Viisi plus yksitoista

Sain Olgalta Olgan lukupäiväkirjasta vitoshaasteen. Kiitos paljon! Ja Annami Anna minun lukea enemmän -blogista heitti 11 kysymyksen haasteella. Kiitos sinnekin! Tykkään näistä haasteista ja kaipaan ikuisesti ala-asteen slämäreitä ja ystäväkirjoja, oih!


5 asiaa, joita tarvitsen päivittäin

hammasharja
korvakorut (joka päivä pitää olla eri korvikset!)
silmälasit
migreenin estolääke
jonkinlainen kontakti johonkuhun

Yhdet ehdottomista suosikkikorviksistani ovat nämä!

5 kirjaa, joita suosittelen muille

John Irving: Oman elämänsä sankari
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
Michael Cunningham: Samaa sukua
Margaret Atwood: Orjattaresi
Aki Ollikainen: Nälkävuosi

5 materialistista lahjatoivetta

kirjoja!! kirjoja!!
Kindle tai muu sähköinen lukulaite
jokin muumimuki, jota ei kokoelmassani vielä ole
uusi olkalaukku töihin
kevättennarit (ehkä nämä)

5 paikkaa, joissa haluan käydä

Uusi-Seelanti
Chile
Islanti
Irlanti
saaristo missä tahansa

5 adjektiivia, jotka kuvaavat minua

rauhallinen
huumorintajuinen
luotettava
stressiherkkä
muuten vain herkkä

5 lempiruokaani

juusto!
fetasalaatti
tulinen linssikeitto
uunilohi
puikkopotut ja kuppisoosi

5 elämänohjetta

Tee niin kuin itse haluat ja pidä siitä kiinni. (Mummi)
Pue aina tarpeeksi vaatetta, ettei palella. (Äiti)
Susta tulee kuule vielä hyvä opettaja. (Auskultointia ohjannut opettaja)
Älä aivasta käsiisi! (Tämän opin viimeistään sairaalassa työskennellessäni.)
Ota varmuuskopioita. (Riitti se yksi kerta, kun melkein valmis 15-sivuinen essee katosi kuin pieru Saharaan. Tosin silti olen tässä asiassa laiska.)

5 haastamaani blogia

Pitkospuut
Kissankehto
Kaalinkäärijä
Sankaritar
Muuttolintu muutti pohjoiseen

***

Liebster Award-tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.

Kiitos Annami!

2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.

3. Keksi 11 kysymystä.

4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.

1. Jos saisit opiskella tai olla ammatiltasi ihan mitä tahansa muuta kuin mitä nyt olet, mitä valitsisit?

Hmm, ammatinvalintatestit näyttävät puskevan minulle usein lääkärin ammattia. Ja olisihan se toki hieno ammatti. Valitsisin sen.

2. Mikä kirja on saanut sinut itkemään?

Vaikka kuinka moni! Olen todellinen itkupilli. Viime aikojen kovin itkettäjä on ollut Laura Saven Paljain jaloin.

3. Mikä on parasta keväässä?

Se, että talvi päättyy. Pidän kaikista Suomen vuodenajoista, mutta tänä vuonna talvi on ollut aivan tolkuttoman pitkä ja pimeä. Ja raskaskin, muttei lannistavalla tavalla. Kevät itsessään on ihana siksi, että valo lisääntyy ja muuttuu ihan toisenlaiseksi kuin talvella, se on tavallaan kovakin, mutta saa sielun kuitenkin kuplimaan. 

4. Mikä kirja on jostakin käsittämättömästä syystä pölyttynyt pitkään kirjahyllyssäsi?

Valitettavan moni. Olen kirjahamsteri (kuten niin moni muukin siellä ruutujen takana on) ja ahmin kirjoja kotiin paljon enemmän kuin ehdin niitä lukea. Yksi pisimpään hyllyssäni notkunut teos on Taru Sormusten Herrasta, jonka sain joululahjaksi vuonna 1995. Olen aloittanut sen kyllä noin viisi kertaa, mutta aina se on jäänyt kesken viimeistään sadan sivun jälkeen. Ehkäpä jossain vaiheessa yritän taas. 

5. Mikä on suosikkisi nuortenkirjallisuuteen luokiteltavista kirjoista?

Anu Jaantilan Sanna & Sam -kirjat. Aivan ehdottomasti! Pitäisikin taas pitkästä aikaa lukea ne.

