Tatu Kokko: Rob McCool ja kirottu metsä

Tatu Kokon mainio ja vauhdikas Rob McCool -sarja on edennyt toiseen osaansa Rob McCool ja kirottu metsä. Ensimmäisestä osasta Rob McCool ja Krimin jalokivi olen kirjoittanut näin. Kokko on jatkanut osallistavaa ja nuorten kanssa yhdessä tapahtuvaa kirjoitusprosessia.

Rob McCool on Kaarnen kanssa matkalla Istanbulista kohti kotia, kun heitä kuljettava ilma-alus joutuu tekemään pakkolaskun ja seurue joutuu taisteluun kasakoiden kanssa, jotka puolestaan on saanut sotajalalle ikävän tuttu Novgorodin prinssi Vladimir. Matka jatkuu kasakkaleirin kautta kirottuun metsään, jota hallitsee naissoturien kansa zoonit. Vaikka Rob ja Kaarne ovat onnistuneet solmimaan ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen kasakoiden kanssa, kirottu metsä outoine yhteisöineen saa homman sotkuun pahemman kerran. Luvassa on melkoinen tapahtumien vyöry ennen kuin kotikonnut Fennoniassa pilkistävätkään näköpiirissä.

Rob McCoolin maailma on kiehtova ja omaperäinen, enkä nopeasti miettien keksi mitään vastaavaa muiden kirjailijoiden luomissa kirjamaailmoissa. Yhtä aikaa vallitsee luonnonmukainen, "vanhanaikainen", lähes arkaainen elämäntapa, ja kuitenkin ihmisillä on käytössään ilma-aluksia, leijulautoja, visiirikypäriä, kehittyneitä naamiointivälineitä, yhteydenpitomenetelmiä ja vaikka sun mitä. Yhdistelmä tuntuu toimivalta ja loogiselta: teknologia ei ole mukana päälleliimattuna vaan luontevana osana tarinaa ja sen käänteitä.

Vaikka kerronta muodostuu yksilöiden kautta, suuremmat linjat paljastuvat vähä vähältä. Vallanhimoinen prinssi Vladimir on valmis likaisiin temppuihin saadakseen haluamansa, vaikka se tutisuttaa diplomaattisia suhteita ja vaivalla rakennettua tasapainon tilaa. Jää nähtäväksi, mihin tarina vielä kulkee: saadaanko aikaiseksi vielä ihan kunnon sota ja mäiske. Kahdessa ensimmäisessä osassa kahinat ovat olleet lähinnä kahden eri osapuolen välisiä, jatkossa voisi olla mahdollista nähdä jotain lähes eeppisiin mittasuhteisiin nousevaa.

Kokko ei säästele toiminnassa. Lähes joka luvussa on jokin olennainen käänne, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin. Henkilöt eivät pääse helpolla: juuri kun luulee jonkin tapahtumaketjun tulevan päätökseensä, siihen muodostuu vielä uusi linkki. Kieltämättä kirjan lukeminen alkoi jossain vaiheessa jo uuvuttaa, kun mietin, saadaanko kaikkia lankoja koskaan solmittua uusien vauhdikkaiden käänteiden ilmestyessä mukaan matkaan. Kyllä saadaan, ainakin siihen malliin, että lopun jälkeen on hyvä jatkaa kohti seuraavaa osaa.

Rob McCool ja kirottu metsä ei jää liikoja pohdiskelemaan, vaan etenee räväkästi koko ajan. Kirjan sivumäärää ei kannata säikähtää, etenkään jos pitää toiminnasta, sillä Kokko pitää draaman ainekset tiukasti hallussaan ja vaihtelee näkökulmaa, henkilöitä ja tapahtumapaikkoja sujuvasti. Kerronta on kuvailevaa, ja tapahtumat näkeekin mielessään selvästi elokuvamaiseen tyyliin, vaikka mielikuvituksellekin toki jää tilaa työskennellä.

Ilahtuneena oivallisesta kotimaisesta nuortenkirjallisuudesta jään odottelemaan jatkoa Robin tarinalle ja kehotan kokeilemaan ennakkoluulottomasti McCoolin klaanin ja muiden tarinan hahmojen seuraa. Tylsää ei nimittäin ainakaan tule.



Tatu Kokko: Rob McCool ja kirottu metsä
Ulkoasu: Jussi Korhonen
Icasos 2017
331 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Amman lukuhetki, Kirsin kirjanurkka

Hanna Hauru: Jääkansi (Mielenterveysviikko)

Hanna Hauru on vakuuttanut minut novellitaidoillaan. En ole muuhun hänen tuotantoonsa ehtinyt vielä tutustua, mutta nyt Finlandia-ehdokkuuden myötä tulin uteliaaksi tuoreimmasta pienoisromaanista Jääkansi.

Hyinen kokemus se onkin. Jääkansi kuvaa suomalaista, pohjoista kurjuutta ja pahuutta niin, että sielua kylmää. Päähenkilö on nuori tyttö, joka kirjan lyhyen tarinan aikana joutuu kohtaamaan lapsuuden lopun, pahuuden astumisen elämäänsä ja oman tulevaisuutensa nopean kuihtumisen. Näköalattomuus on ehdotonta ja päällekäyvää.

Tarina alkaa siitä, kun tyttö on äidin kanssa odottamassa isää takaisin sodasta. Isä ei kuitenkaan tule tällä junalla, vaan vasta myöhemmin lautalaatikossa. Sen sijaan junassa saapuu uusi isä Paha, joka solahtaa osaksi tytön ja äidin perhe-elämää varoittamatta ja kylän pahoista puheista piittaamatta. Elämä pienessä mökissä on köyhyyttä ja kurjuutta, nälkää ja pelkoa. Äidistä, jota tyttö kutsuu Bettiksi eikä äidiksi, ei ole huoltajaksi ja turvan antajaksi. Tyttö laitetaan raskaisiin töihin ja koulunkäyntikin unohtuu, kunnes kunnan täti tulee kotoa hakemaan. Ensin syntyvää pikkusiskoa imettää Bettin sijaan emakko, ja kun tämä viedään parempaan kotiin turvaan, ei tyttö itse osaa sanoa haluavansa mukaan.

Aika kuluu ja Pahan juoppohulluus pahenee. Tyttö kasvaa sen verran, että voi koulun sijaan lähteä töihin, ja hän pääsee kunnan mielisairaalaan apulaiseksi. Vaikka elämä sairaalahierarkian pohjimmaisena on raskasta, on sentään turvapaikka poissa Pahan vaikutuspiiristä. Mutta ei, lopullista turvaa ja vakautta se ei tuo.

Toinen tarinalinja kuvaa nykyhetkeä, jossa kertoja palaa autioituneeseen kotimökkiinsä ja vähäeleisesti rakentaa itselleen kuvaa siitä, minkä on kokenut.

Haurun kerronta on tiivistä ja voimakasta, lauseet hiottuja ja tarkkoja, tunnelma intensiivinen. Silti jäin tästä etäälle, kaikesta siitä kauheudesta, jonka lukija eteensä saa. Minun on vaikea ymmärtää, mitä näin inhorealistisella tarinalla halutaan minulle kertoa. Että on lapsiin kohdistuvaa julmuutta, jota ei mitenkään voi perustella? Että sota sekoittaa mielen ja tuhoaa loppuelämän? Että joillekin kasautuu kaikki maailman paino harteille, eikä koskaan ole yhtään valoa missään?

Jääkansi ei todellakaan paranna lukijansa mielenlaatua. Se kertoo hirveän tarinan, jossa ei ole pisaraakaan toivoa. Ihminen voi menettää kaiken – silloinkin, kun mitään menetettävää ei enää ole. Hauru kuvaa lapsen mielen yllättävää vahvuutta, ja sitä hetkeä, kun on aika päästää irti.

