Kampaajalla käynti nostatti itsetuntoani noin kolmetoista senttiä. Uusi tukka on kiva ja peilistä katsova tyyppi on iloisen ja veikeän näköinen. Kannattaisi harkita tällaisia tekosia useamminkin.
Olin tänään työhaastattelussa. Jännitin sitä kovasti, mutta tilanne oli loppujen lopuksi ihan rento ja haastattelija mukava. Kyseli kielilläkin, sillä hakemassani työpaikassa on olennaista osata niitä. Taisin selvitä tentistä. Ensi viikolla selviää, kuinka käy. Jännää! Muitakin hyviä hakijoita on varmasti roppakaupalla, mutta ainahan kaikki on mahdollista.
Minun tekee mieli katsoa Frendejä ja maata säkkituolissa. Keskeneräinen luentopäiväkirja huutelee, mutta tukin korvani. Onhan nyt loma. Huomenna on vuorossa jälleen reissu Helsinkiin, harmi ettei tililläni ole rahaa mihinkään mukavaan. Perjantaina on tosin palkkapäivä, mutta sehän ei valitettavasti auta torstaina, päättelen loogisesti.
Jalkani on vielä vähän kipeä, siihen tavallaan pistelee. Ei kai kyse voi olla mistään ikävästä? En halua mennä lääkäriin, en haluuuuuuu!
Täältä turhuudesta tähän.
11. maaliskuuta 2009
10. maaliskuuta 2009
Ulkonäköprobleemi
Olen lähdössä kampaajalle noin 22 minuutin kuluttua. Viimeksi olen käynyt kampaajalla... öh. Ehkä alle 20-vuotiaana. Eikun kävinpäs kerran täällä Tampereella, olisiko se ollut sitten ensimmäinen opiskeluvuosi. No, joka tapauksessa. Aion leikkauttaa otsatukan, värjätä kammottavan puolimetrisen juurikasvuni pois (ja muutenkin kyllä, kiitos) ja siinähän sitä jo onkin. Jännittävää! Mitä jos näytänkin sen jälkeen ihan kauhealta? (Nythän olen tietenkin missin mitoissa sekä kasvojen luuston että muunkin kehon osalta.........öhöhö).
Minua oikeasti jännittää! En usein käy missään kauneuteen liittyvissä paikoissa (ellei Lindexiä lasketa). Ei minulla tosiaan oikeastaan olisi varaakaan, mutta jos nyt tämän kerran kuitenkin. Parin viikon päästä menemme äidin kanssa Flamingoon kokovartalokauneushoitoon, sillä äiskä sai jouluna luokkansa oppilailta/näiden vanhemmilta lahjakortin kyseiseen ilojen taloon. Voi kai sitä kerran elämässä mutakylpyyn mennä? Vaikka ihan laskusuhdanteen kunniaksi.
Laskusuhdanteesta tuli mieleen muitakin hupaisia juttuja, mutta kerrottakoon vaikka, että nauran itseäni räkä valuen pöydän alle joka kerta, kun näen telkkarista sen Mannerheim-elokuvan puffausmainoksen, jossa käsketään ihmisiä olemaan isänmaallisia ja ostamaan 50 euron arvoisia ennakkolippuja kännykällä elokuvaan, jota ei vielä edes ole. Vuosisadan liikeidea!
Nyt menen sanomaan hyvästit nykyiselle lookilleni. Ei tule ikävä.
Minua oikeasti jännittää! En usein käy missään kauneuteen liittyvissä paikoissa (ellei Lindexiä lasketa). Ei minulla tosiaan oikeastaan olisi varaakaan, mutta jos nyt tämän kerran kuitenkin. Parin viikon päästä menemme äidin kanssa Flamingoon kokovartalokauneushoitoon, sillä äiskä sai jouluna luokkansa oppilailta/näiden vanhemmilta lahjakortin kyseiseen ilojen taloon. Voi kai sitä kerran elämässä mutakylpyyn mennä? Vaikka ihan laskusuhdanteen kunniaksi.