6. Kuka on suosikkirunoilijasi?

Yritän päästä eroon runoangstistani, mutta hitaanpuoleisesti se tapahtuu. Muutama runoilija on kuitenkin vakuuttanut minut pysyvästi ja he ovat Walt Whitman, Anni Sinnemäki ja Juice Leskinen. 

7. Mikä kirja on sinulla kesken tällä hetkellä?

Neljä kirjaa on kesken. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla (jep, aloitin sen lukemisen marraskuussa, nyt ollaan jossain toisen osan keskivaiheilla...), Teemu Keskisarjan Kyynelten kallio, Juha Pihkalan & Esko Valtaojan Tiedän uskovani, uskon tietäväni sekä Yvonne Veran Palava perhonen. 

8. Minkä kirjan jonkun sivuhenkilön kenkiin haluaisit astua yhden päivän ajaksi?

Haluaisin nähdä Oman elämänsä sankarin orpokodin ja elämää siellä. Voisin olla vaikka toinen orpokodin hoitajattarista.

9. Mikä oli lapsuuden suosikkikirjasi?

Pikku naisia.

10. Mikä on huonoin puoli kirjablogin pitämisessä?

Välillä ärsyynnyn, jos en keksi jostakin kirjasta mitään kunnollista kirjoitettavaa. Päätin nimittäin tämän vuoden alussa, että yritän kirjoittaa jotakin kaikista lukemistani kirjoista, jotta muistan ne myös myöhemmin. Hyvät ja selvästi huonot kirjat ovat yleensä helpommin käsiteltäviä, mitäänsanomattomat haastavia. Tosin blogini ei edelleenkään ole puhtaasti kirjablogi, vaan suloinen sekamelska kaikenlaista.

11. Minkä kirjan ilmestymistä odotat tällä hetkellä eniten?

Koska John Irvingin Minä olen monta ilmestyi juuri, suurin tämän vuoden kirjatoiveeni on jo täyttynyt. Olen vilkaissut ohimennen uusia kirjakatalogeja, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että uutuuskirjojen massiivinen määrä enemmänkin ahdistaa. Niin paljon hyvää vanhempaakin on lukematta koko ajan. Mutta yksi ylittämätön kuitenkin on: Kjell Westön uusi romaani Kangastus 38 ilmestyy elokuussa, ja sitä odotan kyllä kovasti!

***

Tätä mukavaa haastetta en tällä kertaa laita eteenpäin, sillä se on kiertänyt jo niin paljon. 

Ihmissyöjän ystävyys

Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys
Kansi: Jussi Kaakinen
Teos 2012
402 s.

Kirjastosta.


Uutta romaaniaan kirjoittava kirjailija kohtaa jotain, mihin ei olisi halunnut törmätä: ystävän itsemurhan. Sonja on tappanut itsensä, eikä kukaan tiedä syytä siihen. Kirjailija alkaa vimmaisena raapia kasaan Suurromaaniksi nimittämäänsä teosta ja käy samalla läpi omaa ja Sonjan kanssa yhteistä menneisyyttään, elämää nykyhetkessä ja omaa pahaa oloaan. Tarinan sisällä toinen tarina on osa kirjailijan romaania, joka kertoo Lapinlahden sulkeutuvan mielisairaalan viimeisestä potilaasta ja tätä hoitavasta psykiatrista. Naispotilas on löydetty rannalta ja hän on hukannut itsensä ja menneisyytensä. Niin ovat tosin kaikki muutkin kirjan henkilöt, tavalla tai toisella.

Marjo Niemen Ihmissyöjän ystävyys kiinnitti huomioni kiinnostavalla markkinointitekstillään ja kun siitä alkoi tipahdella blogitekstejä (esimerkiksi Katri, Minna, Lukuneuvoja ja Arja ovat kirjoittaneet tästä kehuvia ja punnittuja arvioita), hoputin mielessäni kirjaston varausjonoa lyhenemään nopeammin.

Tällä kertaa kyllä petyin. Harkitsin kirjan lopettamista kesken, mutta päätin sitten kuitenkin puskea loppuun saakka. Tiukkaa teki.

