Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

 

Jhumpa Lahiri on tehnyt minuun vaikutuksen novellikokoelmallaan Tämä siunattu koti ja romaanillaan Kaima. Tulvaniitty minulla oli kesken viime vuoden helmikuussa, kun lähdin synnyttämään, ja kirja oli luonnollisesti mukanani sairaalassa. (Kesken se on edelleen, kun lukeminen ja kaikki meni silloin sekaisin pitkäksi aikaa, mutta ehkä joskus saan sen vielä luettua.) Nyt lukuvuoroon pääsi varausjonon edetessä Lahirin uusin romaani Missä milloinkin.

Uusi teos on hyvin erilainen kuin aiemmat Lahirilta lukemani kirjat. Hän onkin kirjoittanut sen eri kielellä kuin edelliset kaunokirjalliset teoksensa, nimittäin italiaksi. Uskon kielenvaihdoksen näkyvän tekstissä vahvasti, vaikka epäilemättä Lahiri on muutenkin hyvin uudistumiskykyinen ja vakaan taitava kirjailija.

Missä milloinkin koostuu lyhyistä luvuista, joissa nimettömäksi jäävä italialainen nainen elää hiljaista elämäänsä italialaisessa suurkaupungissa (Roomassa, uskon), muistelee, kohtaa, käpertyy, ajattelee, kokee, tuntee. Ilmaisu on ilmavaa, pienieleistä ja taidokasta, Helinä Kangas on suomentanut kirjan tyylillä.

Etäinen olo minulla silti oli alusta alkaen, eikä se muuksi muuttunut kirjan sivujen kääntyessä eteenpäin. Päähenkilö on syrjäänvetäytyvä tarkkailija, nainen joka ei ole koskaan lähtenyt lentoon tai tehnyt asioita, jotka veisivät kuuluisalle epämukavuusalueelle. Hän on vanhempiensa ainoa lapsi, isän, joka ei osannut tai halunnut olla isä ja äidin, jonka kanssa välit ovat nihkeät. Omaa perhettä hänellä ei ole, muutama suhde menneisyydessä kuitenkin. 

Pidän kirjallisuudesta, jossa kuvataan elämän ohikiitävyyttä, arkisuutta, hetkiä, joita ei välttämättä edes huomaa ennen kuin ne ovat jo menneet, mutta joilla on kestoaan suurempi paino. Pidän tarkkailusta, pidän miljööstä, joka herää eloon salavihkaisesti, pienien yksityiskohtien kautta. Miljöö onkin tässä kirjassa onnistunein osuus: italialaisen kaupungin kujat, puodit, kahvilat, puistot ja ikkunanpielet näkyvät elävänä edessä. 

Sen sijaan en pidä kirjallisuudessa (sen enempää kuin todellisuudessakaan) tarpeettoman ilkeää kanssaihmisten kuvailua, ja Lahirin kertoja sortuu yhteen ikävimpään: hän tekee useamman kerran huomioita kanssaihmistensä painosta. Jopa pikkulasta hän arvostelee mielessään (ei sentään ääneen) tukevaksi. Ylipainon esiintuominen henkilöiden keskeisenä piirteenä on ärsyttänyt minua lapsena lukemistani Neiti Etsivistä saakka (Bess-parka, tuo kymmenissä ja kymmenissä kirjoissa väärinkohdeltu tyttöraasu), ja nykyisin tunnun olevan sille vielä herkempi. Pitää olla jokin todella hyvä syy, että ostan sen tarpeellisuuden. Itse en tästä romaanista saanut luettua syytä sille, miksi päähenkilö kiinnitti muiden (yli)painoon huomiota. Kertaalleen ehkä mainittiin hänen käyvän itse vaa'alla tai että hänellä oli vaaka, mutta sen suurempia tulkintoja en itse päässyt tekemään. Ehken myöskään jaksanut. Pitäisi varmaan lukea kirja uudelleen, että löytäisin enemmän syitä. Mutta en halua.

Missä milloinkin on vahva kurkistusikkuna Italiaan. Sitä lukiessaan tuntee olevansa nojatuolimatkalla, pääsevänsä tarkkailemaan ympäristöä kirjan päähenkilön mukana, kokemaan ohimeneviä mutta toisinaan merkityksessään voimakkaita hetkiä. Ihmisen elämää.