Romaani on sivumäärältään pieni, mutta tarina on eheä kokonaisuus juuri näin. Sodanjälkeinen kurjuus ja yhteisön ja yhteiskunnan kyvyttömyys auttaa kärsiviä jäseniään on kylmäävää luettavaa niin proosana kuin faktanakin. Jääkannen maailmassa auringonvalo ei yllä kurjuudessa elävän perheen elämään, eikä mitään välineitä ponnistella parempaa kohti ole tarjolla. Mikä vaikutus ihmisen perhetaustalla elämänkulkuun ja sen suuntaan onkaan, miten lamaannuttava se voi pahimmillaan olla.

Kun Jääkansi sulkeutuu, mieli on kuurassa.


Hanna Hauru: Jääkansi
Like 2017
117 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Lukuisa, Kirjan pauloissa, Kirjasähkökäyrä, Mitä luimme kerran, Sivutiellä, Kirjapolkuni, Täysien sivujen nautinto, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Usva, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä      

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Osallistun sillä myös Suomi(ko) 100 -lukuhaasteeseen teemalla mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito.

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Mielenterveysviikko)

Anni Saastamoinen tekee omaelämäkerrallisella teoksellaan Depressiopäiväkirjat keskustelunavauksen, jota on hankalaa ohittaa olankohautuksella. Saastamoinen kirjoittaa rehdin karusti siitä, miltä masennukseen sairastuminen tuntuu, miten se näkyy elämässä ja kuinka sen kanssa on mahdollista elää.

F32.9 Määrittämätön masennustila. Työkyvyn selvä aleneminen. Itkuherkkyys. Univaikeudet. Vaikeus, jopa mahdottomuus nähdä tulevaan, nähdä siinä jotain tavoittelemisen ja odottamisen arvoista. Mistä sellainen olo tulee? Miksi se tulee?

Saastamoinen elää elämää, josta moni voisi olla kateellinen. Hän asuu trendikkäästi kantakaupungissa, työskentelee sisällöntuottajana ja toimittajana, elää parisuhteessa, harrastaa ja juhlii halutessaan. Kaikki on hyvin. Ei sellainen ihminen voi masentua!

Vaan kyllä voi. Masennus on sairaus, joka ei pyydä lupaa tulla, vaan iskee päälle hyökynä tai hivuttautuen. Se oireilee salakavalasti, hieman liekaa antaen. Voi tulla pieniä varoitusmerkkejä, outoja oireita, jotain omaan arkeen ja elämään kuulumatonta. Ja sitten mennään.

Depressiopäiväkirjat on sairauskertomus, itseanalyysi, raportti ja tiivis tietopaketti masennuksesta. Se on suorin sanoin kerrottu henkilökohtainen tilitys, ruumiinavaus sairaudelle, joka on vähitellen valtaamassa paikkaansa suomalaisten kansantautien joukossa. Saastamoinen kirjoittaa vimmatulla tyylillä, kirosanoja, caps lockeja ja tunneilmauksia välttelemättä.

Tätä kirjaa lukiessa on paljas olo. Sen kirjoittaja tykittää asiansa pelottomasti ja avoimesti – lukijana on annettava virran kuljettaa. Tyyli voi herättää vastareaktion, sillä jos ei pidä ronskista kielenkäytöstä ja suoraan sanomisesta, Depressiopäiväkirjat voi olla vastenmielistä luettavaa. Toisaalta aihe on niin vereslihainen, ettei siihen välttämättä sievistely ja lyyrisyys toimisikaan. Vaikka totta kai jokainen masennus ja jokainen masentunut on erilainen, jokaisen sairauskertomus henkilökohtainen, tavat reagoida, tuntea ja ajatella erilaiset.

Depressiopäiväkirjat antaa vertaistukea, mutta se toimii myös oppaana masennukseen sairastuneen läheisille. Kirjan lopussa on listat siitä, mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä, jos läheinen on masentunut. Olen masennuksen osalta ihan samaa mieltä kuin itsemurhateemankin: puhuminen on hyvästä, vaikeneminen ei. On parempi ottaa puheeksi ja kysyä, vaikkei olisi ihan varma, miten toinen vastaa. En kannusta mihinkään puoskarointiin ja tee-se-itse-terapiaan, vaan toisen ihmisen kohtaamiseen, suun avaamiseen ja avun tarjoamiseen. Vilpittömin mielin tehtynä silloin ei voi astua pahasti harhaan.


Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos 2017
157 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Tekstiluola, Pieni kirjasto, Mitä luimme kerran, Rakkaudesta kirjoihin, Lukupino, Kirjojen keskellä, Kujerruksia, Bibbidi Bobbidi Book, Usva, Kirjojen kauneudesta   

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Osallistun sillä myös Suomi(ko) 100 -haasteeseen teemalla mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito.

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas (Mielenterveysviikko)

Maiju Voutilainen eli suosittu vloggaaja Mansikkka on kirjoittanut esikoisrunokokoelman Itke minulle taivas, jonka Otava on juuri julkaissut. Tubettaminen on minulle vieras somekulttuurin muoto (vaikka toki tiedän, mistä noin pääpiirteissään on kyse), mutta loppukesästä vilkuilin Mansikkkan YouTube-kanavaa useammankin kerran, sillä huomasin siellä julkaistun kirjoihin liittyviä juttuja.

Kirja-aiheisia YouTube-kanavia ei taida juurikaan olla, ei ainakaan suosituimpien kanavien joukossa. (Vai onko? Vinkatkaa jos tiedätte!) Harmi, sillä kyllä kirjoista olisi moneen. Tällainen kirjallinen ilmaisumuoto kuin blogi on tietysti jo vähän vanhanaikainen, eikä taida esimerkiksi nuorten enemmistöä juurikaan kiinnostaa. Liikkuva kuva, ääni ja vauhti lienevät tärkeitä tekijöitä, kun uusia ilmaisutapoja etsitään.

Mutta sitten itse kirjaan.

Voutilaisen runot ovat helpostilähestyttäviä, muodoltaan tuttuja ja aihepiireiltään erinomaisen hyvin nuoriin lukijoihin kolahtavia, uskallan väittää. Runojen puhuja on ristiriitainen, kasvussaan kesken. Huolia, murheita, suruja on, ja ne liittyvät paljolti omaan itseen, omaan päähän, itsetuntoon ja minuuteen suhteessa muihin.


yritän ajatella rationaalisesti
   mutta minusta puuttuu pala
en kykene järkevään ajatteluun, kun
varjot valtaavat huoneeni

tahtoisin maata ja maatua
   sulautua osaksi universumia
ilman huolia ja ahdistusta maailmasta
kaipaan syleilyn turvaa
kosketusta


Itke minulle taivas on kirjoitettu esipuheenkin mukaan sydämellä ja kyynelillä. Runoissa on tunnetta, ne puhuvat lukijalle suoraan ja kiertelemättä. On halu jakaa ja silti piilottaa, on pyrkimys ymmärtää itseään ja silti hävettää. Mitä muuta nuoruus olisikaan kuin ristiriitoja, joskus ylittämättömiäkin.


itseni satuttaminen tuo
ainutlaatuista tyydytystä
itseinholle

tahdon ulos
en riitä
olen vajavainen

enkä osaa olla mitään mitä te olette

mua ahdistaa
oksettaa olla
rintaa painaa kuin olisin
kadottanut suunnan

sattuu kun hengitän
muttei tunnu miltään
vaikka hakkaan
reisiäni nyrkillä


Voutilainen on tarttunut rohkeasti mielenterveyteen liittyviin teemoihin. Runoissa on ahdistusta, yksinäisyyttä, itsensä satuttamista, halua lopettaa se, minkä on aloittanut. Osa tunneskaalasta kuuluu nuoruuteen, mutta jos on niin paha olla, ettei meinaa kestää, on löydettävä tapa selvitä eteenpäin. Siinä voi jonkun toisen apu olla korvaamatonta.


avaan silmät
ja valo sokaisee hetken.
olen ollut elossa
taas yhden päivän pidempään.
olen omassa nahassani rypenyt
kaikki nämä hikiset hetket,
vihannut ja yrittänyt rakastaa.
olen edelleen elossa,
vaikka joskus haluaisinkin kuolla.
valo liikkuu peitollani
hetki hetkeltä lähemmäs kasvojani,
on rauhoittavaa seurata sen matkaa.