Sinänsä Ihmissyöjän ystävyydessä ei ole mitään vikaa. Niemen kieli houkuttelee mukaansa ja etenkin päähenkilön mielenmaisema, raivo, viha ja suru sekä muut äärimmäiset tunteet, on taidokkaasti rakennettu ja kuvattu. Ongelmaksi muodostui se, etten yksinkertaisesti löytänyt syytä, miksi minun olisi pitänyt haluta ymmärtää tätä kirjaa ja sen kertomaa tarinaa.

Jollain tasolla kiinnostuin päähenkilöstä ja hänen menneisyydestään. Hän on elänyt surkean lapsuuden, josta Sonja perheineen on hänet sattuman oikusta nostanut. Kirjailija kokee menneisyydestä sekä syyllisyyttä että katkeruutta: oliko hän vain hupaisa kuriositeetti, kantakaupungin ylhäisön hyväntekeväisyyden kohteena oleva kiintiököyhä? Vai oliko hänellä sittenkin jokin muu merkitys, ihan vain omana itsenään? Sitä hänen on surussaan vaikea selvittää. Samalla maailmanhistorialliset vääryydet, joita kirjailija luettelee ulkomuistista, pulppuavat esiin voimalla ja laajentavat perspektiiviä kauas yksilön yli ja ohi.

Ihmissyöjän ystävyys on päälle puskeva ja aggressiivinen kirja. Se huutaa ja häiriköi, hieroo epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä vasten lukijan naamaa, eikä todellakaan tee sitä hienovaraisesti tai armeliaasti. Pikemminkin syyllisyyttä kaikesta kaadetaan lukijan niskaan ja harteille, vaaditaan ottamaan jokin kanta ja asema suhteessa Euroopan historiaan ja kauhuihin.

Tämä on se ongelma. Tässä kirjassa on aivan liikaa kaikkea, aivan liian monta linjaa, jota seurata. Minua alkoi nopeasti väsyttää ja tympäistä. Myönnän, että Niemi tekee tarinansa taitavasti, ja hyökkäysasetelma on suunniteltu ja hiottu, mutta minua se ei vakuuttanut. Minua se ahdisti.

Loppujen lopuksi en oikeasti tiedä, mistä tämä kirja edes kertoo. Mitä se olisi halunnut minulle sanoa? Ja sekös minua ärsyttää.

___

Haasteet: Lukemattomat kirjailijat.

Minä olen monta

John Irving: Minä olen monta
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2013
604 s.
In One Person (2012)

Oma ostos.


Billy Abbott ei ole varma, kuka hän on. Tai ehkä hän sittenkin tietää liiankin hyvin, kuka on. Mikä on. Millainen on.

Sitä hän ei tiedä, miksi on sellainen kuin on. Eikä välttämättä haluakaan tietää.

Billyn tarina kaartuu hänen epätyypillisten vanhempiensa tarinan kautta teini-ikään 1950-luvun Uudessa-Englannissa. Billyn isä, nuori sotilas, tuli ja meni, äiti toimii pikkukaupungin harrastajateatterin kuiskaajana, isoisä menestyy erinomaisesti näytelmien naisrooleissa, täti ja isoäiti paheksuvat muuta perhettä kilpaa. Billy saa isäpuolekseen nuoren Richardin, innostavan draamaopettajan ja ohjaajan, johon hän huomaa varhaisteininä ihastuneensa itsekin.

Eikä vääriin ihmisiin ihastuminen lopu siihen.

On leveäharteinen ja suurikäteinen kirjastonhoitaja neiti Frost, joka tuntuu aina osaavan suositella Billylle sopivaa luettavaa, sisäoppilaitoksen painijoukkueen komea kapteeni ja sydäntensärkijä Jacques Kittredge, puhevikainen ystävä Atkins, tulinen mutta tavallaan estoinen Wienin kaupunginoopperan kakkossopraano Esmeralda, runoilija-mentori Larry ja kymmenet pantavat homobaarien ja puistojen miehet – ja naiset. Parhaaseen ystäväänsä Elaineen Billy ei kuitenkaan osaa eikä tahdo ihastua.

Mutta mitä on olla biseksuaali, ensin nuorena poikana, sitten varttuneena miehenä? Mitä on kokea AIDS:in niittävän läheisiä kuin viljaa? Miltä tuntuu kaivata isää, karannutta ja vaiettua, hiljaa paheksuttua? Miten olla sinut itsensä kanssa, kun muutkaan eivät ole?