Laskusuhdanteesta tuli mieleen muitakin hupaisia juttuja, mutta kerrottakoon vaikka, että nauran itseäni räkä valuen pöydän alle joka kerta, kun näen telkkarista sen Mannerheim-elokuvan puffausmainoksen, jossa käsketään ihmisiä olemaan isänmaallisia ja ostamaan 50 euron arvoisia ennakkolippuja kännykällä elokuvaan, jota ei vielä edes ole. Vuosisadan liikeidea!
Nyt menen sanomaan hyvästit nykyiselle lookilleni. Ei tule ikävä.
9. maaliskuuta 2009
Nilkka nurin kulttuurista
Tervepä terve arvon karvakorvat!
Olen viettänyt kultturellin ja kiinnostavan, osin myös oudon viikonlopun. Luonani on yöpynyt tuttuja ja tuntemattomia, olen juonut punaviiniä, olutta ja siideriä, käynyt katsomassa Tampereen elokuvajuhlilla elokuvia, roikkunut Telakalla, Plevnassa, Teerenpelissä, Kustaa III:ssa ja Rumassa, katsonut improa, pelannut PhotoPlayta, nauranut, jutellut ja vältellyt krapulaa. Torstaina alkaneen viikonlopun pilasi eilinen kotimatka, kun taitoin JÄLLEEN KERRAN nilkkani ihmissyöjäsaappailla kävellessäni. Nilkka on turvonnut, punainen ja kipeä, vaikka olen sitä jo yön yli lepuuttanut. Jos se näyttää vielä huomenna oudolta, taidan joutua ottamaan yhteyttä ylempiin lääketieteellisiin portaisiin. Huomenna on myös kampaaja, aion leikkauttaa itselleni otsatukan ja laittaa väriä päähän. Luultavasti maksan luottokortilla (ja itken verta).
Myöhemmin tällä viikolla minulla on kaksi työhaastattelua ja ensi viikolla vielä kolmas. Jännää!
Ystävän elokuva voitti muuten elokuvajuhlilla palkintoja. Muistutukseksi kerrottakoon, että olin sentään kutsuvierasnäytöksessäkin, olenhan varsin kultturelli elli. Sieltä sai viiniä ja suolatikkuja. Elokuva on hyvä, suosittelen katsastamaan sen, vaikkei lyhytelokuvaskene tuttu olisikaan tai vaikkei upea tehdasmaisema ja sen tuho kiinnostaisi lain.
Minun piti mennä tänään bodypumpiin, mutta tuo saatanan nilkka estää liikuntaharrastukset tältä päivältä. Tietysti voisin illan tullen avata telkkarin ja vääntää vatsalihaksia vaikkapa Lifen tahtiin. Miten ällöttävän energinen ajatus. Meillähän on nyt meneillään perioditauko, ja minulla olisi parikin v-mäistä luentopäiväkirjaa työn alla. Ja siihen viimeiseen historian tenttiin pitäisi lukea.
Tulisipa jo kevät, kaipaan sinua niin!
Ja on minulla ikävä V:täkin, se on nyt ehkä Kiinassa, ainakin viimeisimmän tekstiviestin mukaan.
Olen viettänyt kultturellin ja kiinnostavan, osin myös oudon viikonlopun. Luonani on yöpynyt tuttuja ja tuntemattomia, olen juonut punaviiniä, olutta ja siideriä, käynyt katsomassa Tampereen elokuvajuhlilla elokuvia, roikkunut Telakalla, Plevnassa, Teerenpelissä, Kustaa III:ssa ja Rumassa, katsonut improa, pelannut PhotoPlayta, nauranut, jutellut ja vältellyt krapulaa. Torstaina alkaneen viikonlopun pilasi eilinen kotimatka, kun taitoin JÄLLEEN KERRAN nilkkani ihmissyöjäsaappailla kävellessäni. Nilkka on turvonnut, punainen ja kipeä, vaikka olen sitä jo yön yli lepuuttanut. Jos se näyttää vielä huomenna oudolta, taidan joutua ottamaan yhteyttä ylempiin lääketieteellisiin portaisiin. Huomenna on myös kampaaja, aion leikkauttaa itselleni otsatukan ja laittaa väriä päähän. Luultavasti maksan luottokortilla (ja itken verta).
