa kirja alkoi kuitenkin herätellä, ja viimeistään kirjailijan ääneen lukema pätkä sävähdytti. Kirja päätyi TBR-suunnitelmiini. (Prosak-klubin tallenteen voi halutessaan katsoa täällä.)

Sävähdys oli aiheellinen, todellakin. Tässäpä erinomainen kirja nimittäin! Ihalaisen kynä on sopivan kevyt ja kiusoitteleva, se houkuttelee kääntämään aina vain uuden sivun ja pureskelemaan lukemaansa, rypistämään otsaa ja hymähtelemään. Merenrantamiljöö on sanalla sanoen ihastuttava, vaikkei tunnelma huviloilla aina ole niin hyvä. Tai ehkä juuri siksi.

Perheestä ja alastomana juoksemisesta kulkee useassa ajassa, samojen ihmisten asioita pyöritellen. Se kuvaa melankolisesti sitä, kun lapsuus vaihtuu nuoruuteen ja sitä, kuinka jossain vaiheessa on hyväksyttävä se, että on aikuinen nyt ja lopun ikäänsä. Samalla pöyhitään perhesalaisuuksia ja huonoja päätöksiä, tehdään valintoja, jotka on joko pakko hyväksyä tai joita katuu, mutta jotka on tehtävä. Sofia ja Roosa ovat kiinnostavia hahmoja, sillä he onnistuvat kääntämään kuviota ympäri näkökulman muuttuessa. Alkuun pidin Roosaa epämiellyttävänä, kun asiaa Sofian silmin katsotaan, mutta kun Roosa pääsee itse ääneen, ikäviä fiiliksiä irtoaakin Sofiasta. Kumpikaan ei todellakaan ole täydellinen siskona, tyttärenä tai kumppanina.

Naapurin taiteilijat, Gudrun ja Fredriksson ja Gudrunin pohdiskelu siitä, lähteäkö vai jäädä, on kaikkein paras osa tarinaa. Naiset ovat aitoja, sympaattisia ja ärsyttäviä. Juuri sellaisia aikuisia, jollainen jokaisella lapsella pitäisi lähellään olla. Jos minulta joskus kysytään, keiden kirjallisten henkilöiden kanssa haluaisin tavata oikeassa maailmassa, vastaus on nyt selvä.

Tässä kirjassa on paljon ja silti se pysyy hyvin kasassa, se on huolellisesti koottu paketti. Lukeminen oli ilo, ja tästä kirjasta saa todellakin nauttia. Lopun kuviot ehkä lyövät hieman yli, mutta toisaalta olin lukenut koko kirjan yhtä hengästyneenä, joten pieni sykkeen kohotus ei tuntunut enää missään.

Lue tämä. Tämä on hyvä.

Huomenna tuulet voimistuvat

Saara Henriksson & Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat
Kansi: Mira Heija
Osuuskumma 2013
212 s.

Arvostelukappale.



Huomenna tuulet voimistuvat on Osuuskumma-kustantamon tuore novellikokoelma. Kirjoittajia on kaksitoista, novelleja yksitoista ja teemana ekologinen scifi. On kriittisiä maailman ekologista tilaa tökkiviä tekstejä, eläinten vallankumousta, teknologian ylivaltaa, geenimuuntelua, puiden katoamista ja ihan vain ihmis- ja perhesuhteita. Monipuolinen keitos, jossa kirjoittajien oma ääni kuuluu ja erottuu selkeästi.

Kokoelman lukeminen oli kiinnostavaa monesta syystä. Ensinnäkin sen käsittelemät aiheet ovat kiinnostavia. Kuinka meille ja pallollemme käy, kun ihmistä suuremmat ilmiöt ottavat vallan ja osoittavat pienuutemme? Mitä tapahtuu, kun kontrolli pettää – tai kun se kasvaa liikaa? Mitä kaikkea hiljainen meri sulkee sisäänsä?