Odotin John Irvingin uutuutta kuin kuuta nousevaa. Hankin englanninkielisen kappaleen kirjasta jo viime keväänä kun se ilmestyi, mutta niin vain se jäi lukematta. En ole vielä koskaan lukenut Irvingiä alkukielellä, enkä uskaltanut nytkään sitä tapaa aloittaa. Kristiina Rikmanin Irving-suomennokset hyväilevät sielua, eikä niissä ole moitteen sijaa. Päätin jatkaa tutuksi ja hyväksi havaittua tapaa.

Niinpä siis odotin.

Minä olen monta on ensinnäkin uskomattoman herkullisen näköinen kirja. Kannen monistuvat henkilöhahmot ja niiden humoristinen mutta terävä kuvaus aukeavat, mitä pidemmälle kirjaa lukee.

Toisekseen Minä olen monta on erittäin hyvä kirja. Erittäin, erittäin hyvä.

Billyn hahmo on kompleksinen muttei hysteerinen. Hukassa olevan isän teema ei pääse valtaamaan koko tarinaa, vaikka keskeinen onkin. Billyn perhe on raivostuttava ja siksi niin aito: perhesuhteiden kiemurat, paheksunta ja perimmäiset erimielisyydet rakentavat kuvan kokonaiseksi. Billy kasvaa tarinan kuluessa, vaikka sitä seitsemänkymppisenä alusta alkaen kertoo – toisaalta iän tuomaa viisautta ei pyritä häivyttämään tai peittelemään. Billy on saanut peittelemisestä tarpeekseen.

Seksuaalinen identiteetti ja seksuaalisuus – oikeastaan seksuaalisuudet – korostuvat kirjassa voimakkaasti. Itse asiassa jopa yllätyin siitä, kuinka paljon teemaa painotetaan ja jopa riepotellaan. Billyn varsinainen seksuaalinen herääminen tapahtuu hitaasti kypsyen, mutta ensimmäiset ronskit homobaari- ja seksikohtaukset tulevat silti – tai siksi – hyvin yllättäen. Ja suoraan.

Irving on tässä kirjassa vakava. Mustaa huumoria ja tragikoomisia käänteitä tietenkin on, mutta pohjavire koko tarinan ajan on hyvin synkkä. Se luo vahvan ristiriidan suhteessa ikihauskoihin teemoihin (Mikä voisi olla hauskempaa kuin mies pukeutumassa naiseksi? Tuo ikuinen klassikko!), jotka nekin muuttuvat paikoin varoittamatta ahdistaviksi ja surumielisiksi.

Minä olen monta kertoo sekä yksilöistä että yhteisöistä. Homoseksuaalisuuden vähittäinen vapautuminen on se aika ja ilmiö, jota Billy nuorena aikuisena elää. Hieman vanhempana hän joutuu keskelle HIV:n räjähdysmäistä leviämistä ja nopeita AIDS-kuolemia. Se, minkä piti olla vapautta, uhkaakin kuolemalla. Se saa hiljaiseksi.

Kirjan tarina on vaikuttava ja täyteläinen, siinä on teräviä kulmia ja ikäviä pistoksia. Täysien pisteiden Irving se ei kuitenkaan ole, sillä tällä kertaa en pitänyt yleensä hiotusta ja taitavasta toistosta, vaan pikemminkin ärsyynnyin siitä – paikoin tuntui, ettei lukijaan ja lukijan muistiin luotettu, ja paikoin toistoeleet olivat suorastaan tympeitä. Huonoja. (Sanonko näin John Irvingin kirjasta? Apua!) Lisäksi jäin kaipaamaan tarinan loppuun kunnollista ympyrän sulkeutumista, joihin olen antanut itseni tottua. Nyt minua ei viety eikä aivan vakuutettu. Viimeinen silaus jäi uupumaan. Samoin viimeinen tunnekuohu.

Minä olen monta on surumielinen kirja. Se on hieman vihainenkin, se haluaakin kolhia. Se on kantaaottava – jopa yllättävän suoraan. Mutta aina se silti palaa siihen, mikä tekee John Irvingistä kirjailijoiden kuninkaan: tarinaan. Tarinan kertomiseen, tarinan luomiseen, tarinan voimaan.

___

Kirjan on lukenut myös Maija.

Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
265 s.

Kirja saatu toiselta bloggaajalta.