Osa kokoelman runoista keskittyy puhujan pahaan oloon ja olemiseen vain hänen päässään, ajatuksissaan ja tuntemuksissaan, mutta kokoelman loppupuolella on myös runoja, joissa kohdataan toinen ihminen. Ihastuminen, rakastuminen, parisuhteen synty, siinä tempoilu. Eivät helppoja kellekään, ja kun keitokseen lisätään vielä oman mielen pulmat ja itsetunnon kolhut, olo on vähemmästäkin epävarma ja sekaisin.

Jonkin verran runoissa on loppuun saakka hiomattomia kielikuvia ja helppoja ratkaisuja, tunneilmaisut ovat monella tapaa äärimmäisiä, mutta kokonaisuutena Itke minulle taivas on kokoelma, jolla voi olla lukijalleen suuri merkitys. Teini-ikäinen minä olisi rakastanut tätä kirjaa, tuntenut, että joku toinen puhuu minun kieltäni. Aikuinen minä muistaa kyllä, miltä nuoruus tuntuu – äärimmäiseltä, kipeältä, pyörremyrskyltä oman pään ja kehon ja identiteetin sisällä – eikä halua sitä aikaa koskaan takaisin.

Toivon Voutilaisen runokokoelman löytävän tiensä sellaisten lukijoiden käsiin, jotka kokevat tarvitsevansa sanoitusapua tunteilleen. Siinä Itke minulle taivas voi auttaa paljon, tarjota vertaistukea,  ymmärrystä, apua.

Voiko kirjallisuudelta suurempaa vaikutusta toivoakaan?


se tunne
kun on vähän hukassa
mut se on ihan ok



Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas
Kuvitus: Hilla Semeri
Otava 2017
61 s.

Arvostelukappale.

_______

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Runo100-haaste.

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä (Mielenterveysviikko)

Avaan tällä tekstillä Mielenterveysviikon teemapostaussarjani. Tänään 19.11. vietetään ympäri Suomen kynttilätapahtumia itsemurhan tehneiden muistoksi.


Theodore Finch ja Violet Markey. Kummallakin on oma syynsä olla koulun kellotornissa, turvakaiteen väärällä puolella. Kumpikin saa yllättävästä kohtaamisesta syyn tulla turvallisemmille vesille. Finch on lukion outolintu, friikki, jota edes muutaman läheisen ystävän on vaikeaa ymmärtää. Violet on suosittu tyttö, lahjakas kirjoittaja, joka on puoli vuotta aiemmin menettänyt isosiskonsa auto-onnettomuudessa, josta itse selvisi vähäisin vammoin. Suru on luonnollisesti läsnä perheen elämässä, mutta Violet kokee, ettei aiheesta saa puhua ja on siksikin ahdistunut.

Todennäköisyyksien vastaisesti Finch ja Violet tutustuvat ja ystävystyvät ja huomaavat pitävänsä toisistaan eroistaan huolimatta tai juuri siksi. He tekevät yhdessä maantiedon projektia, jossa on opettajan mukaan tarkoitus etsiä kotiosavaltion kiinnostavia paikkoja ennen kuin elämä kuljettaa oppilaat pois Indianasta. Niinpä Finch ja Violet tekevät vaelteluja erilaisiin lähiseudun löytöretkikohteisiin – ensin kävellen ja pyörällä, sitten myös autolla, kun Finch saa Violetin pääsemään yli onnettomuuden aiheuttamasta autokammostaan – ja löytävät esimerkiksi erään miehen takapihalla olevan itserakennetun vuoristoradan, "pohjattoman" järven ja kirjastovaunupuiston.

Samalla, kun löytöretket jatkuvat, kumpikin nuorista käy mielessään läpi omia murheitaan ja elämänsä merkityksiä. Finchin perhe on pitkälti palasina isän lähdettyä raskaiden aikojen jälkeen uuden naisen mukaan, eikä sen enempää Finchin äiti kuin kumpikaan siskoista jaksa tai osaa nähdä, kuinka kehnossa kunnossa Finch on. Koulukuraattorin tapaamisissa Finch onnistuu jotenkuten vakuuttamaan, ainakin lähes, ja koska äiti ei kuuntele vastaajan viestejä, koulun varovaisesti heräilevä huoli ei koskaan päädy hänen korviinsa saakka.

Violetia vanhemmat suojelevat turhankin voimakkaasti, mikä tiivistyy erityisen konkreettisesti, kun Violet ja Finch tulevat läheisemmiksi ja heidän suhteensa syvenee. Vanhemmilla on omakin surutyö vielä kesken, mutta he panostavat voimavaransa henkiin jääneeseen tyttäreensä, jopa siinä määrin, että tukahduttavat tämän omat tunteet. Kuinka paljon ja kuinka pitkään hoitamatta jäävää mielen sairautta voi kuitenkaan paeta?

Yksi täydellinen päivä on surumielinen, koskettava ja raikas nuorten aikuisten romaani. Se käsittelee vakavia aiheitaan otteella, joka ei sen enempää kiristy paasaamiseksi kuin silottele moniulotteista problematiikkaansa. Itsetuhoisuus on aihe, jonka kanssa ollaan helposti varpaillaan, eikä sen käsittely helppoa olekaan. Yhtäältä miettii, ruokkiiko siitä puhuminen ilmiötä itsessään, toisaalta tietää, että suun aukaiseminen on parempi asia kuin vaikeneminen. Nuorten itsemurhat ja niiden yritykset ovat Suomessa teema, josta ei aina uskalleta puhua. Pelätään, että itsemurhista puhumalla saatetaan vahingossa kannustaa itsetuhoista ihmistä toteuttamaan aikeensa.

Minä puolestani olen nuorten kanssa työskenneltyäni sitä mieltä, etteivät nuoret mene rikki vaikeiden aiheiden äärellä: jos voi millään tapaa osoittaa kiinnostusta, mahdollisuutta kuuntelevaan korvaan ja tukea avun saamiseen, ollaan aina plussan puolella. Pienetkin teot ovat merkittäviä, vaikkeivät ratkaisisi koko ongelmaa tai avaisi kaikkia solmuja. Tekeminen on aina parempi kuin tekemättä jättäminen.

Yksi täydellinen päivä on haastava romaani, jos sen käsittelemä tematiikka saa oman mielen vereslihalle. Se ei myöskään ole aivan ongelmaton kokonaisuus, sillä vaikka pääosin pidän Nivenin tekemiä kerronnallisia ratkaisuja hyvinä, en voinut lukiessa välttyä aihepiirin romantisoinnin kyseenalaistamiselta. Romaani tasapainoilee haastavalla maaperällä ja saattaa herättää hyvinkin vahvoja mielipiteitä. Toisaalta eikö se ole vaikuttavan kirjallisuuden merkki? Hienointa olisi, jos tätä kirjaa voisi lukea vaikkapa lukupiirissä ja sen jälkeen yhdessä keskustella sen esiin nostamista teemoista.


Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä
Suomentaja: Leena Ojalatva
Karisto 2017
405 s.
All the Bright Places (2015)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Hannan kirjokansi, Venlan maailma, Evarian kirjahylly, The YA Diaries

Mielenterveysviikko 19.-26.11.2017 – Haastan sinut!

Haastekuvaa saa käyttää.
Alkuperäinen kuva on CC0-lisenssillä Pixabaysta.

Mielenterveys. Siinäpä aihe, joka pulpahtelee pintaan, mietityttää, herättää ajatuksia ja tunteita – koskettaa kaikkia. Kun mielenterveys on kunnossa, sitä ei ehkä edes ajattele aktiivisesti. Kun se ei ole kunnossa, ei ehkä jaksa tai voi ajatella.

Mielenterveys voi kokea pieniä ja suuria kolauksia, ja ne voivat sattua nuorena, vanhana ja kaikissa elämänvaiheissa siinä välillä. Masennusta pidetään jo vähintään epävirallisena kansantautina Suomessa, nuorten työkyvyttömyyseläkkeistä suurin osa johtuu psyykkisistä syistä. Vanhusten yksinäisyys ja mielenterveysongelmat lisääntyvät. Työelämä uuvuttaa. Syrjäytyminen on valtava yhteiskunnallinen ongelma ja uhka – vaan kuka todella näkisi yksilöt syrjäytymisen takana?

