11. helmikuuta 2016

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia



Maanantaiaamuna satuin samaan kulkupeliin muutaman työkaverin kanssa. Kerroin heille innoissani juuri loppuun lukemastani kirjasta, jossa kerrotaan käynnissä olevasta kuudennesta sukupuutosta ja maailman luisumisesta ihmisen käsissä kohti karmeaa kohtaloa. Yksi kollegoista huokasi syvään ja kysyi, oliko pakko näin maanantaiaamun kunniaksi. Oli! Ja samalla yksi sumea maanantai menetti todella merkityksensä latistavien asioiden universaalissa mittakaavassa.

Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia on Pulitzer-palkittu tietokirja, joka tarttuu aiheeseen, jonka pitäisi olla ihan jatkuvasti kaikkien huulilla. Maailmassa on meneillään uskomattoman voimakas lajien sukupuuttoaalto ja biodiversiteetin hupeneminen, mutta juuri missään ei näy varoitusvaloja eikä kriisikokouksia järjestetä. Miksei? Olemme jo nyt kaulaamme myöten haisevassa sopassa, saati sitten siinä vaiheessa, jos tälle ei tehdä mitään.

Kolbert kirjoittaa napakasti ja kaunistelematta. Hän käy läpi maailmanhistoriaa himpun laajemmalla kaarella ja osoittaa, kuinka suuri vaikutus ihmisellä on ympäristöönsä ollut siitä saakka, kun esi-isämme alkoivat hallita itseään ja toisiaan yhä järjestelmällisemmin parisataatuhatta vuotta sitten. Toki läpi käydään myös dinosaurusten kuolema ja muita traagisia vaiheita, joista jäljelle jääneet todisteet voidaan lukea fossiilien ja maakerrostumien avustuksella, ja joista ei voi syyttää ihmisapinoita.

Kolbert on kirjaansa varten matkustanut paljon ja erikoisissa paikoissa. Hän on liittynyt tukimusryhmiin, tutkinut itse ja tehnyt lukemattomia vierailuja ja haastatteluja ymmärtääkseen koralliriuttoja, merieliöitä, laattatektoniikkaa, tieteenhistoriaa ja lepakkoluolia – noin muutamia mainitakseni.

Kirja etenee kiinnostavasti erilaisia jo sukupuuttoon kuolleita tai sillä tiellä vahvasti olevia lajeja teemoinaan käyttäen. Jokaisessa luvussa Kolbert osoittaa säälimättä, kuinka valtavasti homo sapiens on onnistunut ympäristöään tuhoamaan. Toisinaan tietämättään tai ajattelemattomuuttaan – annetaan sen verran armoa – mutta valitettavan usein myös ahneina ja täysin tietoisesti valintoja tehden, viimeisenkin linnun, matelijan tai nisäkkään tappaen.

Kiehtova on myös kirjan tieteenhistoriallinen kaiku, sillä Kolbert kirjoittaa esimerkiksi fossiillitutkimuksen alkuvaiheista, Darwinista ja dinosaurusten joukkosukupuuton aiheuttaneen asteroidin ensimmäisenä esiin nostaneista Luis ja Walter Alvarezista. Kauas on päästy hetkistä, jolloin fossiiliteorialle naurettiin, evoluutio koettiin puhtaaksi jumalanpilkaksi ja maailmaa pidettiin muutenkin vakaana ja valmiina paikkana. Tieto lisää tuskaa – ikävä kyllä ja onneksi.

Kuudes sukupuutto on kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea. Se avaa aihepiiriään monelta kantilta, esittelee monen tieteenalan saavutuksia ja teorioita yleistajuisessa muodossa ja saa aikaan erinäisiä tunnetiloja. Pahalta tuntuu, mitä sitä kieltämään, mutta eteenpäin on mentävä, tavalla tai toisella. Muuten ei selviä, sen lienemme jo vähitellen oppineet.

Varmaan emme itse halua päätyä laboratorio-olosuhteissa vaivalla hengissä pidettäviksi olennoiksi panamantynkäjalkasammakoiden tapaan tai hankalasti keinosiemennettäviksi kuin pikkusarvikuonot.

Eikä sellaiseksi pitäisi päätyä minkään toisenkaan lajin.



Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia
Suomentaja: Pirkko Vesterinen
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2016
367 s.
The Sixth Extinction: An Unnatural History (2014)

Arvostelukappale.

4 kommenttia:

  1. Tämä on tärkeä kirja, joka pitäisi lukea. On minultakin vielä lukematta.

    VastaaPoista
  2. Pätevän oloinen kirja. Ahdistava aihe. Joku vuosi elokuvateatterissa näytettiin dokkari mehiläisten joukkotuhosta, lähinnä Amerikassa ja Aasiassa. Vihjailtiin, että mehiläisten joukkokuoleman jälkeen ihmiskunta tuhoutuu neljässä vuodessa. Ahdisti niin, että jätin dokkarin katsomatta. Annetaanko kirjassa toivoa? Syntyykö sukupuuttoon kuolleiden eläinlajien tilalle uutta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuohon mehiläishypoteesiin olen minäkin törmännyt ja se on varsin ahdistava teema kokonaisuudessaan. Kolbertkin taitaa mehiläiset mainita kirjassaan, mutta mielestäni vain ohimennen.

      Vaikka tämä aikamoista tykitystä onkin, minulle ei ihan toivoton olo jäänyt. Koska moni maailmassa tällä hetkellä viturallaan oleva asia on ihmisen aiheuttamaa, ihmisellä on käsissään myös avaimet tilanteen muuttamiseen. Toki tarvitaan massiivisia toimenpiteitä ja globaalia sitoutumista, mutta minä jaksan vielä uskoa siihen.

      Poista

Kiitos kommentistasi!