Lumikki Andersson on Tampereella ilmaistutaitolukiota käyvä, itsenäistä ja eristäytyvää muttei yksinäistä elämää viettävä, täysi-ikäisyyden kynnyksellä oleva nuori nainen. Hän vetäytyy mieluusti syrjään, tarkkailee etäämmältä, eikä missään nimessä halua sekaantua muiden asioihin. Eräs helmikuinen kouluaamu sotkee Lumikin pasmat tehokkaasti, sillä hän sattuu vahingossa vilkaisemaan lukionsa pimiöön, jonne on aseteltu kuivumaan vino pino viidensadan euron seteleitä. Ilmassa tuntuu myös vanhan veren löyhkä.

Lumikki sekoittaa itsensä vastentahtoisesti mukaan kuvioon, johon kuuluu niin lukion pintaliitäjäporukkaa, itämafiaa, huumekauppaa kuin korruptiota. Talvinen Tampere hohkaa ympärillä vuosikymmenen paukkupakkasia, ja vähitellen tarinan solmut alkavat aueta samalla kun tilanteet kiristyvät. Lumikin henkilökohtainen menneisyys pulpahtelee taustalla kohti pintaa, vaikka tyttö yrittää parhaansa mukaan pitää sen piilossa. Menneet ovat menneitä pysyvästi – ovathan?

Salla Simukan Punainen kuin veri avaa Lumikista kertovan nuorten jännitystrilogian ja tekee sen erittäin houkuttelevalla ja vetävällä tavalla. Ahmin kirjaa niin innolla, että meinasin useamman kerran mennä ohi oikeasta pysäkistä. Tässä kirjassa ovat kaikki minua jännitys- ja/tai nuortenkirjallisuudessa miellyttävät palikat kohdillaan: on kiinnostava, riittävän kompleksinen muttei ärsyttävällä tavalla teennäinen päähenkilö, sopivan likainen rikosvyyhti, menoa ja meininkiä, koukuttavia juonenkäänteitä. Erityismaininnan saa elävä Tampere-kuvaus, entisenä tamperelaisena on nostettava hattua autenttiselle miljöölle!

Tarina ei laahaa, vaan tapahtumat seuraavat toisiaan kiivaassa tahdissa. Kirjailija ei jää selittelemään päähenkilön luuhailuja, vaan keskittyy olennaiseen: toimintaan. Pidin myös siitä, että Lumikin sotkeminen mukaan tapahtumiin tehdään hyvin luontevasti, ilman turhaa kikkailua ja pakottamista. Ei jäädä perustelemaan, selittelemään ja kompuroimaan, ja annetaan myös päähenkilön luonteelle tilaa. Ok, Lumikki ei halua sekaantua muiden asioihin, mutta joutuupa nyt sekaantumaan kuitenkin, selvä ja se siitä. Inhoan yleensä vehtaamista ja asioiden suurentelua, ja tässäkin olisi ollut sille vaaran paikka, mutta Simukka heittää päähenkilönsä soppaan tehokkaasti ja selittelemättä.

Taustalla kulkeva Lumikin menneisyys pohditutti minua. Oletan sen olevan olennainen asia jatko-osia ja trilogian kokonaisuutta ajatellen, sillä pelkästään tälle kirjalle se ei tuonut ylettömän suuria tai syviä lisätasoja lukuun ottamatta ehkä sitä, että Lumikin rautainen mielenlujuus ja kiperien paikkojen selvittäminen saivat perusteita. Samoin sydänsurujen ja ihmissuhteiden oletan saavan jatkossa lisää lihaa luiden ympärille, sillä nyt ne vain häilyvät taustalla.

Punainen kuin veri on taitava kokonaisuus. Siinä on paljon sellaisia elementtejä, jotka tuovat mukaan aitoutta ja autenttisuutta ilman, että ne tuntuvat missään määrin väkisin keksityiltä. Kirjan kuvaama nuoriso on aidon oloista, ajatukset pulpahtelevat esiin kuten niiden voi olettaa pulpahtavan, reaktiot ja toimintatavat ovat ymmärrettäviä. Asiat, joihin itse tartuin ja joita hieman kummeksuin, selitettiin varsin nopeasti ja järkevästi, eikä ylettömän häiritseviä epäuskottavuuksia ollut havaittavissa, vaikka lähellä käytiin.


Spoilerivaroitus!