Nuorten kanssa työskennellessäni olen monesti kokenut lamauttavaa voimattomuuden tunnetta, kun en pysty auttamaan mielensä kanssa kamppailevia. Jonot kartoituksiin ja hoitojaksoille ovat pitkiä, kynnykset monista syistä korkeita. Ennaltaehkäisyyn pitäisi panostaa, todetaan juhlapuheissa, strategioissa ja mietinnöissä, mutta millä resursseilla, kun jo kriisiytyneet tilanteet imevät niin paljon?

Sanotaan, että lukeminen tekee hyvää mielenterveydelle ja terveydelle muutenkin. Allekirjoitan väitteen, mikä ei varmasti yllätä ketään. Toki on myös muita tapoja huolehtia itsestään ja toisista, mutta kirjallisuus on ehdottomasti yksi vaihtoehto.


Niinpä haastan juuri sinut mukaan Mielenterveyden keskusliiton Mielenterveysviikolle!


Mielenterveysviikkoa on vietetty marraskuun lopulla vuodesta 1974 alkaen. Tänä vuonna päivämäärät ovat 19.–26.11. Viikko alkaa sunnuntaina 19.11., jolloin muistetaan itsemurhan tehneitä kynttilätapahtumissa eri puolilla Suomea. Myös muita tapahtumia järjestetään ympäri Suomen, niistä saa tietoa Mielenterveyden keskusliiton sivuilta.

Tule mukaan juuri sinulle sopivalla tavalla. Voit blogata aiheeseen liittyvistä kirjoista, elokuvista, näytelmistä, kokemuksista, ajatuksista. Voit osallistua somepäivityksillä. Voit keskittyä omaan hyvinvointiisi tavoilla, joista tiedät nauttivasi. Voit parantaa läheistesi hyvinvointia pienin ja suurin teoin ja elein.

Tässä blogissa ilmestyy useampi mielenterveyteen liittyvä bloggaus tulevan viikon aikana. Lähinnä kirjojen kautta, kuten minulle luontaista on. Tervetuloa mukaan Mielenterveysviikolle!


Pidetään huolta itsestämme ja muista, niin Mielenterveysviikolla kuin aina muulloinkin!

Marianna Kurtto: Tristania

"Pitää varoa mitä tahtoo, pitää miettiä mitä toivoo, ja tällaistako on kun toiveet täyttyvät."


Runoilijana ja suomentajana aiemmin julkaisseen Marianna Kurton esikoisromaani Tristania on niin monella tavalla täydellisen hieno romaani, etten edes tiedä, mistä aloittaa. Se vei tarinallaan, kielellään ja tunnelmallaan minulta jalat alta, pyyhkäisi varoittamatta ylitseni kuin aalto eteläisellä Atlantilla, tavoitteli varpaita purkautuvan tulivuoren laavan tapaan ja suhisi korvissani niin kuin vain merituuli voi.

Kirjan miljöönä on kenties maailman syrjäisin paikka: Atlantin valtameressä sijaitseva pieni saari Tristan da Cunha, josta on lähimmälle toiselle saarelle Saint Helenalle 2000 kilometriä matkaa. Miten sellainen paikka voi olla, miten siellä voidaan asua? Hyvin, huonosti ja kaikilla tavoin siltä väliltä, kuten Kurtto romaanissaan näyttää.

Tristania seuraa saaren asukkaiden elämää ja sielua, on vuosi 1961. Lars on perheenisä, syntyperäinen tristanilainen, mutta huomaa yhtäkkiä muuttuneensa britiksi, jättäneensä nousematta paluulaivaan. Hän on rakastunut lontoolaiseen kukkakaupan myyjään, ja haaveiluun taipuvainen kun on, antaa tunteen viedä.

Kotona Tristanilla Larsin vaimo Lise ja poika Jon elävät kuten ovat ennenkin eläneet: tuliperäisen saaren antimilla, yhteisössä joka on tiivis ja tarkkaavainen. Kun tulivuori purkautuu, jännitteet repeävät uuteen muotoon.

Ja kaikesta tästä Lars lukee sanomalehdestä vasta monta päivää myöhemmin.

Kurtto hallitsee käyttämänsä kielen kuin ruhtinatar, pitää tarinansa langat ja jännitteen kohdillaan, paljastaa ihmisyydestä jotain niin raastavan tuttua ja silti uutta ja raikasta, omalla tavallaan kerrottuna. Olin Tristanian äärellä siinä perinteisessä himolukijan ongelmassa, jossa haluaa sekä ahmia että säästellä romaania, joka puhuu juuri minulle ja minun kielelläni.

Romaanin henkilöt ovat kokonaisia, vahvoja. Harvasta heistä voi yksioikoisesti pitää: he ovat yhtä arvaamattomia ja monisärmäisiä kuin saari, jolla asuvat. Ihmisyydessä on jotain hyvin universaalia, sen tiedämme. Ja sen Marianna Kurtto kirjoittaa eläväksi, koetuksi, uskottavaksi.

Lienee selvää, että huumaannuin? Hyvä. Uskallan arvioida lukeneeni nyt vuoden parhaan kotimaisen romaanin. Se on jotain se.


Marianna Kurtto: Tristania
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2017
331 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Tekstiluola, Kirjaluotsi, Lumiomena, Kirja vieköön!, Täysien sivujen nautinto, Mitä luimme kerran

Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Tristan da Cunha on Saint Helenan alainen)

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala

Arundhati Royn Joutavuuksien jumala on haastava, moniulotteinen kirja, joka ei päästä lukijaa helpolla. Sen tarina avautuu ja sulkeutuu kuin spraali kietoen lukijan tiukkaan verkkoonsa. Intian todellisuus herää eloon voimakkaana ja raakana.

Kaikki liittyy perheeseen, joka on hyvin onneton omalla tavallaan ja onnellinen – liekö laisinkaan. Ayemenemissä elää Kochamman perhe. Isoisä on kunnioitetussa valtion virassa ja hakkaa isoäitiä öisin messinkimaljakolla. Isoäiti puolestaan perustaa menestyvän säilyketehtaan, josta perheen varallisuus pitkälti tulee. Tytär Amma hankkiutuu epäsopivaan avioliittoon ja tekee jotain, mitä ei voi antaa anteeksi: ottaa avioeron miehestään ja palaa lapsuudenkotiin lastensa, kaksosten Rahelin ja Esthan kanssa. Ammun täti, nuoruutensa nunnana viettänyt Baby Kochamma kuuluu samaan perheeseen sen tunteettomana ja julmana hahmona. Ammun veli Chacko, kaksosten eno, puolestaan on lähtenyt suurin odotuksin Iso-Britanniaan opiskelemaan, mutta palannut sieltä eronneena ja alisuoriutuneena vain ikävöidäkseen entistä vaimoaan Margaretia ja tytärtään Sophie Molia.

Päähenkilöksi nousee Rahel, jonka kautta perheen traagista tarinaa tarkastellaan vuoroin kirjan nykyhetkessä, kun aikuinen Rahel palaa – niin ikään pettyneenä ja eronneena – Ayemenemiin, vuoroin vuonna 1969, jolloin kaksoset olivat vielä lapsia, perhe pitkälti saman katon alla ja Chacko-enon ex-vaimo Margaret vierailulla Intiassa Sophie Molin kanssa.

Kochamman perhe kärsii niin sisäisistä kuin ulkoisista tragedioista. Perheenjäsenten välillä on kitkaa, jota on mahdotonta hioa pois: näkemykset, ymmärrys ja perhehistoria muodostavat keitoksen, jossa anteeksianto on vierasta ja suvaitsevaisuus pannassa. Lapsiparat, kaksoset Rahel ja Estha saavat toisistaan tukea, mutta yhteiset kokemukset myös erottavat. Perheen aikuiset joko kohtelevat heitä tieten tahtoen kaltoin tai sitten tekevät sen huomaamattaan: väsyneinä, välinpitämättöminä, tyystin ajattelematta, millaisia seurauksia ja vaikutuksia harkitsemattomilla sanoilla voi olla.