Myöhemmin tällä viikolla minulla on kaksi työhaastattelua ja ensi viikolla vielä kolmas. Jännää!
Ystävän elokuva voitti muuten elokuvajuhlilla palkintoja. Muistutukseksi kerrottakoon, että olin sentään kutsuvierasnäytöksessäkin, olenhan varsin kultturelli elli. Sieltä sai viiniä ja suolatikkuja. Elokuva on hyvä, suosittelen katsastamaan sen, vaikkei lyhytelokuvaskene tuttu olisikaan tai vaikkei upea tehdasmaisema ja sen tuho kiinnostaisi lain.
Minun piti mennä tänään bodypumpiin, mutta tuo saatanan nilkka estää liikuntaharrastukset tältä päivältä. Tietysti voisin illan tullen avata telkkarin ja vääntää vatsalihaksia vaikkapa Lifen tahtiin. Miten ällöttävän energinen ajatus. Meillähän on nyt meneillään perioditauko, ja minulla olisi parikin v-mäistä luentopäiväkirjaa työn alla. Ja siihen viimeiseen historian tenttiin pitäisi lukea.
Tulisipa jo kevät, kaipaan sinua niin!
Ja on minulla ikävä V:täkin, se on nyt ehkä Kiinassa, ainakin viimeisimmän tekstiviestin mukaan.
5. maaliskuuta 2009
Vanhenin!
Taas kerran minusta tuli 17-vuotias. Lähden illalla juomaan kaljaa, jos seurani saapuu joskus Tampereelle. Olen sivistynyt, ihana ja kaikin puolin hyvä ihminen, kiitos aplodeistanne.
Minulla on ensi viikolla työhaastattelu! Mahtavaa! Toistaiseksi ainoa kutsu, mutta yksi on parempi kuin nolla, sanovat. Täytyy olla vakuuttava. Kuinkahan se onnistuu? Hymyä naamaan ja rento kädenpuristus? Suukapula, etten samantien aloita alapäävitsiosastoa?
Njääh, olen minä ennenkin työhaastatteluissa ollut, kunhan tuuli heiluttaa huulia.
V lähtee huomenna Aasiaan. Minä lähden pääsiäisenä Saksaan. Maksoin lentoliput luottokortilla sekä siksi, että Ryanairin nettisivusto sitä vaati että siksi, että luotolla eläminen on vähän kuin reunalla elämistä. Tai siis minun versioni siitä. Viime viikolla yliopistolla roikkui jotain kundeja kauppaamassa väkisin Diner's Clubeja, karistin mokomat feikki-Rolex-ranteet kimpustani saman tien. Yhdelläkin kortilla voi hitaasti mutta varmasti viedä itseään tuhoon.
Asuntoasiasta muuten sen verran, että tekninen isännöitsijä hoitaa asiaa ja kilpailutus on käynnissä, mutta viralliset päätökset remontista tehdään vasta huhtikuun yhtiökokouksessa. Hidasta on. Mutta askel kerrallaan, siihen on luotettava. Sitäpaitsi TOASin yksiöjono lyhenee kuukausi kuukaudelta. Haaveilen jo kivasta pikku yksiöstä, jossa kirjoitan maailmojasyleilevän laudaturin arvoisen graduni... mm...
Voisin tänään käydä pitsalla, ihan vaan 17-vuotissynttäreiden kunniaksi.
Minulla on ensi viikolla työhaastattelu! Mahtavaa! Toistaiseksi ainoa kutsu, mutta yksi on parempi kuin nolla, sanovat. Täytyy olla vakuuttava. Kuinkahan se onnistuu? Hymyä naamaan ja rento kädenpuristus? Suukapula, etten samantien aloita alapäävitsiosastoa?
