Seuraa tunnustus.
En ole koskaan lukenut John Greenin kirjoja. En, vaikka tietenkin olen tuntenut niiden maineen, lukenut juttuja niistä, saanut lukuvinkkejä niihin liittyen. Viime vuonna ilmestyi Greenin uusin kirja, jota ehdittiinkin jo ilmeisesti odottaa, ja heti vuoden loppupuolella suomennos, Kilpikonnan kuorella (suom. Helene Bützow). Lainasin sen silloin, lueskelin parikymmentä sivua, en innostunut, palautin takaisin ja annoin olla. Jokin tässä keväässä ja kirjatyöni viimeisissä metreissä sai punnitsemaan uudelleen. Pakkohan tämä on lopultakin testata, mikä nuortenkirjavinkkari ei muka tunne John Greeniä?
Uusi yritys Kilpikonnan kuorella kanssa oli menestyksekkäämpi. Niiden samojen parinkymmenen alkusivun jälkeen tempauduin mukaan tarinan pyörteeseen niin, että ahmaisin kirjan lähes kertarykäisyllä.
Aza Holmes on fiksu lukiolaistyttö, jolla on elämässään paljon hyvää. Huolehtiva äiti, tavoite opiskelupaikasta hyvässä yliopistossa, railakas paras ystävä Daisy Ramirez, muitakin hyviä kavereita. Paljon häneltä myös puuttuu: useampia vuosia aiemmin kuollut isä ja kokonainen mielenterveys. Azalla on pakko-oireita, jotka kohdistuvat ennen kaikkea bakteereihin ja hygieniaan. Aza kammoaa oman kehonsa mikrobeja ja ulkoapäin tulevia uhkia, hän pelkää niitä kuollakseen.
Kun mediassa rummutetaan paikallisen miljonäärin katoamista ja luvataan tuntuva palkkio ratkaisevasta vihjeestä, Daisy houkuttelee Azan kumppanikseen selvittämään tilannetta. Aza on nimittäin tuntenut kadonneen miljonäärin pojan Davisin vuosia aiemmin, kun he ovat olleet samalla vanhempansa menettäneille lapsille tarkoitetulla suruleirillä.
Tytöt pääsevätkin tutustumaan Davisiin ja Pickettien hulppeaan kartanoon, ja Aza ja Davis tutustuvat uudelleen. He huomaavat olevansa monella tapaa samanlaisia ja tulevansa mainiosti toimeen. Samalla Davisin kadonnut isä kuitenkin hiertää tilannetta – Azan pahanevista pakko-oireista ja ahdistuneisuudesta puhumattakaan.
Lukiessani Kilpikonnan kuorella -teosta tunsin oloni hyväksi ja turvalliseksi, siitäkin huolimatta, että kirjan sisältämä ahdistuneisuus kasvaa ja kiertyy yhä tiukemmaksi sykkyräksi mitä pidemmälle tarina etenee. Green kirjoittaa temmoltaan koukuttavaa ja teemoiltaan tärkeää kirjallisuutta, sellaista, jota teini-ikäinen minä olisi lukenut sydän varauksetta pamppaillen. Nyt kokeneempana lukijana (ja kyynistyneenä aikuisena?) huomioni kiinnittyy väistämättä myös toisenlaisiin asioihin: viisasteleviin teineihin, hivenen epäuskottaviin henkilöihin (etenkin Davis on kaikkea muuta kuin tyypillinen teinipoika, ei sillä etteivätkö tyypilliset tai ihan millaiset tahansa teinipojat saisi olla juuri sellaisia kuin ovat, mutta ihan loppuun asti en häneen kirjallisena henkilönä uskonut), jenkkielämän ratkaiseviin tekijöihin, joita suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvatti pohtii kulmat koholla.