Oma tarinalinjansa on kastittoman puusepän Veluthan elämä. Velutha on Kochamman perheelle tuttu vuosikausien ajalta, mutta intialaisen yhteiskunnan ehdottomuus kastijaossa koituu hänen kohtalokseen. Rakkaus, sanotaan, ei tunne rajoja, mutta ihmiset tuntevat.

Joutavuuksien jumala on mieleenpainuva, uniikki lukukokemus, jonka kuvailuun on vaikeaa löytää sanoja. Royn tarinankerronta tempaa mukaansa ja samalla tyrkkii kauemmas, Hanna Tarkan suomennos tuo kielen vivahteet esiin. Kirjan rakenne pitää varpaillaan, muistuttaa huolimatonta lukijaa siitä, mikä on olennaista ja millä tavoin aika tarinassa kiertyy.

Tässä tarinassa ei ole mustavalkoisia kontrasteja, vaan sävyt ovat syvempiä, vivahteikkaampia. Joutavuuksien jumala kertoo maailmasta, jota en tunne, ja jonka lainalaisuudet ovat minulle vieraita. Se voisi kertoa tyystin fiktiivisestä maailmasta, enkä välttämättä huomaisi eroa. Niin uutta ja outoa on elämä, jota Kochamman perhe elää – ja samalla kipeillä tavoilla universaalia, surullista ja yksinäistä, sijatonta ja epäoikeudenmukaisuuksilla kuorrutettua.


Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala
Suomennos: Hanna Tarkka
Otava 1997
384 s.
The God of Small Things (1997)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Kannesta kanteen, Tekstiluola, Kirjamielellä, Kirsin Book Club, Lukemisen ilo

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Kirja kertoo Intiasta. Kirjallinen maailmanvalloitus (Intia).

Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset

El Salvador on yksi maailman väkivaltaisimpia ja vaarallisimpia maita, eikä se ole läheskään kokonaan toipunut vuonna 1992 päättyneestä sisällissodasta. Sen 6,5 miljoonan hengen väestöstä noin 60 000 kuuluu rikollisjengeihin, jotka pitävät maata käytännössä hallussaan kiristämällä ja uhkaamalla yrityksiä ja yksittäisiä ihmisiä. Väkivalta on jokapäiväistä ja näkyvää, ja maasta pakenee jatkuvasti ihmisiä hakemaan turvapaikkaa ympärysvaltioista.

El Salvadorin perustuslaki ja oikeusjärjestelmä mahdollistavat tiukat tuomiot rikoksista, ja toisaalta tuomioissa on valtavasti vaihtelua ja mielivaltaisuutta. Maan aborttilainsäädäntö on maailman tiukimpia: abortti on kielletty kaikissa tilanteissa ja jopa keskenmenosta voi joutua vankilaan. Kohtukuolemat ja pienten vauvojen kuolemat tutkitaan tarkkaan ja äiti voi joutua syytteeseen ja tuomituksi harkitusta murhasta.

Vankilat pursuavat vankeja, ja elinolot niissä ovat ala-arvoiset. Pahamaineisin El Salvadorin naisvankiloista on Ilopango.

Journalisti Maija Salmi ja valokuvaaja Meeri Koutaniemi kävivät läpi pitkän ja uuvuttavan väännön El Salvadorin rikosseuraamusviraston kanssa ennen kuin pääsivät tekemään kirjaansa Ilopangon muurien sisään. Salmi haastatteli ja Koutaniemi kuvasi kymmeniä eri vankeja. Vankilan lisäksi he tapasivat entisiä vankeja, ennen kaikkea entisten vankien yhdistuksen AEIPESin ja sen johtajan Guillermo Garcian kautta ja avustuksella.

Vankeja ja entisiä vankeja yhdistää moni asia, vaikka he ovat tietenkin kaikki yksilöitä ja omien elämänkohtaloidensa kokijoita. Ensinnäkin lähes kaikki ovat alemman sosiaaliluokan kasvatteja, köyhistä, epävakaista ja osa myös väkivaltaisista oloista. Moni on tullut äidiksi teini-ikäisenä, harvalla on pysyvä puoliso. Moni on joutunut tekemisiin elsalvadorilaisten jengien kanssa joko haluamattaan tai tarkoituksella, yleensä poikaystävän ja puolison kautta – osa myös omasta valinnastaan.

Lisäksi pelottavan moni tuntuu olevan vankilassa sattuman seurauksena. On ollut huono tuuri: väärä paikka väärään aikaan väärässä seurassa. Osa vangeista on vankilassa, koska heidät on tuomittu väärin tai vajain perustein. Jotkut ovat syyttömiä.

Salmen ja Koutaniemen perusteellinen, silottelematon tyyli vavahduttaa mieltä. Mustavalkoisissa kuvissa on vahva kontrasti, ja niiden pääosaan nousevat vankilan naiset massan sijaan yksilöinä. Haavoittuvina, haavoitettuina, nujerrettuina, selviytyjinä. El Salvadorissa vankeusrangaistus on yleisyydestään huolimatta häpeä, ja yhteisöllisessä kulttuurissa se vaikuttaa tuomitun koko perheeseen ja lähipiiriin. Jotkut vangeista eivät ole tavanneet lapsiaan, vanhempiaan tai puolisoaan vuosikausiin, osa ei uskalla tai halua vapauduttuaan palata enää kotiin. Toisaalta on myös niitä, joiden omaiset käyvät kaikkina vierailupäivinä tuomassa vangeille hygieniatarvikkeita, ruokaa ja muuta välttämätöntä.

Ilopangon olot ovat järkyttävät. Sellit ovat tupaten täynnä, ja suuri osa vangeista nukkuu lattialla. Ulkoilualueella ei välttämättä ole kunnollista suojaa porottavaa tropiikin aurinkoa vastaan, ja ruoka on pilaantunutta ja ala-arvoista. Hygieniasta voi huolehtia vain, jos ehtii jonon alkupäähän – kaikille ei riitä vettä peseytymiseen, eikä hygieniatarvikkeita saa muualta kuin omaisten toimituksista tai kovaan hintaan muilta ostamalla. Terveydenhuolto on olematonta.

Huumeet, väkivaltarikokset ja prostituutio ovat yleisiä teemoja, jotka pilkahtelevat Salmen haastatteluissa. Jengien kanssa kerran tekemisiin jouduttuaan on niiden vanki aina, sillä jengistä ei voi erota, ja jos joutuu vahingossa väärän jengin hallitsemalle alueelle, voi tulla ammutuksi.

Toisaalta vankila tarjoaa osalle naisista jotain, mihin heillä ei ole koskaan aiemmin ollut mahdollisuutta: siellä voi kouluttautua. Moni käy kesken jääneen peruskoulunsa loppuun, ja vankilassa on mahdollista opiskella erilaisia tutkintoja ja sertifikaatteja esimerkiksi terveydenhuoltoon liittyen. Avovankilan puolelle päässeet vangit pystyvät työskentelemään ja hankkimaan siten sillan vankeusrangaistuksen ja vapautumisen jälkeen koittavan elämän välille.

Kaikkein eniten järkytyin abortista, keskenmenosta, kohtukuolemasta tai lapsen kuolemaan johtaneesta synnytyksestä tuomittujen naisten kohtalosta. El Salvadorissa ei tosiaan ole minkäänlaista joustoa aborttiin liittyvissä kysymyksissä (joskin rahalla saa tietenkin lopulta mitä tahansa), ja jokainen keskenmeno ja kuollut vauva johtaa tarkkoihin lääketieteellisiin tutkimuksiin. Kotikonstein tehdyt abortit uhkaavat terveyttä, ja ottaen huomioon kuinka huonoissa oloissa suuri osa maan asukkaista elää, synnytysolosuhteet ovat haastavat, eikä lapsivuodekuolleisuus ole tietenkään lähelläkään länsimaisia standardeja. Lääkärin lausunto on painava ja voi johtaa pahimmillaan vauvansa synnytyksessä menettäneen äidin elinikäiseen vankeusrangaistukseen.