Ongelmallisin seikka, johon kiinnitin huomiota – mikäli typerää ja ajattelematonta juhliin kuokkimaan menemistä ei lasketa mukaan – oli Väisäsen perheen elämäntyyli. Kohottelin sille kulmiani saman tien, kun se tuotiin esiin, sillä missään nimessä huumepoliisin ja pienyrittäjän perheellä ei olisi varaa asua Pyynikillä alueella, jolla he kirjassa asuvat. Jäin nikottelemaan tälle seikalle pitkäksi aikaa, mutta onneksi se selitetään varsin pian auki. Pieni epäusko jäi silti kytemään, lähinnä siksi, että ihmettelen muun perheen huijaamisen helppoutta, mutta päätin antaa sen muuten vetävän tarinan vuoksi lopulta anteeksi.

Spoileri ohi.


Olen erittäin tyytyväinen lukukokemukseeni. Yleensä en pärjää nikottelematta nuortenkirjojen parissa, mutta nyt oli todella helppoa vain heittäytyä tarinan mukaan ja antaa palaa. Ehkä tämä kertoo yhtäältä siitä, että oma makuni on laajennettavissa, kun vain annan sille mahdollisuuden ja toisaalta siitä, että kyseessä on lahjakas ja taitava kirjoittaja. Simukan tarinankerronnassa on kaikki palat kohdallaan, ja jäänkin todella innostuneena odottamaan trilogian jatko-osia, joita onneksi ei tarvitse kytätä kauaa, sillä ne ilmestyvät syksyllä 2013 ja keväällä 2014.

Heh, tämän siitä saa, kun on koko loman sairaana: on aikaa lukea ja toisaalta kirjoittaa blogiin lukemastaan. Ei kuitenkaan hätää. Tällainen kahden kirjatekstin päivävauhti ei missään nimessä tule jatkumaan arkeen palaamisen jälkeen. (Joskin monta luettua kirjaa odottaa parhaillaan pohdiskelua, ei vähäisimpänä Irvingin uutuus.)

___

Punainen kuin veri on ollut blogeissa suosittu, ja muita arvioita löytyy helposti hakukoneiden kautta.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Hussein al-Maadidi: 361 päivää helvetissä

Hussein al-Maadidi: 361 päivää helvetissä. Irakilaistoimittajan tie läpi Abu Ghraibin ja muiden vankiloiden
Suomentaja: Ahmed Essouli
Kansi: Timo Mänttäri
Atena 2013
196 s.

Arvostelukappale.


Hussein al-Maadidi työskenteli Irakissa vaikeista ja tulenaroista aiheista kirjoittavana, aktiivisena ja kantaaottavana toimittajana, kun Irakin sota vuonna 2003 alkoi. Hän ei antanut pelolle sijaa vaan jatkoi työskentelyä miehitysjoukkojen ja sodan uhkan alla. Marraskuussa 2003 hänet vangittiin varoittamatta ja tuomittiin kyselemättä ja oikeudenkäyntiä käymättä 200 vuoden vankeusrangaistukseen terrorismista.

Hussein al-Maadidia siirreltiin pitkin miehittäjien vankiloita kuulusteltavana ja rangaistavana. Länsimaisiin medioihin levinnyt ja skandaalin aiheuttanut Abu Ghraibin vankila oli vain yksi al-Maadidin välietappi. Lähes vuoden kestäneen vankeuden jälkeen hänet yllättäen vapautettiin. Epätietoisuus ja uhka eivät kuitenkaan vähentyneet, vaan al-Maadidi joutui pakenemaan kotimaastaan. Hän asuu perheineen nykyisin Suomessa.

Kukaan mediaa vähänkin seuraava ei ole voinut välttyä Irakin sodan melskeiltä. Vaikka sota on virallisesti päättynyt jo vuonna 2011, väkivaltaisuudet ja levottomuudet Irakissa jatkuvat edelleen. Viime viikolla sodan alkamisesta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta.

Maailma on ahdistusta ja kauhua pullollaan, jopa niin paljon, että kauheuksille voi helposti tulla tavallaan immuuniksi ja niiltä haluaa sulkea silmänsä, korvansa ja aivonsa, mutta ainakin minuun Abu Ghraibista vuonna 2004 mediaan vuotaneet kuvat ja tiedot sotavankien kiduttamisesta ja ihmisoikeusloukkauksista vaikuttivat paljon. Koko Irakin sota oli ja on iso juttu 2000-luvun ihmisille, monista syistä, mutta törkeät ja pelottavan hyvin raportoidut ihmisoikeusrikokset nostavat koko kuvion jollakin tapaa seuraavalle tasolle.