Azan mielenterveys on kaikessa horjuvuudessaan kirjan kannatteleva voima ja teema, johon olisi voinut rauhassa keskittyä enemmänkin. Toisaalta pakko-oireiden kuvaus tuntuu lukijasta ahdistavalta, etenkin mitä syvemmälle Aza kierteeseensä painuu. Ehkä on siis hyvä, että tarinassa on muutakin, vähintään tuomassa hengitysilmaa.
Green on sujuva, yleisönsä ottava kirjailija ja kirjan suomennos hyvä. Mielenterveysaiheet ovat sydäntäni lähellä, etenkin kun puhutaan nuorista, joten nyökkäilen tyytyväisenä sille, että teema on noussut viime vuosina nuorten ja nuorten aikuisten kirjallisuudessa yhä vahvemmin esiin. Vertaistuen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa, ja sitä Kilpikonnan kuorella voi monelle tuoda. Ja hyvää luettavaa se on joka tapauksessa kelle tahansa.
Seuraa toinen tunnustus.
Aion lukea muutkin John Greenin kirjat.
John Green: Kilpikonnan kuorella
Suomentaja: Helene Bützow
WSOY 2017
264 s.
Turtles All the Way Down (2017)
Kirjastosta.
________
Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjasähkökäyrä, Bibbidi Bobbidi Book, Mustetta paperilla, Kirjan vuoksi, Sivujen havinaa, Kirjastokissa kirjablogi, Cats, books & me, Carry on reading, Kirjojen keskellä, Ei vain mustaa valkoisella
Haasteet: YA-lukuhaaste (Kirja käsittelee mielenterveyttä), Yhdysvallat-lukuhaaste (Listan ulkopuolelta), Helmet-haasteen kohta 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.
Minullakin Greenin alkusivut tahtovat tahmoa. Pidin kovasti Tähtiin kirjoitetusta virheestä, mutta muut aloittamani teokset ovatkin sitten jääneet kesken. Kilpikonnan kuorella taitaa edelleen olla kirjastopinossani, ehkä tartun siihen joskus. Minullekin mielenterveysaiheet nuortenkirjallisuudessa ovat tärkeitä, ja siksi tämä teos onkin kiinnostanut.
VastaaPoistaTähtiin kirjoitettu virhe pitää kyllä lukea, sitä on minulle joskus nuoretkin suositelleet. Joku ennakkoluulo tässä ehkä on ollut taustalla ja nyt kuluneen vuoden aikana joku höhlä ajankäytöllinen resurssi, kun olen ehkä ajatellut, että hyödyttääkö näitä vinkkausmielessä lukea, kun "kaikki" tuntevat ne jo – mikä ei tosin pidä tietenkään paikkaansa.
PoistaTämä kirja on kyllä koskettava kuvaus mielenterveyden haasteista, kannattaa kaivaa sieltä kirjastopinosta esiin vaan!
Moni John Greenin kirja onkin aika ahdistavasta teemasta, mutta nykyään kirjoitetaan muutenkin paljon nuorten mielenterveydestä. Minuakin ne ahdistaisivat varmaan aika paljon. Lempikirjani Greeniltä on ehkä Looking for Alaska (Kaikki viimeiset sanat), jossa on paljon syvällisiä ajatuksia ja viimeisiä sanoja.
VastaaPoistaKiitos vinkistä, voisin tosiaan hyvinkin lukea lisää Greeniä ja miksenpä jo melkein tässä samantien. Tosin hänellä taitaa olla aika ilmeisiä maneereita, joten ehkä ei kannata liian montaa ihan peräkkäin, ettei kyllästy.
PoistaAhdistavat aiheet kirjallisuudessa ovat kyllä tärkeitä ja samalla vaikeita. Itseäni ärsyttää, jos käsittelytapa livahtaa sellaiseksi voivotteluksi ja kauhisteluksi. Sellainen ei kiinnosta ollenkaan. Mutta tässä ei ollut sitä vikaa, eikä esim. Holly Bournen kirjoissa laisinkaan.