Maija Salmi ja Meeri Koutaniemi ovat tehneet suuren työn Ilopangon vankilan naisia valmistellessaan. Kirjana se on yllättävän helposti lähestyttävä ja sujuvaksi luettavaksi kirjoitettu, ja vaikka aihe kalvaa sydäntä, tämä kirja on helppo saada luettua. Se saa miettimään, mistä eriarvoisuus kumpuaa ja pohtimaan, kuinka maailmaa voi koskaan saada muutettua, jos se on jossain tällainen.

Sillä ei, tällaista ei saisi olla missään.


Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset
Like 2017
162 s.

Arvostelukappale.

_________

Aiheesta toisaalla: Maailman kuvalehti, Aamulehti, Kotiliesi,

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja. Kirjallinen maailmanvalloitus (El Salvador).

Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta

Kuubalaisen diplomaatin Haitista kertova maagisen realismin elementtejä sisältävä romaani 1940-luvulta. Eipä mikään jokaviikkoinen herkku tässä henkilökohtaisessa kirjakaaoksessa, ja veikkaan, että harvassa muussakaan.

Alejo Carpentier (1904–1980) oli venäläis-ranskalais-kuubalainen, pitkään Haitissa ja Venezuelassa elänyt moniosaaja. Vastasuomennetun Valtakunta tästä maailmasta -romaanin kansiliepeessä häntä tituleerataan maagisen realismin varhaiseksi edeltäjäksi – en tunne skeneä niin hyvin, että osaisin siihen mitään kommentoida. Mutta kirjaa osaan, nyt kun sen uteliaana luin.

Carpentier sukeltaa Haitin orjuuden, väkivallan ja vallankumousten täyttämään historiaan vimmalla ja voimalla. Teoksen päähenkilö on orja Ti Noël, jonka kokemusten kautta tarina etenee jos nyt ei aivan suoraviivaisesti niin vähintään viitteellisesti. Ti Noël on monessa mukana, milloin isäntänsä nöyränä palvelijana, milloin libidonsa vietävänä kyökkipiian rakastajana, milloin kapinallisena maankiertäjänä, milloin vanhana miehenä ja sivustaseuraajana.

Keskeisenä aikarajana on 1700- ja 1800-lukujen vaihde, jolloin orjat ryhtyivät kapinaan isäntiään vastaan ja Haitin kapinakuninkaaksi nousi Henri Christophe (1767–1820). Henri Christophen valtakauden kautta Carpentier tarkastelee vallan ikuista problematiikkaa: kuinka säilyttää ylväs aate, kun valta houkuttaa, koukuttaa ja korruptoi? (Vastaus: eihän sitä kukaan säilytä, ikinä.)

Valtakunta tästä maailmasta on fyysistä mittaansa suurempi tarina. Pienin kääntein mutta muhkein maustein se kasvaa värikylläiseksi, joka suuntaan kurottavaksi romaaniksi, jonka lukeminen on kuin uppoaisi aivan uuteen ja vieraaseen maailmaan, uskallanko jopa sanoa: villiin uneen. Aihepiiri romaanissa on rankka, mutta kerronta säilyttää myös huumorin mukanaan. Ehkä se on melko mustaa, mutta huumoria yhtä kaikki. Ihmisen, hierarkian ja vallan kipupisteiden esiinnostamista ja niiden surkuhupaisuuden näyttämistä.

Jyrki Lappi-Seppälän suomennos on lukijalle kivuton, moniulotteista tarinaa avaava. Kirjaan on jätetty jonkin verran alkuperäistekstissä olleita muunkielisiä sitaatteja (haitinkreolia, ranskaa, latinaa), mutta niiden suomennokset löytyvät kirjan takaa. Kokonaisuutena Valtakunta tästä maailmasta on moniulotteinen, mielikuvitusta kutkuttava romaani, jonka täytyy antaa elää omaa elämäänsä. Liialla järjellä ei tämän kirjan kimppuun kannata käydä, vaan antaa sen kuljettaa omilla ehdoillaan mukanaan voodoon saloihin, kapinoihin ja siirtomaapolitiikan raakoihin seurauksiin.


Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta
Suomentaja: Jyrki Lappi-Seppälä
Aviador 2017
161 s.
El reino de este mundo (1949)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Mummo matkalla

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä. Kirjallinen maailmanvalloitus (Haiti).

Richard Bach: Lokki Joonatan

Nyt tuli lukukokemuksesta kyllä semmoinen mahalasku että oksat pois. Jostain syystä nappasin Richard Bachin klassikkoteoksen Lokki Joonatanin luettavakseni, ja pakko on todeta, että olisin hyvin selviytynyt ilman tätä elämystä.

Olen ajatellut, että Lokki Joonatan on kaunis, syvällinen tarina, joka saa sielun läpättämään autuudesta ja vapauden kaihosta. Ei saanut.

Joonatan Livingston on lokki, joka tekee asiat omalla tavallaan. Hän haluaa oppia lentämään kovaa, ei keskittyä ruoanhankintaan ja parveilemaan. Niinpä Joonatan tekee omia lento- ja syöksyharjoituksiaan sillä aikaa, kun muut huolehtivat parven elintasosta.

Tämä ei noin pidemmän päälle oikein sovi, ja Joonatan huomaakin lopulta tulleensa karkotetuksi parvestaan, koska ei ole lokki sillä tavalla kuin lokeilta odotetaan. Hän asustelee uloimmilla luodoilla yksinään ja jatkaa sinnikästä harjoittelua. Eräänä päivänä on Joonatanin aika siirtyä toiseen todellisuuteen, liekö se sitten taivas. Siellä elämänviisauksien pohdiskelu saa jatkua uudessa, paremmassa seurassa – ja aikanaan Joonatan voi palata opastamaan muita lokkeja löytämään rohkeuden sisästään.

Luin vuonna 2015 julkaistun 39. painoksen Lokki Joonatanista, joka on uusi, Jaana Kapari-Jatan tekemä suomennos ja jossa on mukana ennen julkaisematon neljäs osa. Neljännessä osassa on ehkä tarinan paras jännite, sillä se porautuu uskomusjärjestelmän syntyyn ja sellaisen ravisteluun.

Lokki Joonatan valaa uskoa lukijaansa: voit olla ja sinusta voi tulla mitä ikinä vain tahdot, kunhan uskot itseesi ja uskallat koettaa. Koin tarinan kuitenkin lähinnä rasittavana alleviivaamisena ja rautalangan vääntämisenä. Lisäksi Joonatanin muuttuminen jonkinlaiseksi Jeesus-hahmoksi opetuslapsineen kaikkineen oli hieman, no, vaivaannuttavaa.

Lokki Joonatanin tarina tuntuu self-help-kirjallisuudelta proosan muodossa (jota se ehkä onkin), tarinalta, jonka syvällisyydet lähes hierotaan lukijan naamaan, vaikkakin hienovaraiseen runollisuuteen kietoen. Mukana on myös yksityiskohtaista lentämisen fysiikkaa, paikoin sangen haukotuttavissa määrin.

Plussan annan Russell Munsonin upeista mustavalkoisista valokuvista, joista noin puolet kirjan sisällöstä (onneksi) muodostuukin.

Aina saa hävetä, kun ei ymmärrä klassikkokirjoja. Mutta näillä mennään, tälläkin kertaa.


Richard Bach: Lokki Joonatan
Valokuvat: Russell Munson
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus 2015 (39. painos)
125 s.
Jonathan Livingston Seagull (1970)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Tahaton lueskelija, Luettua, Hurja Hassu Lukija, Yöpöydän kirjat, Jokken kirjanurkka   

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta. (Valokuvia, elokuvan, oletettavasti lukemattomia tarinoita ja elämäntaito-oppaita vuoden 1970 jälkeen.)

Ulla Donner: Spleenish

Ulla Donnerin Spleenish on sarjakuvaromaani, jota luin nyökkäillen ja tyrskähdellen. Se onnistuu punertavanoranssilla kuvastollaan luomaan kokemuksen ja kokonaisuuden, johon on 2010-luvun kaupunkilaisena ja nuorehkona aikuisena (hah, milloinkohan se ajanjakso päättyy?) helppo samastua, vaikkei suoranaisesti luovalla alalla olisikaan.