Njääh, olen minä ennenkin työhaastatteluissa ollut, kunhan tuuli heiluttaa huulia.
V lähtee huomenna Aasiaan. Minä lähden pääsiäisenä Saksaan. Maksoin lentoliput luottokortilla sekä siksi, että Ryanairin nettisivusto sitä vaati että siksi, että luotolla eläminen on vähän kuin reunalla elämistä. Tai siis minun versioni siitä. Viime viikolla yliopistolla roikkui jotain kundeja kauppaamassa väkisin Diner's Clubeja, karistin mokomat feikki-Rolex-ranteet kimpustani saman tien. Yhdelläkin kortilla voi hitaasti mutta varmasti viedä itseään tuhoon.
Asuntoasiasta muuten sen verran, että tekninen isännöitsijä hoitaa asiaa ja kilpailutus on käynnissä, mutta viralliset päätökset remontista tehdään vasta huhtikuun yhtiökokouksessa. Hidasta on. Mutta askel kerrallaan, siihen on luotettava. Sitäpaitsi TOASin yksiöjono lyhenee kuukausi kuukaudelta. Haaveilen jo kivasta pikku yksiöstä, jossa kirjoitan maailmojasyleilevän laudaturin arvoisen graduni... mm...
Voisin tänään käydä pitsalla, ihan vaan 17-vuotissynttäreiden kunniaksi.
1. maaliskuuta 2009
Isätön
Muistin minuutti siten, että tänään on 14 vuotta isäni kuolemasta. Päivää ei jäljellä olevassa perheessämme muistella mitenkään erikoisesti, äiti saattaa käydä haudalla, itse en sinne halua mennä muutenkaan. Joskus jouluisin käyn, kun äiti pyytää. Minä en pidä kalmistoista. Muistan kyllä, millaista oli seistä siellä maaliskuisessa räntäsateessa vuonna 1995 ja pitää Sofiaa kädestä. Kappelissa olin ihmetellyt itkevää äitiä, valkoiselle arkulle kaadettua hiekkaa ja papin puhetta. Olin vasta täyttänyt 10 vuotta. Itkin hieman itsekin.
Vanhemman kuolema lapsen ollessa vielä lapsi voi varmaan aiheuttaa pahojakin traumoja. Itse koen selvinneeni siitä ihan hyvin, vaikka tietysti vieläkin ajoittain on todella paha olla, kun tajuaa, mistä kaikesta on jäänyt paitsi. Monilla muilla on isä, joka kannustaa opiskeluissa, tarkastaa, millaisten hamppareitten kanssa tytär pyörii, auttaa muutossa ja huonekalujen kasaamisessa, ojentaa ja opastaa tarpeen mukaan. Toiset taas eivät ole koskaan isäänsä nähneetkään. Joidenkin isät ovat kusipäitä.
Minulla on hyvät muistot isästäni. Iskän kanssa katsottiin Nikke Knatterttonia muistaakseni lauantai-iltaisin, iskällä oli aina hieno auto ja jopa autopuhelin 1990-luvun alussa. Iskä opetti käyttämään tietokonetta (Macia tietenkin, isälläni oli tietokonealan yritys, ennen kuin lama sen vei vuoden 1994 lopussa), kuskasi partioon eikä suuttunut, vaikka barbileikit sotkivat huoneeni tuntikausiksi. Kerran iskä pakotti syömään silliä, joka oli niin pahaa, että melkein oksensin. Istuin keittiössä pöydän ääressä varmaan tunnin, ennen kuin annoin periksi. Koskaan en sen jälkeen ole silliä suuhuni pannut.
Äidillä on toisenlaiset muistot: isäni oli ilmeisen hankala ihminen, itsepäinen ja dominoivakin. Väitteli halutessaan mustankin valkoiseksi, äiti on joskus kertonut. Pikkuveljeni on kuulemma samanluontoinen. Mutta hyvä mies se oli, olen saanut kuulla. Aina värkkäämässä ja väkertämässä, kiinnostunut kaikesta uudesta ja ihmeellisestä, aktiivinen ja huumorintajuinen.
