25. heinäkuuta 2021

Colson Whitehead: Nickelin pojat

 



Joskus ja toisinaan huomaa löytäneensä uuden suosikkikirjailijan, vaikka luettua tuotantoa onkin vielä sangen vähänlaisesti ja vaikka se luettu on raakaa ja karmivaa. Colson Whitehead, se olet juuri sinä!

Toukokuun lukulistalla oli veretseisauttavan hyvä Maanalainen rautatie. Nyt luin toiseen aikaan ja paikkaan sijoittuvan mutta syvälle hermoon ja selkäpiihin osuvan Nickelin pojat. Voihan.

Nickel on pahatapaisille tai sellaiseksi määritellyille pojille tarkoitettu koulukoti ja kasvatuslaitos Floridassa. Se on yhteiskunnan kehittämä keino saada rikoksia tekevät, kaidalta polulta livenneet, väärällä tavalla elävät ja ylipäänsä rakenteita edes olemassaolollaan kyseenalaistavat nuoret kuriin ja nuhteeseen, ylväissä puheissa jälleen yhteiskuntakelpoisiksi.

Nickeliin joutuu myös Elwood. Eletään 1960-lukua ja mustien kansalaisoikeustaistelujen aikaa. Elwood on lukiolainen, jolla on taustastaan huolimatta aukeamassa hyvä tulevaisuus. Hän on vanhempiensa hylkäämä mutta isoäitinsä kasvattama nuorukainen, jota opettaja kannustaa hakeutumaan jo avoimiin yliopisto-opintoihin ja kohti akateemista uraa. Elwood on ahkera joskin idealisti, toisinaan turhankin palosieluinen oikeudentunnossaan. Yksi mitätön erehdys ja väärinkäsitys koituu hänen kohtalokseen ja suuntana on tuomarin määräyksellä Nickel.

Nickelissä Elwood saa kokea maailman, jonka lait, säännöt, hierarkia ja historia näkyy, tuntuu ja kuuluu iholla, arvissa, mielessä ja sielussa. Selviytymiskeinot on jokaisen opittava itse, eivätkä kaikki selviä. Kaikilla ei ole mahdollisuuttakaan. Jokainen kolhiutuu jotenkin.

Elwood tutustuu ja ystävystyy Turnerin kanssa, joka on toimija, kyyninenkin jo, maailmaa tarpeeksi nähnyt. Ystävyys kuitenkin kantaa erilaisuudesta huolimatta, se tukee ja tuo edes pienen uskon tulevaisuuteen. Jos tulevaisuutta on. Kaikilla ei ole.

Nickelin pojat on karu ja väkivaltainen romaani, mutta Whiteheadin kerronta on silti selkeää, kuulasta ja konstailematonta, Markku Päkkilän suomennos tekee sille oikeutta. Whitehead ei selitä tai saarnaa, vaan tarina yksinkertaisesti kiskoo mukaansa ja myös pitää otteessaan. Sivuja on vain reilut 200, mutta tätä kirjaa oli pakko sulatella hitaalla luennalla.

Nickelin pojat alkaa siitä, kun koulun pihapiiristä löydetään 2010-luvulla merkitsemättömiä hautoja. Turhan tuttua todellisuudesta, vai mitä, nyt kun olemme joutuneet lukemaan uutisia kanadalaisten alkuperäiskansojen lapsille tarkoitettujen sisäoppilaitosten hautalöydöistä. Nickel ei myöskään ole aivan tuulesta temmattu tai kirjailijan mielikuvitusta, vaan sen esikuvana on oikeasti toiminut vastaavanlainen laitos, jonka historiasta paljastunutta kuonaa Whitehead on hyödyntänyt romaanissaan. Loppusanoissaan Whitehead taustoittaa tarinaa laajemmin.

Miten julmaa ja järkyttävää on lasten ja nuorten kohtelu pahimmillaan, miten paljon kärsimystä yhteiskunta tietoisesti aiheuttaa valinnoilla ja päätöksillä, joiden pontimena on jokin muu kuin hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus. Ja tätä on edelleen.

Whiteheadin romaaneissa yhteiskunnallinen mätä ja yksilön merkitys muutoksena, vaikuttajana ja tekijänä yhdistyvät vastaansanomattomasti. Rakenteellinen väkivalta ja rasismi saavat kylmän hien pintaan, mutta epätoivo ei kuitenkaan lyö ylitse. Tarinankerronnan taito kuljettaa, vie mukanaan ja saa uppoamaan romaanin maailmaan niin kuin vain hyvät kirjat tekevät. Ja jokin inhimillinen, elävä, villisti sykkivä ja eteenpäin vievä on silti aina olemassa.


Colson Whitehead: Nickelin pojat
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 2020
215 s.
The Nickel Boys (2019)

Kirjastosta.



Haasteet: Helmet-haasteen kohta 23. Kirja, jota luet ulkona, Pulitzer-haasteeni

22 kommenttia:

  1. Whitehead teki sen, mihin harva uusi tuttavuus pystyy: ensi kerrasta omaksi suosikiksi ja seurattavaksi kirjailijaksi!

    Painokas kyllä; tykästyin suuresti tähän sivumääräänsä suurempaan teokseen ja Whiteheadin tapaan käsitellä kulloistakin aihettaan ja lähestyä lukijaansa; aika velikulta:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella harvasta kirjailijasta pystyy tosiaan sanomaan heti, että tämä on sielunkumppanuutta. Onneksi toisinaan onnistaa.

      Nickelin pojat tuntui todellakin kokoaan suuremmalta. Tarina oli niin vahva ja moni-ilmeinen ja elävä.