Spleenishin päähenkilö on nuori ja lupaava nainen, jolla on kaikki mahdollisuudet edessään. Pikkasen poikkitaiteellisia proggiksia, bloggausta, kirjoittamista, kuvaamista, mitä nyt ikinä. Sujuvaa solahtelua sosiaalisiin suhteisiin, uiskentelua ilmaisen viinan kokkareilla ja sen sellaista.

Mutta entä kun mielen valtaa raskamielisyys, jolle ei keksi sanaa, ainakaan ilman paneutunutta googlaamista? Kun kaikki kuplivan kiva ja kihelmöivä alkaa tuntua, niin, ei miltään? Ei ole mitään sanottavaa mihinkään, ei kommentoitavaa, ei edes sopivan ironista giffiä lähetettäväksi?

Alkaa tutkimusmatka kohti järkeä ja järjestystä, onhan niitä jossain oltava. Itsetuntemuskaan ei olisi haitaksi, kun eletään ajassa, jossa oma itse on jokaisen tärkein brändi, jonka pitää olla hiomaton timantti ja dynaaminen ilotulitusraketti.

Spleenish on sekä hauska että vakava. Ajaton ja kuitenkin juuri tämän hetken ajankuvaa. Se sopii sille, joka vasta hapuilee kohti omia valintojaan ja niin ikään sille, joka on ehtinyt jo katua tiettyjä askelia.

Sarjakuvaromaani onnistuu tuomaan keskeisimmän käsitteensä ja juonilankansa, raskasmielisyyttä ja melankoliaa tarkoittavan spleenin, freesisti osaksi tarinaa. Se myös kyseenalaistaa oman merkityksensä kysymällä, mikä voi ihmisen elämässä olla pielessä, kun kaikki on kuitenkin pohjimmiltaan helppoa ja silti niin epävarmaa ja epäluotettavaa.

Tunnistan tarinasta itseni, ja juuri siksi se kolahtikin niin kovaa. Monet asiat elämässä ovat jopa erinomaisen hyvin, ja silti on koko ajan olo, ettei voi tai saa olla tyytyväinen, ettei uskalla hymähtää onnellisena, ettei uskalla hellittää hetkeksikään. Samalla mietityttää, miksi tuli silloin ja silloin tehtyä niin ja niin – ja miksen silloin ja silloin uskaltanut sitä ja tätä. Raivostuttavaa, ja niin ihanaa, että joku on piirtänyt sen minulle luettavaksi ja katsottavaksi suoraan nenän eteen.

Toisten ihmisten vaikutus ja hyväksyntä ovat kai meille kaikille tärkeitä asioita, myönsimmepä sen tai emme. Harva haluaa olla hyväksyvää nyökyttelyä vailla, ilman olkapään taputusta ja tykkäystä, on se sitten some-maailmassa tai kasvokkain. Ja silti tuntuu vaikealta kohdata muita, myöntää omat heikkoutensa ja vajavaisuutensa toisten taidonnäytteiden, ilonhetkien ja hehkutusten loimussa.

Donnerin piirrosjälki on vahvaa ja pysäyttävää. Hän käyttää lukijan silmiä hyödykseen pysäyttämällä tarinan paikoin voimakkaastikin. Rytmi tarinassa on sellainen, että sen hotkaisee yhdellä istumalla: sivut kääntyvät kuin itsestään. Kuvastossa on niin yksityiskohtia kuin kokonaisuuksiakin, ja etenkin koko aukeaman kokoiset kollaasit houkuttavat tutkimaan piirroksia tarkasti.

Pidän tehokeinoista – suurista sanoista ja kirjaimista, nesteistä ja pinnoista – ja viittauksista muihin teoksiin ja ilmaisutapoihin. Nettisaitit ja mobiilisovellukset solahtavat luontevaksi osaksi Donnerin kerrontaa. Niin ikään miellyin hieman liioiteltuun tyyliin, jossa henkilöt ja heidän ruumiinosansa saavat ylimääräisiä mittasuhteita ja yksityiskohtia.

Paikoin tekstiä on hieman hankalaa lukea, mutta ne hetket ovat ohimeneviä ja keskittymällä koukeroisetkin kirjaimet asettuvat oikeaan järjestykseen. Voi olla, että valittu värimaailma (punertavan oranssi ja valkoinen) ei miellytä kaikkien silmiä, mutta minulle se toimi hyvin.

Spleenish on ihana, lohduttava, hekotuttava, terävä ja huomiokykyinen kertomus. Jos se ei kerro suoraan sinusta, ehkä se kuitenkin tavoittaa jotain jostakusta, jonka tunnet. Parasta on teoksen itseironia, kyky nousta oman itsensä ulkopuolelle, tarkkailla ja kertoa, kuitenkin syvästi ymmärtää.


Ulla Donner: Spleenish
Suomentaja: Sinna Virtanen
Kustantamo S & S 2017
80 s.

Arvostelukappale.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö on tehnyt sen taas: kirjoittanut monipolvisen, vuosikymmenet ylittävän romaanin, jonka keskiöön nousee muistaminen, ystävyys, perhesuhteet ja yhteiskunnallisten muutosten ja erojen heijastuminen yksilötason elämään.

Rikinkeltaisen taivaan päähenkilö ja minäkertoja on nimettömäksi jäävä mies, joka ponnistaa vaatimattomista mutta turvallisista kotioloista aikuisuudessaan haahuilevaksi opettajaksi ja menestyskirjailijaksi. Yhtä lailla pääosassa ovat miehen lapsena kohtaamat sisarukset Alex ja Stella Rabell, jotka puolestaan ovat porvariseliittiä. Vaikka puitteet ovat kunnossa, Rabellin perhe on kaikkea muuta kuin onnellinen. Raha ja vauraus tuovat ehkä turvaa, mutta autuutta ne eivät tuo. Eivätkä aina turvaakaan.

Romaani etenee 1960-luvun lopulta nykyhetkeen. Vuosien varrelle muodostuu se, mitä me kutsumme elämäksi kaikkine haavoineen, eksymisineen ja onnenhetkineen. Kertojan ja Stellan suhde poukkoilee intohimoisesta rakkaudesta täyteen hiljaisuuteen: he eivät osaa olla kunnolla toistensa kanssa, mutteivät myöskään ilman toisiaan, vaikka siihen aika ajoin päätyvätkin. Alex puolestaan on kertojan paras ystävä lapsesta saakka, mutta tämän häikäilemättömyys ja itsekkyys iskevät peruuttamattoman juovan miesten suhteeseen, mutteivät murra sitä.

Ei päähenkilö itsekään ole viaton. Pikemminkin hän saa kuhnailevuudellaan, aikaansaamattomuudellaan ja rohkeuden puutteellaan aikaan kolhuja ja suruja, joita ei olisi ollut lainkaan välttämätöntä aiheuttaa. Jotenkin hänestä paistaa ajatus siitä, kuinka omaa elämää ja sen suuntaa ei voi hallita, tai että ihminen ei voi valita, tehdä aktiivisia päätöksiä. Vaikka kertoja ei ole mitenkään erityisen miellyttävä hahmo, hän on sitäkin kiehtovampi juuri kertojan roolissaan. Muistamisen moninaisuus, tulkinnat, sävyerot – miten valtava vaikutus niillä on ihmisen elämään ja siihen tarinaan, joka siitä muodostuu.

Westö kuljettaa tarinansa 2010-luvulle saakka, mikä on uutta hänen tuotannossaan. Nykyhetki paljastuu suurien ilmiöiden kautta: netin, työelämän epävarmuuden, nuorten aikuisten mielenterveysongelmien ja pakolaiskriisin vaikutus on merkittävä, mutta Westö kirjoittaa ne luontevaksi osaksi ajankuvaa ja romaanihenkilöidensä elämää ja maailmaa.