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin
Suomentaja: Helinä Kangas
Tammi 2020
148 s.
Dove mi trovo (2018)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Mummo matkalla, Donna mobilen kirjat, Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja hyllyssä, Kirjakaapin kummitus, Kirjapyykki, Kirsin Book Club

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 7. Kovakantinen kirja

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

Nainen. Tuo hankala olento. Aina jotenkin tiellä, vääränlainen, väärin toimiva, muokattava, muutettava. Liian äänekäs, liian hiljainen. Liian touhukas, liian passiivinen. Liikaa mielipiteitä (vääränlaisia), ei pysy perhana lestissään. Liian seksuaalinen, ei ollenkaan kiinnostunut. Uhka. Uhka miehelle, uhka yhteiskunnalle, perheelle, suvulle, kunnialle, järjestykselle, säännöille.

Katja Kaukosen romaani Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (WSOY 2020) on aihepiiriltään tuttu: yhteiskunnasta sairauden ja epävakauden vuoksi eristäminen. Olen lukenut tästä monta kertaa. Kuinka monta kertaa olen lukenut, miten naisia (ja köyhiä, kurittomia, asettumattomia ja etenkin köyhiä, kurittomia ja asettumattomia naisia) on kohdeltu, miten heiltä on viety itsemääräämisoikeus, omanarvontunto, arvo. Miten heidät on haluttu pois silmistä, pois mielistä, pois häiritsemästä vakautta.

Ja miten aina haluan lukea siitä uudestaan. Miten syvällä se tuntuu, fyysisenä kipuna ja aivojen puristuksensa. Miten. Tämä. On. Mahdollista. Aina. Uudestaan.

Romaanin miljöönä toimii Tiiralinna. Saari, joka on jotenkin hieman vinossa ja syrjässä reiteiltä, jotenkin vähän epävakaa ja juuri siksi sopiva uudelle parantolalle. Naisten parantolalle, jossa ei tosin kenenkään odoteta (tai anneta!) parantuvan, vaan jonka on tarkoitus olla loppusijoituskohde, viimeinen koti, paikka josta ei lähdetä edes jalat edellä, sillä saareen saa näppärästi oman hautausmaan.

Tiiralinnan ylihoitajaksi tulee nuori Linnea, jolla on vahva hoitajan vakaumus ja näkemys: hän ei tyydy vähään, vaan vaatii paljon itseltään ja muilta, myös henkilökunnaltaan, joka ei kaikin osin ole yhtä ammattimainen. Lääkäriäkin saadaan odotella pitkään, eikä tämä kauaa saarella viihdy sinne lopulta tultuaan. Ylihoitajan vastuu kasvaa suureksi kantaa ja jaksaa. Emännän pestiin saapuu Alli, joka haaveilee lähtevänsä siirtolaiseksi Australiaan ystävänsä perässä, kunhan on saanut säästettyä rahaa matkaan ja alkupääomaksi. Alli on käytännöllinen, rivakka ja toimelias, ja hän joutuu nieleskelemään useamman kerran idealistisen Linnean kanssa työskennellessään. Lisäksi saarella on hoitohenkilökuntaa, pikkupiikoja, työmiehiä ja persoonallinen pappi Joel.

Ja tietenkin hoidokit. Nuo parantumattomat, haastavat, hylätyt, seonneet, kukin omalla tavallaan rikkinäiset ja vihaisetkin naiset, joita ei muualla haluta tai voida hoitaa, ja jotka on yhdellä leimalla ja allekirjoituksella määrätty loppuiäkseen hoitolaitokseen.

Saari alkaa vähitellen avautua asukkailleen kuten myös lukijoilleen. Romaanin sivuilla päästään tarkkailemaan lintujen muuttoa ja elämää, saarta ympäröivää merta ja sen luontoa, ja ennen kaikkea saarta itseään, joka tuntuu päivä päivältä enemmän itsekin elolliselta olennolta. Asukkaidensa tapaan jotenkin hylätyltä, sivuun sysätyltä, ohitetulta.

Kaukonen kirjoittaa lennokasta, liitävää, koskettavaa tarinaa ja kieltä. Sen mukaan on helppo upota, se vie tunnelmassaan 1920-luvun puoliväliin, onnistuu autenttisuudessaan ja ajankuvassaan. Tarina ei anna itseään helpolla, ei avaudu vaivatta eikä sulkeudu viimeiselle sivulle. Paljon jää lukijalle, lukijan vastuulle, ja pidän siitä. Tuntuu, kuin romaani herättäisi koko saaren henkiin, vahvistaisi ajatusta siitä, kuinka maailma toimii kokonaisuutena, laajimmillaankin yhtenä organismina, jossa kaikki osat kuuluvat yhteen ja vaikuttavat toisiinsa.