      Poista
  2. Whitehead kiinnostaa, joskin myös pelottaa. Nämä eivät selvästikään ole mitään hyvän mielen tarinoita... Erityisesti Maanalaisen rautatien haluan vielä lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokeile ihmeessä. Uskon, että sinuun kolahtaa, vaikka rankkaa kerrontaa tämä onkin.

      Poista
  3. Hurja tarina, mutta samalla aivan mahtava. Kirja osui omaan draaman tarpeeseen tunteellisella tavalla. Luin tämän ensin ja tänä vuonna Maanalaisen rautatien ja kyllä on sanottava, että kirjailija on ansainnut arvostuksensa ja Pulizerit. Todellisia maailmanluokan helmiä molemmat kirjat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tismalleen samaa mieltä. Whitehead on todellinen lahjakkuus ja löytö!

      Poista
  4. Luin tämän keväällä myös. Vaikka tunnistan täysin kirjailijan ansiot, niin jossain aivopöhnäss taisin kuitenkin lukea tätä, koska minua se ei ihan vienyt mennessään. Ehkä vaan oli se kliseinen "väärä aika", koska mitään muuta kuin kehuja en ole tästä lukenut. Kirjailijalta taitaa olla tullut / tulossa myös toinenkin suomennos, jospa antaisin uuden mahdollisuuden. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Whiteheadilta on suomennettu tämän lisäksi Maanalainen rautatie, jota suosittelen myös sekä Balladi John Henrystä (2002), jota odottelen kirjastosta kovasti.

      Poista
  5. Minä olin myös tästä aivan huumaantunut. Sen sijaan Maanalainen rautatie jäi minulta kesken, se lähti jäi liikkeelle liian kaukaa ja karusti, siinä ei näyttänyt olevan mukana sitä tiettyä energiaa mikä Nickelin pojissa auttoi rankan aiheen keskellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maanalainen rautatie on tosiaan hieman koukeroisempi, tässä ei ollut sen sijaan mitään ylimääräistä, vaan tiukkaa tykitystä alusta loppuun.

      Poista
  6. Whiteheadista on tullut minunkin lempikirjailija! Kirjat olivat kivalla tavalla keskenään erilaisia ja silti ainakin minun mielestäni yhtä hyviä. Maanalaisessa rautatiessä oli hieman jotain maagista (tuli mieleen Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssija, kun taas Nickelin pojat oli armottoman realistinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vesitanssijan minä jätin kesken, se ei puolestaan lähtenyt omassa luennassani ollenkaan lentoon edes sadan sivun jälkeen. Vaikka tematiikka onkin kiinnostava siinäkin, tottakai, orjuus aina on. Nickelin poikien armoton realismi kävi päälle anteeksipyytelemättä.

      Poista
  7. Tuo Maanalainen rautatie taitaa kiinnostaa minua enemmän kuin tämä Nickelin pojat, vaikka kaikki ylenpalttiset kehut aina saavatkin odotukset kovin korkealle, joskus liian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sano muuta, liian suuri määrä kehuja saa epäilykset heräämään. Mutta ehdottomasti kannattaa kokeilla Whiteheadia, jotenkin voisin uskoa, että sinä pidät hänen kerronnastaan.

      Poista
  8. Minäkin koetin lukea tätä keväällä, mutta ehkä hetki oli väärä, kun jätin kirjan kesken. Kirjan alkupuolen koin kyllä minäkin vaikuttavana, mutta sitten väkivalta ja rasismi alkoivat olla liikaa ja jotenkin ennalta-arvattavaakin, ja Nickelin pojat jäi kesken. On silti hienoa, että Whiteheadin kirjat on suomennettu, hän kirjoittaa tärkeästä aiheesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, Whiteheadin aiheet ovat sellaisia, että ne on tarpeen nostaa esiin aina vain uudestaan. Harmi, ettet sinä innostunut tästä, mutta ei kaikki aina puhuttele kaikkia. Tässä kirjassa tosin on myöhemmin muutamakin koukku, joita itse en ainakaan nähnyt tulevaksi...

      Poista
  9. Maanalainen rautatie kiinnostaa kovin ja pyörittelinkin sitä taannoin kirjastossa käsissäni, mutta siinä hetkessä mieli teki jotakin vähän kevyempää. Ei kyllä hyvän mielen romaanilta kuulosta tämäkään, mutta uskon kyllä, kun näin painokkaasti sanot, että nämä kannattaa lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, hyvää mieltä Whitehead ei tarjoile, vaikka näissä jollain ihmeellisellä tavalla silti pysyy tietyllä tapaa "kevyt" tunnelma yllä. Ehkä se on taitava kerronta ja hieno suomennos, joka ei murskaa alleen vaan tuo lukemisen iloa karuihinkin aiheisiin.

      Poista
  10. Onhan tätä niin paljon kehuttu, että pitäisi kai ottaa kirja vaikka kuunteluun, lukea en varmaankaan näin rankkaa kirjaa jaksaisi. Tai onko se sitten niin raju tarina kuin kuvittelen, en tiedä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Whitehead aika raju on, mutta suosittelen silti. Nämä tarinat herättävät ajatuksia, tunteita, vähän ahdistustakin, mutta sillä tavoin, että tajuaa taas, miten maailmassa on niin paljon sellaista, jonka olemassaololta ei voi sulkea silmiään.

      Poista
  11. Niin, minähän luin tämän, mutta sattui liian masentavaan aikaan omassa elämässä. En vaan pystynyt ottamaan tarinaa vastaan. En, vaikka vastaavia karuja kasvatuslaitosjuttuja riittää Suomessakin, eikä aihepiiri tuntunut uudelta. Kirja on varmasti hyvä, kun aiheutti tällaisen reaktion.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän kyllä, tämä on rankka kirja ja tarina ja aihe. On hyvä suojella itseään silloin kun se on tarpeen.

      Poista

Kiitos kommentistasi!