Rikinkeltainen taivas asettuu sujuvasti osaksi Westön romaanituotantoa sisältäen tuttuja piirteitä ja tuoden siihen uutta otetta ja uusia ilmiöitä. Tarinan jännitteessä on keskivaiheilla jonkinlainen suvantokohta, mutta loppu sitoo langat yhteen.

Westö on kotimaisista nykykirjailijoista minulle tuotannollaan kaikkein tärkein, mutta suurimmaksi suosikikseni Rikinkeltainen taivas ei nouse. Se on taitavan, asiansaosaavan kirjailijan romaani, joka puhuttelee monin eri tavoin, mutta kaikkein suurin kerronnan taika siitä jää uupumaan. Ehkä epäröinnin aiheuttaa hienosti rakennettu kertoja kaikessa epäluotettavuudessaan: mihin tarinassa lopulta voi uskoa, tai mihin haluaa uskoa? Se jää kunkin lukijan päätettäväksi.


Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Suomentaja: Laura Beck
Otava 2017
459 s.
Den svavelgula himlen (2017)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla muun muassa: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Täällä toisen tähden alla, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Taiteilijaromaanit

Kaj Korkea-aho & Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot

Atlas aloittaa 8. luokan ilman parasta kaveriaan Elliotia, joka on muuttanut perheensä kanssa ulkomaille. Atlasin ja Elliotin nettisaitti Zoo on pieni mutta eloisa, ja kuvien tekeminen ja niillä viestiminen onkin heille luonteva tapa kommunikoida. Ikävä kyllä koulun muskelimies Justus on keksinyt ohittamattoman tavan tehdä vaikutus aivan kaikkiin: hän on kuvannut ja julkaissut videon, jossa istuu ilman housuja kuuman vohveliraudan päälle. Tänä syksynä kukaan ei mistään muusta tunnu puhuvankaan.

Atlas voisi jopa sietää valtavaksi nettihitiksi muodostuneen vohvelointi-ilmiön, mutta kun Justus asettuu ehdolle myös koulun johtokunnan oppilasjäsenen vaaliin, ei tilanteeseen voi olla sekaantumatta. Atlas huomaa siis tekevänsä omaa vaalikampanjaa luokalle uutena tulleen, Belgiassa asuneen Sarah-Lin kanssa.

Tarina etenee Atlasin Elliotille lähettämien sähköpostien ja niiden liitetiedostona olevien kuvien kautta. Luvut ovat lyhyehköjä ja kuvitus sopii oivallisesti tarinaan. Atlas on sanavalmis ja hauska, mutta pelkkää hörötystä tarina ei ole, vaan käsittelee hyvin esimerkiksi netti-ilmiöiden syntyä ja koulumaailman hierarkiaa. Eikä sovi unohtaa ihastumisia ja mitä näitä kaikkia nyt on.

Zoo! Viraalit nerot on hauska ja särmikäs tarina, ja ymmärtääkseni se on aloitusosa uudelle sarjalle. Jotain tällaista kaivataan aina: helpostilähestyttävää ja nikottelematta etenevää tarinaa, jonka seurassa viihtyy matalalla kynnyksellä. Olen vinkannut kirjaa jo seiskaluokkalaisille, ja olisikin kiinnostavaa kuulla, mitä siitä on pidetty.

Pidän erityisen paljon siitä, että Korkea-aho ja Forsström kuvaavat hyvin tavallisten koululaisten elämää. Nuorilla on tietenkin omat huolensa ja haasteensa, mutta nyt revitellään luvan kanssa huumorilla ja kepeämmällä otteella – vaikka kyllä pinnan alta paljastuu lopulta vakavampiakin teemoja.

En voi kuin suositella lukemaan itse. Neropatin päiväkirjat ja Nörtit ovat saaneet varteenotettavan kilpailijan.


Kaj Korkea-aho & Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot
Kuvitus: Pentti Otsamo
Suomennos: Laura Beck
Otava 2017
207 s.
Zoo! Virala genier (2017)

Kirjastosta.

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Sileäpintainen, hyvämaineinen ydinperhe. Vakaa toimeentulo. Teinityttö, joka hoitaa hommansa kuten hänen odotetaankin tekevän, koskaan nurisematta, koskaan kapinoimatta. Teinityttö, joka myy itseään aikuisille miehille. Mikä ei kuulu joukkoon?

Jukka Behmin Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kisan voittanut romaani Pehmolelutyttö kertoo kulmia hiomatta, kuinka sisus on paljon muuta kuin pinta antaa olettaa. Romaanin päähenkilö Emilia on 15-vuotias, oikea tunnollisuuden ja kunnollisuuden perikuva. Kun hän toteaa tarvitsevansa rahaa päästäkseen suosikkibändin keikalle, on alettava miettiä, mistä sitä voi saada. Sattumalta hän päätyy puistossa katselijaksi itsetyydyttäjälle – ja tienaa elämänsä helpoimmalta tuntuvan setelin. Ansaintalogiikan helppous viehättää, joskin rajat alkavat venyä ja Emilia huomaa olevansa myös tilanteissa, joissa setelit eivät tunnu enää lainkaan niin helposti ansaituilta.

Kaiken kokemansa Emilia paljastaa huoneensa pehmoleluarmadalle. Noille lapsuudesta kuiskiville olennoille, jotka eivät vaadi tai edellytä häneltä mitään.

Behmin kirja mietitytti minua etukäteen. Aihe tuntui hyvin rankalta ja rajulta, ja huomasin pohtivani, kuinka sitä on onnistuttu käsittelemään ilman, että lukijaa alkaa liikaa ahdistaa. On noita tullut joskus luettua, liian nuorena varmaan, tarinoita lapsiprostituoiduista ja muusta lapsuuden ja nuoruuden väkivalloin rikkovasta.

Pehmolelutyttö on onnistunut nuortenkirja monella tapaa, eikä se mässäile aiheellaan lukijaa kauhistuttaen. Emilia on uskottavasti rakennettu hahmo, hänen ajatuksensa ja tunteensa tulevat liki minäkertojamuodon ansiosta. Kaikkea ei lukijalle paljasteta, myös omaa tulkintaa joutuu tekemään ja täyttämään aukkoja tarinassa ja tapahtumissa. Se, mitä Emilia hänelle maksavien miesten kanssa tekee, on pääosin tulkinnanvaraista, mutta saa pohtimaan, miten paljon jää näkemättä todellisuudessa.

Tänäkin syksynä on uutisoitu siitä, kuinka nuoret myyvät aikuisille seksiä rahaa, päihteitä ja tavaroita vastaan. Pehmolelutytön tarina ei siis ikävä kyllä ole vain fiktiota, vaan osa nuorten elämää ja olemassaolevia ilmiöitä. Emilia hoitaa omia kontaktejaan ennen kaikkea netissä erilaisilla seuranhakupalstoilla, ja yhteyttä ottavien määrä on tarinassa valtava. En voi kuin pudistaa päätäni ja todeta, että joistakin ilmiöistä olen aivan pihalla, eikä ymmärrykseni riitä käsittelemään niitä millään muotoa neutraalisti.

On kammottavaa, että aikuiset ihmiset hyväksikäyttävät nuoria niin, hyödyntävät rahan ja auktoriteetin tuomaa valtaa omien mielihalujensa tyydyttämiseen. Nuoria, jotka lähtevät mukaan, on varmasti laidasta laitaan, mutta vastuu tällaisessa toiminnassa on aina aikuisen. En pysty hyväksymään mitään perusteluita sille, että seksiä tai mitään siihen viittaavaa toimintaa pitäisi ostaa alaikäiseltä. Mikään syy ei sellaiseen oikeuta.

Jukka Behm tekee Pehmolelutytöllään rohkean avauksen aiheeseen, joka ei ainakaan viime aikoina ole ollut kotimaisen nuortenkirjallisuuden kärkiaiheita. Romaani on vahva, omaääninen ja vakuuttava, ja se sopii luettavaksi yhtälailla nuorille kuin heidän kanssaan tekemisissä oleville.


Jukka Behm: Pehmolelutyttö
Ulkoasu: Laura Lyytinen
WSOY 2017
202 s.

Kirjastosta.

___________

Toisaalla: Marjo Jääskä / Etelä-Saimaa