Vaikka kirjan aihe on raskas ja vavahduttava, romaani itsessään ei ole painostava tai lannistava. Sadan vuoden takaiset hoitokäytännöt ja yhteiskunnallinen suhtautuminen mielenterveyteen mietityttävät, aina vain, ja etenkin tuolloin vallalla ollut aate rotuhygieniasta ja sen vahvistamisesta sävähdyttää. Tämä maailma ei ole helppo paikka kellekään, muttei varsinkaan niille naisille, jotka toimivat, tekevät tai ovat millään muotoa vähänkään erilaisia tai oikeastaan ylipäänsä ovat jotakin. Aina löytyy jokin saari, jonne heitä meitä ollaan valmiita eristämään.

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan
WSOY 2020
377 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Markku Soikkeli / Kiiltomato, Leena Lumi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 5. Kirja, jonka kannet on sävyltään siniset

Durian Sukegawa: Tokuen resepti

 

Durian Sukegawan romaani Tokuen resepti on kertomus japanilaisista leivoksista, paputahnasta, häpeästä, vapaudesta, ihmisten kohtaamisesta.

Sentarō pitää pientä dorayaki-leivospuotia. Hänen elämänsä kiertää kehää: työtä, työtä, saken juomista, huonoja yöunia, työtä. Hän on istunut vankilassa huumerikoksen vuoksi ja katuu menneisyyttään katkerasti. Vankilatuomio vei elämästä kärjen, sisällön, kunnian ja ihmissuhteet, vain työ jäi. Sitäkin hän tekee puolivaloilla, käyttää puolivalmisteita, viis veisaa asiakkaista tai puodin menestyksestä. Se on vain paikka, jonne mennä käyttämään ne tunnit päivästä, kun ei voi juoda sakea kulmakuppilassa.

Eräänä päivänä Sentarōn asiakkaaksi tulee vanha rouva Tokue, joka on kiinnostunut Sentarōn käyttämästä paputahnasta ja ylipäänsä kaikesta hyvin tavallisesta. Tokue on vuosikymmeniä aiemmin sairastanut lepran ja joutunut sen myötä eristyksiin perheestään ja yhteiskunnasta. Epäillen Sentarō ottaa Tokuen osa-aikaiseksi työntekijäksi ja paputahnan teosta tulee lähes meditatiivinen elämys - mausta puhumattakaan. Kun puotiin tulee sitten myös yksinäinen koulutyttö Wakana, alkavat niin dorayakit kuin elämä itsessään saada aivan uudenlaista sielua ja särmää.

Tokuen resepti on vähäeleinen, rauhallinen ja näennäisen tasainen romaani. Leivospuodin ulkopuolella kirsikkapuut elävät hiljaa vuodenkiertoaan, lepraparantolassa aika puolestaan tuntuu pysähtyneen. Sentarōn päivät toistuvat samanlaisina, pitävät kertomuksen rytmin vakaana ja rauhallisena. Kirjan henkilöt ovat kuoressaan, he eivät totisesti paljasta itsestään kaikkea. Romaanin lukeminen rauhoittaa levotonta ja tempoilevaa mieltä, sillä se ei tykitä tarinaansa varoittamatta vaan rauhassa ja hitaasti, vähä vähältä kerroksia esiin kuorien.

Seesteisyys on viehättävää, mutta samalla se on sanalla sanoen tylsää. Tarinassa on koskettavat puolensa: etenkin sen kuvaama yksinäisyys ja yhteiskunnan tekemät rajut rajaukset yksilön vapauksiin jäävät mieleen. Jotenkin ne silti vaipuvat kirsikankukkien alle, eivätkä pääse täyteen teräänsä. Suunnattoman hyvin en japanilaista kirjallisuutta tunne, mutta ne teokset, jotka olen lukenut, tuntuvat kantavan pitkälti samantyyppistä tyyliä: paljon on rivien välissä, häpeää on monessa kerroksessa, pinnan on pysyttävä katseenkestävänä eikä tempoilu kuulu asiaan.

Tokuen resepti tarjoaa rauhallista ja rauhoittavaa luettavaa. Erityisen mieleenpainuva tai vaikuttava kokemus se ei kuitenkaan minulle ollut, sillä jäin kaipaamaan kunnollisia säröjä ja ravistelua.