Hussein al-Maadidin reportaasi on yhden miehen vankilakokemus. Kirjallisena tuotoksena se ei ole erikoinen, sen kieli on yksinkertaista ja töksähtelevää, eikä sitä ole hiottu loppuun. Sisältö painaa kuitenkin tässä tapauksessa ulkomuotoa huomattavasti enemmän. 361 päivää helvetissä on ahdistavaa luettavaa. Todella ahdistavaa. al-Maadidin epätietoisuus, joka vähitellen muuttuu epätoivoksi ja siitä pakotetuksi tyyneydeksi, vaan ei missään vaiheessa lopulliseksi alistumiseksi, siirtyy tekstin kautta lukijaan. Kirja on hyvin omakohtainen – tietenkin – ja vaikka lukija tietää koko ajan, että al-Maadidi selviää koettelemuksistaan, ahdistusta se ei vähennä, mutta jonkin verran muuttaa. Ymmärrettävästi kirjoittaja itsekin suhtautuu koettelemuksiinsa jälkikäteisellä viisaudella ja osittaisella vakaudella, vaikka pysyykin varsin tiukasti kronologisessa kerronnassa.

Kirjoittajalla on ollut aikaa käsitellä kokemuksiaan ennen kirjan kirjoittamista. Hän on saanut tietynlaista etäisyyttä tapahtumiin ja elää jo uutta vaihetta elämässään, pakolaisena vieraassa maassa, muttei enää jatkuvan uhan alla. Kirjassa kuvatun matkan varrella, etenkin mitä pitempään vankeus jatkuu ja mitä absurdimpia ja järjettömämpiä muotoja se saa, kytevä viha miehittäjää vastaan nostaa päätään yhä selkeämmin. Samoin al-Maadidin oma identiteetti irakilaisena, muslimina ja hyökkäyssodan ja epäoikeudenmukaisuuden kohteena tulee alleviivatummaksi ja kovempaan ääneen huudetuksi.

Näin ulkopuolisena lukijana on tietysti helppoa huudella objektiivisuuden perään, ja sinänsä totta kai ymmärrän, että 361 päivää helvetissä on kirjoittajansa omakohtainen kokemus, silminnäkijäkertomus ja siten täydellisen subjektiivinen ja siihen ilman muuta oikeutettu, mutta koska suhtaudun lähtökohtaisesti hyvin negatiivisesti kaikkeen minkä tahansa uskonnon varjolla käytävään argumentointiin ja politiikkaan, kirjoittajan vankeuden jatkuessa vahvistuva uskonnollinen näkökulma sotatapahtumiin ja niitä seuraavaan koston kierteeseen jäi vaivaamaan mieltäni. Voidaanko lopullista rauhantilaa koskaan saavuttaa, kun omasta kannasta pidetään järkkymättä kiinni hamaan hautaan saakka? Niinpä. Toisaalta: voinko minä kommentoida aiheeseen millään tasolla järkevästi vastaavia kokemuksia vailla? Niinpä.

En halua vähätellä kenenkään kokemuksia – miten tai miksi ihmeessä niin edes voisin tai haluaisin tehdä – mutta lukukokemuksena 361 päivää helvetissä on aika raskas ja jopa etäännyttävä mainituista syistä. Kenties odotin journalistisempaa otetta, ja hämmennyin siksi erityisen vahvasti korostetusta omakohtaisuudesta ja näkökulman alleviivaavuudesta, vahvistuvasta kostonhalusta ja vihasta. Toisaalta kukapa voisi omista kauheista kokemuksistaan ja näkemistään kauhuista erityisen objektiivisesti edes kirjoittaa? Kukapa ei haluaisi kostaa kokemiaan ja todistamiaan järkyttäviä vääryyksiä, alistamista ja väkivaltaa?

Yhtä kaikki, kirja on tärkeä puheenvuoro ja muistutus siitä, kuinka järjettömiin tekoihin ihmiset kykenevät poikkeustilanteissa – ehkä muutenkin. Samalla se antaa myös hiukan toivoa: aivan pohjalta voi selvitä takaisin ylös ja oikeudenmukaisuuttakin on. Jopa sotaa käyvässä maassa. Selviytyjiä on aina.

___

Kansankynttiläin kokoontumisajot: Elämäkerrat ja muistelmat.