Toisekseen en ole taas hetkeen lukenut novelleja. Pidän niistä yleensä ottaen paljon, mutta jotenkin helposti niiden lukeminen jää täyspitkän proosan varjoon. Vielä pidempiin aikoihin en ole lukenut usean eri kirjoittajan novellikokoelmaa, ja se vaati hieman keskittymistä ja pureskelua. Toisaalta oli kiinnostavaa huomata, miten erilaisia tekstit olivat, ja miten selkeästi kirjoittajilla on oma tyylinsä.

Suosikkejani kokoelman novelleista ovat Jussi Katajalan Mare Nostrum, tarina, jossa valtameret alkavat ottaa ihmisen saastuttaman ja valtaaman tilan takaisin itselleen, sekä J. S. Meresmaan Lintukoto, jossa perhe muuttaa superekologiseen taloon, joka ei kuitenkaan lopulta täytä kaikkia toiveita niin kuin oli ajateltu. Näissä kahdessa novellissa näkyy hienosti ympäristöilmiöiden suuri ja pieni mittakaava vastakohtina toisilleen.

Huomenna tuulet voimistuvat on kiinnostava ja tärkeistä asioista kertova novellikokoelma. Osa novelleista ei kuitenkaan onnistu herättämään erikoisia ajatuksia, ja ne ohittaa hyvin ylimalkaisesti. Esimerkiksi Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Vilja® on sinänsä vauhdikas tarina erikoisen perinnön saavasta miehestä ja geenimuuntelun pysähtymättömyydestä, mutta se ei pääse nopeista käänteistään huolimatta missään vaiheessa kunnolla vauhtiin, vaan loppuu ennen kuin alkaakaan. Jonkin verran lisähiontaa olisin kaivannut muihinkin novelleihin, mutta ei pieni rosoisuus lukukokemusta sinänsä haitannut. Aiheet veivät tällä kertaa pisteet kotiin.

Tähän kirjaan kannattaa tarttua, jos kaipaa lyhyempiä tekstejä luettavakseen ja ympäristöasiat kiinnostavat. Monet teemat jäävät päähän pyörimään, sekä kiusallisina että kiinnostavina ja tärkeinä. Mielikuvitusta kutkuttaa herkullisesti, ja ainakaan minä en enää voi katsoa akvaarioiden eläjiä aivan samoin silmin kuin aiemmin...

Kotimainen kasarikirjakesä: Koirankynnen leikkaaja

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Otava 2010 (1. painos 1980)
160 s.

Kirjastosta.


Mertsi Vepsäläinen on nuori mies, jota sota kohteli kaltoin. Luoti kävi turhan lähellä ja aiheutti sen, ettei Mertsillä enää leikkaa ihan entiseen malliin. Lisäksi hänellä on välillä tuskaista päänsärkyä sekä kasvojen pakkoliikkeitä, ja joskus oma nimikin unohtuu. Yksinäisyyskin vaivaa, sillä perhettä ei Mertsillä enää ole.

Kun Mertsi tapaa koulun korjaustöissä römeä-äänisen ja puheliaan Ville Kuosmasen, uudet ajatukset valtaavat pään. Kuosmasella on kotona narttukoira, Sakke, jonka kannukset ovat kasvaneet liian pitkiksi. Ne pitäisi leikata, ettei Sakelle satu haaveria metsällä, mainio metsästyskoira kun on. Siitäkös Mertsi innostuu – pääsisi tekemään hyvää työtä ja voisi ystävystyä koiran kanssa. Ei olisi enää niin yksinäistä.

Matka Kuosmasen kotipirtille on kuitenkin hieman pidempi kuin Mertsi ajatteli. Hän ajautuu savottakämpälle apumieheksi, tutustuu uusiin ihmisiin ja joutuu kokeilemaan onneaan erilaisissa puhdetöissä, joista toiset onnistuvat paremmin kuin toiset. Kun Mertsi lopulta pääsee Kuosmasille saakka, moni asia on ja tapahtuu toisin kuin hän luuli.