Durian Sukegwa: Tokuen resepti
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Sammakko 2020
196 s.
あん (2013)

Arvostelukappale.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Lumiomena, Kirjaluotsi, Hemulin kirjahylly, Oksan hyllyltä

Haasteet: Tämä sopi viime vuoden Helmet-haasteessa kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan, johon sen aionkin hienosti laittaa, sillä luin kirjan joulukuussa.

Vuosi 2020, heippa, ja blogini on 15-vuotias, mitä hittoa!

 

Kuva: Pixabay

Sinne se meni. Päiviään pidempi, kalenteria, jaksamista, elämäniloa ja tulevaisuudenuskoa koetellut vuosi 2020. Onhan tämä uusikin vuosi saanut melkoisen lähtölaukauksen Capitol-kukkulalla, ja muutenkin, mutta todettava on, ehkä ensimmäistä kertaa koskaan, että mennyttä vuotta ei jää hetkeäkään ikävä.

Vuosi 2020 oli minulle monella tavalla ylettömän raskas. Niin kuin se oli monelle muullekin. Päällimmäiseksi siitä jää mieleen painostava ahdistus, väsymys, erittäin lähellä käynyt masennus. Tietynlainen epäusko: miten tämä poikkeustila ja poikkeuselämä voi jatkua aina vaan. Eikö tämä koskaan lopu?

Toisaalta viime vuosi oli myös ihmeellinen, koska sain tyttären. Siis minä! Tyttären! Hän on kertakaikkisen mainio tapaus, osaa jo itse kaivaa kirjoja kirjakopastaan (ja repiäkin niitä, neuvolasta saatu satukirja menetti jo alkusivunsa nopeissa käänteissä), rakastaa keinumista, puita ja eduskunnan kyselytunnin katsomista (en tiedä mitä on meneillään, mutta etenkin keskustalaisten miesministerien äänien kuunteleminen on hänestä selvästi rauhoittavaa ja ihanaa, pitääkö olla huolissaan?), vipeltää menemään ja opettelee hienosti nukkumaan itse, ensiaskeleiden uskon tulevan ennen helmikuista yksivuotispäivää.

Mutta siinä missä lapsen saaminen on ollut jännittävää ja hienoa, se on ollut myös raskasta, kehon ja mielen hyvinvoinnin vakavasti vaarantavaa, valtava identiteettikriisi ja ennen kaikkea hyvin kaukana minkään sortin hempeistä vauvakuplista. Kaikenlainen vastasyntyneiden perheille osoitettava lässytys ja pumpulipölinä pitäisi kieltää lailla. Tai vähintään toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät, että hyvääkin tarkoittavat sanat voivat satuttaa todella paljon, kun niitä käytetään varomattomasti. (Ei, en ole kieltämässä ketään puhumasta mitä huvittaa, sen kun puhutaan ja toivotellaan ja lässytetään vaan, mutta ei kannnata myöskään olettaa, että siirappisista "Nauti nyt, kun vauva on niin vähän aikaa pieni!" -hölinöistä välttämättä ilahtuu. Etenkään, kun pandemia estää kaiken normaalin elämän ja mahdollisuudet edes opetella sitä normaalia elämää vauvan kanssa.)

Se siitä ja loput kirjeessä, kuten edesmennyt mummini sanoi.

Kirjoista, niistä minun piti kirjoittaa. Jotakin. Bloggaaminen kärsi vuonna 2020 edellämainituista syistä, sillä myös lukeminen meinasi jossain vaiheessa jäädä tyystin ja minusta tuntui, etten enää ikinä jaksa keskittyä. Tietenkin pelko oli turha, mutta edelleen mielessä on harmitus siitä, kuinka yksi rakkaimmista vapaa-ajanviettotavoistani kärsi niin suuren kolauksen, etten oikein tiedä, kuinka se pääsee palaamaan ennalleen. Ja milloin.

Luin muistiinpanojeni mukaan viime vuonna 57 kirjaa, mikä on huomattavasti vähemmän kuin ehkä, öö, ikinä. Muutama noista listatuista on kesällä lapsen kanssa lukemiani ja jopa bloggaamiani lastenkirjoja, muuten ne olivat ihan vain itseäni varten lukemiani ja kuuntelemiani.

