Rob McCool on Kaarnen kanssa matkalla Istanbulista kohti kotia, kun heitä kuljettava ilma-alus joutuu tekemään pakkolaskun ja seurue joutuu taisteluun kasakoiden kanssa, jotka puolestaan on saanut sotajalalle ikävän tuttu Novgorodin prinssi Vladimir. Matka jatkuu kasakkaleirin kautta kirottuun metsään, jota hallitsee naissoturien kansa zoonit. Vaikka Rob ja Kaarne ovat onnistuneet solmimaan ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen kasakoiden kanssa, kirottu metsä outoine yhteisöineen saa homman sotkuun pahemman kerran. Luvassa on melkoinen tapahtumien vyöry ennen kuin kotikonnut Fennoniassa pilkistävätkään näköpiirissä.
Rob McCoolin maailma on kiehtova ja omaperäinen, enkä nopeasti miettien keksi mitään vastaavaa muiden kirjailijoiden luomissa kirjamaailmoissa. Yhtä aikaa vallitsee luonnonmukainen, "vanhanaikainen", lähes arkaainen elämäntapa, ja kuitenkin ihmisillä on käytössään ilma-aluksia, leijulautoja, visiirikypäriä, kehittyneitä naamiointivälineitä, yhteydenpitomenetelmiä ja vaikka sun mitä. Yhdistelmä tuntuu toimivalta ja loogiselta: teknologia ei ole mukana päälleliimattuna vaan luontevana osana tarinaa ja sen käänteitä.
Vaikka kerronta muodostuu yksilöiden kautta, suuremmat linjat paljastuvat vähä vähältä. Vallanhimoinen prinssi Vladimir on valmis likaisiin temppuihin saadakseen haluamansa, vaikka se tutisuttaa diplomaattisia suhteita ja vaivalla rakennettua tasapainon tilaa. Jää nähtäväksi, mihin tarina vielä kulkee: saadaanko aikaiseksi vielä ihan kunnon sota ja mäiske. Kahdessa ensimmäisessä osassa kahinat ovat olleet lähinnä kahden eri osapuolen välisiä, jatkossa voisi olla mahdollista nähdä jotain lähes eeppisiin mittasuhteisiin nousevaa.
Kokko ei säästele toiminnassa. Lähes joka luvussa on jokin olennainen käänne, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin. Henkilöt eivät pääse helpolla: juuri kun luulee jonkin tapahtumaketjun tulevan päätökseensä, siihen muodostuu vielä uusi linkki. Kieltämättä kirjan lukeminen alkoi jossain vaiheessa jo uuvuttaa, kun mietin, saadaanko kaikkia lankoja koskaan solmittua uusien vauhdikkaiden käänteiden ilmestyessä mukaan matkaan. Kyllä saadaan, ainakin siihen malliin, että lopun jälkeen on hyvä jatkaa kohti seuraavaa osaa.
Rob McCool ja kirottu metsä ei jää liikoja pohdiskelemaan, vaan etenee räväkästi koko ajan. Kirjan sivumäärää ei kannata säikähtää, etenkään jos pitää toiminnasta, sillä Kokko pitää draaman ainekset tiukasti hallussaan ja vaihtelee näkökulmaa, henkilöitä ja tapahtumapaikkoja sujuvasti. Kerronta on kuvailevaa, ja tapahtumat näkeekin mielessään selvästi elokuvamaiseen tyyliin, vaikka mielikuvituksellekin toki jää tilaa työskennellä.
Ilahtuneena oivallisesta kotimaisesta nuortenkirjallisuudesta jään odottelemaan jatkoa Robin tarinalle ja kehotan kokeilemaan ennakkoluulottomasti McCoolin klaanin ja muiden tarinan hahmojen seuraa. Tylsää ei nimittäin ainakaan tule.
Tatu Kokko: Rob McCool ja kirottu metsä
Ulkoasu: Jussi Korhonen
Icasos 2017
331 s.
Arvostelukappale.
_______
Toisaalla: Amman lukuhetki, Kirsin kirjanurkka
Vaikuttaa hyvältä ja vauhdikkaalta! Tykkäsin ekasta osasta, ja tämäkin odottaa minulla lukuvuoroaan kirjahyllyssä. Toivottavasti (mieheni) joululomalla ehdin lukea tämän. :)
VastaaPoistaOli kyllä aivan oiva makupala, seikkailua riittää ja niitä ihmeellisiä vempeleitä on joka lähtöön!
Poista