Haahuilin taannoin kirjastossa ajatuksenani löytää jotakin kätevää kesäluettavaa Albatrossia haavoitin -blogin Kotimainen kasarikirjakesä -haasteeseen. Veikko Huovisen kohdalla käsi osui hyllyyn kuin itsestään. Kokeillaanpa tätä!

Luin Koirankynnen leikkaajan juhannuksena ja todettava on, että paukkupakkasissa pääasiassa syrjäisellä savottatuvalla vietetty 160 sivua oli tunnelmaltaan hieman, no erikoinen lukutilanteeseen nähden. Hyvin sinne silti tuli upottua, Mertsin ja kumppaneiden maailmaan, 1940-luvun lopun Suomeen.

En ole aiemmin lukenut Veikko Huovisen kirjoja, joten ennakko-oletuksia oli vain vähän. Humoristiksi olen hänet mielessäni lokeroinut, mutta sitä piirrettä ei tässä kirjassa näy. Lempeää sympatiaa senkin sijasta. Kirja tuntuu pituuttaan suuremmalta, ja vaikka sivuja on varsin vähän, lukukokemus oli kokonainen ja eheä.

Ei ole maailma tai sotakorvauksia täydellä höyryllä maksava Suomi helppo paikka olla ja elää, etenkään, kun on menettänyt sekä perheen että täysipainoisen elämän. Mertsi ei kuitenkaan jää surkuttelemaan itseään, vaan ottaa asiat niin kuin ne ovat. Hän ei ole sankari, muttei kyllä täydellinen reppanakaan – Mertsi vaan. Kiintymystähän me kaikki kaipaamme ja yksinäisyyttäkin useimmat pyrkivät välttelemään. Viattomuus sen sijaan on monimutkainen käsite, jota ei maailmassa kovin paljoa ole.

Vaikka Koirankynnen leikkaaja on mitaltaan lyhyt, sen ihmisistä ehtii tulla läheisiä. Kukaan ei ole täydellinen ja kaikissa on ärsyttäviä puolia, mutta juuri siksi Huovisen ihmiskuvaus tuntuu niin aidolta. Työnteko on raskasta ja elantoa on riivittävä kasaan niillä keinoin, joita käytössä on. Epätoivoon ei silti ole syytä, sillä kamina kuivattaa metsätöissä kastuneet varusteet ja vaikka kahvi on kortilla, jo höyryävä korvike ja loraus viinaa tuovat pienen ilon aherrukseen. Ja mikä ilo onkaan, kun lähes jokapäiväinen hernerokka vaihtuu kerrankin tuoreisiin ahveniin!

Koirankynnen leikkaaja jää mieleeni positiivisena yllättäjänä. Vaikka se kertoo aiheista, jotka saattavat herättää sääliä ja surkuttelua, ihmetystäkin, se ei ole masentava. Arkinen se kyllä on, ja sellaisenaan kirja, jonka lukeminen saa muistamaan, että aina kannattaa yrittää, vielä yhden kerran lisää, vaikka maailman koira purisikin napakasti.

Mitähän sitä seuraavaksi Huoviselta lukisi?

___

Salla pohtii tekstissään Koirankynnen leikkaajan taitavaa ristivalotusta, Luru nautti erityisesti Huovisen mehevistä kuvailuista, vaikka kokikin kuvatun maailman vieraana, Tessa viehättyi tarinan ja kielen yksinkertaisuudesta ja rikkaudesta.

Osallistun kirjalla haasteisiin Kotimainen kasarikirjakesä sekä Lukemattomat kirjailijat.

Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana

Asetelma hetkeä ennen kuvassa olevan eläimen
aiheuttamaa väistämätöntä romahdusta.

Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana
Suomentaja: Raimo Salminen
Siltala 2013
338 s.
Farther Away (2012)

Kirjastosta.