Erityisen suuren vaikutuksen tekivät Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin (vau, siis, vau!), Petina Gappahin Pimeydestä loistaa valo, Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge ja Kaikki on mahdollista (josta en valitettavasti blogannut), Kristina Carlsonin Eunukki (ei bloggausta), Téa Obrehtin Vedetön maa ja Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä (kuuntelin äänikirjana, enkä blogannut). Myös Finlandia-palkinnon napannut Anni Kytömäen Margarita oli mieluisaa luettavaa, vaikkei yllä Kultarinnan tasolle.

Tietokirjallisuuden puolelta huomasin yllätyksekseni viihtyväni elämäkertojen parissa. Tutustuin tarkemmin Tellervo Koivistoon, Claes Anderssoniin ja David Foster Wallaceen. Olisinpa saanut blogattua muistakin kuin Wallacesta, pidin nimittäin todella paljon Koiviston ja Anderssonin elämäkerroista.

Loppuvuoteni suurin kirjallinen urakka liittyi kuitenkin pitkäaikaiseen unelmaani, kun luin David Foster Wallacen lokakuussa lopultakin suomeksi ilmestynyttä Päättymätöntä riemua (kiitos Tero Valkonen ja Siltala!) pitkään, hartaasti ja välillä aivan liian lyhyissä pätkissä. Mutta tiedättekö mitä. NYT OLEN SAANUT SEN LUETTUA. Kaksi ja puoli kuukautta siihen meni, mutta NYT SE ON LUETTU. Siitä bloggaan aivan taatusti, kunhan edes vähän saan ajatuksiani kasaan. UPEA ROMAANI, jolla onkin aika päheetä päästä aloittamaan kirjavuosi 2021.

Haasteet menivät miten menivät, lähinnä penkin alle. Helmet-haasteeseen sain ruksittua 38 kohtaa, mikä on kyllä ihan hyvin tilanteen huomioon ottaen. Tänä vuonna olen ilman muuta taas mukana siinä(kin).

Ja, niin. Huomenna on ymmärtääkseni 10.1. Se tarkoittaa, että tämä bloginrääpäleeni, kaatopaikkani, tekstitunkioni, bittiavaruuteni, hölinäkanavani, jotakuinkin koskaan uudistumaton digidinosaurukseni täyttää 15 vuotta. VIISITOISTA VUOTTA olen tätä pitänyt yllä. Välillä innolla, välillä en. Mutta hemmetti, täällä sitä ollaan edelleen. Ainakin silloin tällöin.

Blogin tuomat parhaat asiat elämässäni: 

1) Olen saanut tämän kautta uusia ihmisiä elämääni, tuttavia ja kamuja ja sellaisiakin ihmisiä, jotka nykypäivänä saan laskea parhaimpiin ystäviini. Se jos mikä on uskomatonta.

2) Olen lukenut ja kirjoittanut paljon enemmän, kuin ilman blogia olisin todennäköisesti ikinä tehnyt.

3) Olen päässyt osallistumaan monenlaisiin kirjallisiin ja kultturelleihin tapahtumiin, tavannut kirja-alan ammattilaisia, kirjailijoita, muiden alojen taiteilijoita, juonut skumppaa ja punaviiniä siellä sun täällä, saanut hengen ja ruumiin ravintoa, kurkistanut kulisseihin, osallistunut teatterikritiikin kurssillekin, kirjamessuille ja niiden oheistapahtumiin, ylipäänsä päässyt kokemaan ja näkemään sellaista, mikä kasvattaa omaa henkistä ja fyysistäkin hyvinvointia. Kiitos siitä monelle eri taholle. Ja tämä kaikki, vaikka en edes bloggaa omalla nimelläni, vaikken ylläpidä sähäköitä blogin sometilejä tai ole muutenkaan varmaan millään muotoa juuri hyödyksi oikeastaan mitenkään.

Toivon siis, että saan herätettyä jossain määrin lamaantuneen teinini jälleen elämänsä iloon ja kuntoon ja että korona joskus saadaan sillä tavalla haltuun, että kaikenmoisia bakkanaaleja voidaan taas järjestää livenä ja että lukeminen ja kirjoittaminen taas maistuisivat ja että täällä ehkä vielä käy joku muukin kuin venäläinen roskabottiarmeija.

Kiitos blogini sinnikkäille lukijoille, jotka ette ole hylänneet ja unohtaneet, tai vaikka vähän olisittekin, niin ehkä palaatte silti silloin tällöin tai ainakin muistatte, kuinka joskus ennen oli jotain mukavaa.

Hyvää ja onnistunutta uutta vuotta 2021 juuri sinulle!