Sääliä en ole halunnut koskaan kerjätä, ja siksi minua ajoittain ärsyttävät tilanteet, joissa haluan puhua jotain isästäni, ja keskustelun toinen osapuoli vaivaantuu, pahoittelee ja haluaa vaihtaa puheenaihetta. Yleensä olen ymmärtänyt olla uudellenkaan ottamatta aihetta esiin tällaisten ihmisten kanssa. Ei sitten puhuta. En pakota.
Harmi, etten koskaan saanut oppia tuntemaan isääni.
--
Oli juhlat eilen, menimme baariin, josta sai viinaa rahaa vastaan. Loput voi arvata. Olen tapani mukaan kärsinyt koko päivän kammottavasta olotilasta ja nestehukasta. Nyt olen jo syönyt ja juonut ja toivon, että yöllä tulee uni eikä liskot.
Tyylikäs päätös vakavamieliselle kirjoitukselle.
Vanhemman kuolema lapsen ollessa vielä lapsi voi varmaan aiheuttaa pahojakin traumoja. Itse koen selvinneeni siitä ihan hyvin, vaikka tietysti vieläkin ajoittain on todella paha olla, kun tajuaa, mistä kaikesta on jäänyt paitsi. Monilla muilla on isä, joka kannustaa opiskeluissa, tarkastaa, millaisten hamppareitten kanssa tytär pyörii, auttaa muutossa ja huonekalujen kasaamisessa, ojentaa ja opastaa tarpeen mukaan. Toiset taas eivät ole koskaan isäänsä nähneetkään. Joidenkin isät ovat kusipäitä.
Minulla on hyvät muistot isästäni. Iskän kanssa katsottiin Nikke Knatterttonia muistaakseni lauantai-iltaisin, iskällä oli aina hieno auto ja jopa autopuhelin 1990-luvun alussa. Iskä opetti käyttämään tietokonetta (Macia tietenkin, isälläni oli tietokonealan yritys, ennen kuin lama sen vei vuoden 1994 lopussa), kuskasi partioon eikä suuttunut, vaikka barbileikit sotkivat huoneeni tuntikausiksi. Kerran iskä pakotti syömään silliä, joka oli niin pahaa, että melkein oksensin. Istuin keittiössä pöydän ääressä varmaan tunnin, ennen kuin annoin periksi. Koskaan en sen jälkeen ole silliä suuhuni pannut.
Äidillä on toisenlaiset muistot: isäni oli ilmeisen hankala ihminen, itsepäinen ja dominoivakin. Väitteli halutessaan mustankin valkoiseksi, äiti on joskus kertonut. Pikkuveljeni on kuulemma samanluontoinen. Mutta hyvä mies se oli, olen saanut kuulla. Aina värkkäämässä ja väkertämässä, kiinnostunut kaikesta uudesta ja ihmeellisestä, aktiivinen ja huumorintajuinen.
Sääliä en ole halunnut koskaan kerjätä, ja siksi minua ajoittain ärsyttävät tilanteet, joissa haluan puhua jotain isästäni, ja keskustelun toinen osapuoli vaivaantuu, pahoittelee ja haluaa vaihtaa puheenaihetta. Yleensä olen ymmärtänyt olla uudellenkaan ottamatta aihetta esiin tällaisten ihmisten kanssa. Ei sitten puhuta. En pakota.
Harmi, etten koskaan saanut oppia tuntemaan isääni.
--
Oli juhlat eilen, menimme baariin, josta sai viinaa rahaa vastaan. Loput voi arvata. Olen tapani mukaan kärsinyt koko päivän kammottavasta olotilasta ja nestehukasta. Nyt olen jo syönyt ja juonut ja toivon, että yöllä tulee uni eikä liskot.
Tyylikäs päätös vakavamieliselle kirjoitukselle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)