Jonathan Franzen on yksi suosikkikirjailijoistani. Luettuani toissakeväänä Vapauden moni kirjallinen asia mielessäni niksahti pois sijoiltaan (vaiko lopullisesti paikoilleen? Molempi parempi, luulen.) Viimekesäinen kokemukseni Alkuvoimien kanssa oli myös erinomainen. Franzen on siis minulle Niitä Suuria, siitäkin huolimatta, etten ole pitänyt kaikesta hänen kirjoittamastaan.

Nyt olin jälleen mökkitunnelmissa, ja ilmeisesti Jonathan seuraa minua sinne joka kesä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan.

Yksin ja kaukana on määritelty esseekokoelmaksi, jonka tekstit (puheet, kirja-arvostelut ja esseet) ovat vuosilta 1998–2011. Aiheiden puolesta liikutaan niin teknologian kehityksessä ja vaikutuksessa ihmissuhteisiin, syyskuun 11. päivässä, Kiinan teollisuudessa, Välimeren lintujen salametsästyksessä sekä kirjallisuudessa. Syvällä, syvällä kirjallisuudessa. Nimiesseessä Franzen kuvaa matkaansa yksinäiselle Tyynenmeren saarelle käsittelemään olemista ja ystävänsä, kirjailija David Foster Wallacen itsemurhaa. Aiheita ja muotoja on paljon, mutta kokoelma tuntuu silti yhtenäiseltä. Franzenin tyyli on se kokoava voima.

Myönnän toki, että paikoin keskittymiseni herpaantui muistakin syistä kuin siksi, että sääsket purivat, aurinko paistoi torkuttavasti tai teki vain mieli jäädä kuuntelemaan järven liplatusta ja mäntyjen havinaa. Kirjallisuusesseissään Franzen käsittelee kirjoja ja kirjailijoita, jotka eivät pääpiirteissään ole minulle tuttuja. Aina en siis ollut aistit terävimmilläni. Vastaavasti Alice Munroa käsittelevä teksti Mistä tiedät niin varmasti, ettet itse ole se suurin paha? (2004) sai sydämeni sykkimään kovempaa. Munroa en vielä läpikotaisin tunne, mutta jo yksi kohtaaminen on nostanut hänet mielessäni korkealle. Oli siis mielenkiintoista lukea, mitä yksi suosikkikirjailijani kirjoittaa toisesta. (Hyvää.)

Vaikka kaikki aihepiirit kokoelman teksteissä eivät herättäneet kummoisia tuntemuksia, luin kaiken kiinnostuneena. Franzen panee itsensä peliin, hän sanoo asiat suoraan ja nostaa esimerkkejä omasta elämästään. Hän ei pelkää esittää mielipidettään tai ennakkoluulojaan, muttei myöskään jää niiden vangiksi. Yksitotista paasausta ei yleensä juuri huvita lukea, mutta siitä ei tässä kirjassa ole kyse, vaikka voimakkaita kommentteja esitetään.

Tuntui hieman tirkistelyltä lukea Franzenin näkemystä ystävänsä syvästä masennuksesta ja itsemurhasta. Toisaalta hän on sen vapaaehtoisesti kirjoittanut auki ja esille, eikä David Foster Wallacen käsittely tunnu raflaavan aiheen ja traagisen taiteilijakohtalon ryvettämiseltä, vaan ystävän näkökulmalta läheisen ihmisen pieleen menneeseen elämään. Kieltämättä alkoi tehdä mieli lukea myös Wallacen teoksia, minkä ehkä jossain vaiheessa teenkin.

Jaksan hämmästellä, kuinka paljon annan anteeksi suosikeilleni. Jos tämän kirjan olisi kirjoittanut joku minulle tuntematon ja merkityksetön kaveri, olisin luultavasti hyytynyt ensimmäisten pitkien lintubongauskuvausten ja henkilökohtaisen historian (avioliittotraumat, voi ei!) aukirepimisen kohdalla. Koska kyse on Jonathan Franzenista, halusin tietää, mitä hänellä on sanottavanaan. Ja paljonhan sitä on, mutta hiotussa muodossa. Se on taito se. Minun ja Jonathanin yhteinen matka jatkukoon.