Olin töissä. Tein aivokuolemaa. Kuuntelin, kuinka kahvihuoneessa paasattiin homoseksuaalisuuden olevan lapsuudessa saadun trauman aiheuttamaa, ei missään nimessä synnynnäistä, vaan opittua tai omaksuttua. Opin myös, että lapsi saattaa saada trauman odotusaikana, jos äiti edes harkitsee aborttia. Niin, ja että osastonhoitaja on ilmiselvästi analysoitavissa flegmaatikoksi. Kyllä ne sairaanhoitajat on sitten melkoisia epeleitä, etten sanoisi!
Perjantaina olin kaverin lyhytelokuvan kutsuvierasnäytöksessä pikkuhiprakassa ja tapasin pitkästä aikaa erinäisiä tuttuja ihmisiä. Eräs heistä kysyi, olenko onnellinen seurustelusuhteessani. Vastasin, etten tiedä. Se on myös totta. Seuraavana aamuna heräsin pikkukrapulassa seurustelusuhteeni vierestä, ja olin onnellinen. Kyllä naisen elämä on niin pirun vaikeaa, kun ei koskaan tiedä, mitä haluaa! Jouduin jättämään onnellisuudet sikseen ja hyppäämään Tampereen junaan (todellakin hyppäämään, hyvä kun jaksoin siinä aivosumussa nousta portaat ylös) ehtiäkseni kuntayhtymän edellyttämiin töihin. Toivoakseni olotila jatkuu vielä muutaman päivän, ei millään jaksaisi nyt mitään erityistä vitutusta.
Oikeastaan minun pitäisi nyt lukea Marxia perjantain tenttiä varten, mutta tässä sitä taas ollaan. Tosin kaikkihan Marxin tuntee lukemattakin.
Aamulla tarjosin kahvia tuntia aiemmin leskeksi jääneelle naiselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!