John Williams: Stoner

Miten ihmeellinen ihmisen elämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kaikkinaisessa tavallisuudessaan. Sitä syntyy satunnaiseen perheeseen, kasvaa lapsesta nuoreksi ja aikuiseksi, tekee valintoja ja päätöksiä, etenee ja elää arkeaan, perustaa perheen jos on perustaakseen, tekee työtä, seuraa maailmaa ja lopulta kuolee.

John Williamsin Stoner on lukukokemuksena yllätys. Se on kapoinen kirja, jonka kansi herättää kiinnostuksen. Kuka on Stoner? Millainen hänen elämänsä? Miksi se on tarinan arvoinen?

Monestakin syystä. William Stoner syntyy vuonna 1891 maanviljelijävanhempiensa ainoaksi lapseksi. Perhe elää syvällä Yhdysvaltojen Keskilännessä, ja Stonerista on määrä tulla isänsä työn jatkaja. Hänet lähetetään Columbian yliopistoon opiskelemaan maataloustiedettä, mutta pakollinen johdatuskurssi englanninkieliseen kirjallisuuteen muuttaa kaiken. Stoner vaihtaa pääainetta, jatkaa maisteriopintoihin ja siitä edelleen väitöskirjan kimppuun. Hänestä tulee apulaisprofessori ja intohimoinen kirjallisuudentutkija.

Siinä ohella Stoner elää perhe-elämää sattumalta kohtaamansa Edithin kanssa, saa tyttären Gracen, muutaman ystävän ja vihollisen. Hän kuolee vuonna 1956.

Stoner on monella tapaa aivan huikea kirja. Se on henkilökuva miehestä, joka on näennäisessä tavanomaisuudessaan hyvin erityinen. Stonerin luonne on lempeä, mutta samalla hän on tietyissä asioissa jääräpäinen ja peräänantamaton. Hän ei ole täydellinen mies, kaikkea muuta, mutta Williams kirjoittaa päähenkilöstään lihaa ja verta.

Henkilökuvaus on vahvaa myös Stonerin vaimon Edithin kohdalla. Ristiriitainen ja vastenmielinen nainen, joka ei koskaan pääse sinuiksi itsensä kanssa. Edith suorastaan huutaa aukirepivää analysointia, mutta en lähde tässä siihen, jotta kirjasta riittää löydettävää sitä lukemattomille. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että Williams asettaisi sinänsä sukupuolet vastakkain miehen voitoksi. Luonteenpiirteet ja parisuhteen säikeet ovat paljon monimutkaisempia: on kyse persoonallisuuksista, traumoista ja olemisen tavoista.

Stoner on melankolinen kirja. Se tuo päähenkilönsä lukijaa lähelle, antaa tarkastella tätä lähes intiimisti ja tulla tutuksi monella tapaa. Stoneria on helppo ymmärtää, mutta aina hänen valintojaan ei käsitä. Mutta kuka tekisi aina täydellisiä päätöksiä? Ei kukaan.

Päällisin puolin Williams kirjoittaa konstailematta, todeten. Hänen tarinansa etenee rauhallisesti, liikaa selittelemättä. Tekstillä on kuitenkin painonsa, ja se tuntuu lukijan sydämessä ja kurkussa, mitä pidemmälle Stonerin rinnalla saa kulkea. Tarinan kauneus on pienissä hetkissä, jolloin jotain muuttuu tai jolloin Stoner havahtuu tarkastelemaan hetkeä, jota elää.

Valoa on paljon, vaikka se aika ajoin onkin hieman pölyistä, valuu huoneeseen verhojen välistä tai syttyy sameaan työpöydän lamppuun. On lohdullista ajatella, että ihminen voi löytää elämäänsä onnen hippusia ja hyviä hetkiä, valon pilkahduksia lähes mistä tahansa. Useimmiten onni on juuri sitä: hieman huomaamatonta, mutta merkityksistä painavaa.


John Williams: Stoner
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Ulkoasu: Stephen Carroll Photography / Jukka Iivarinen
Bazar 2015
306 s.
Stoner (1965)

Oma ostos.

______

Muualla: Matkalla tuntemattomaan, Lukuisa, Leena Lumi, Kirjojen kamari, Kaisa Reetta T., Ullan Luetut kirjat, Reader, why did I marry him?, Ilselä, Järjellä ja tunteella, Lumiomena, Ei vain mustaa valkoisella

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle.

Mitä opettajan pitää sietää?

Kuvan lähde: Wikimedia Commons (Public domain).

Tapahtui eräänä päivänä X:n peruskoulussa:

Satunnainen opetushenkilö käveli käytävällä välitunnin aikana. Hän ei ollut virkatehtävissä valvontavuorossa, vaan matkalla toimittamaan fyysillisiä tarpeitaan henkilökunnan tiloihin. Opetushenkilö kulki hissin ohitse. Hissin ovi oli auki ja neljä n:n luokan oppilashenkilöä seisoi siellä valmiina käyttämään hissiä sen tarkoitukseen. X:n peruskoulun säännöissä hissin käyttö on oppilailta yksiselitteisesti kielletty.

Opetushenkilö astahti hissin oven eteen estäen sen sulkeutumisen. Hän aloitti tilanteeseen kuuluvan sanallisen kasvatustehtävänsä toteamalla ykskantaan: "Hissin käyttö on oppilailta kielletty. Tulkaa ulos sieltä." Oppilaat virnuilivat pilkallisesti ja jatkoivat hissin nappuloiden painelua. Opetushenkilö toisti kehotuksensa lisäten siihen kädellä tehdyn liikkeen, joka osoitti oikean poistumissuunnan. Hän sanoi sen vielä kolmannen kerran. 

"Vitun mammutti mene pois siitä oven edestä!"

Opetushenkilö kohotti kulmiaan. "Anteeksi, en ihan kuullut?"

Oppilaat poistuivat hissistä ja liukkaasti paikalta, eikä opetushenkilö höristänyt korviaan enää uusille solvauksille. Tilanne meni ohi. Fyysilliset tarpeet muistuttivat itsestään. Oli jatkettava matkaa ja työpäivää.


Huonoina päivinä mietin, miten ihmeessä olen niin hullu, että haluan työskennellä suomalaisessa julkisessa peruskoulussa. Kuka on keksinyt tämän ammatin? Milloin oma ammatinvalintani meni pieleen? Ymmärsinkö mitä tein, kun a) suoritin opettajan pedagogiset opinnot ja b) otin vastaan työpaikkani? Tuskin.

Oppilaiden kielenkäyttö ja kommunikointi on toki pääosin suhteellisen järkevää. Ihan tavallinen nuori ymmärtää kyllä jopa murrosikänsä kuohuissa, ettei toisen ihmisen solvaaminen ole paikallaan. Mutta ikävä kyllä suunsoittoa, vittuilua ja aivan suoraan henkilöön käyviä loukkauksia saa kuunnella aivan liikaa.

"Tää tunti on ihan paska!" ei tunnu hyvältä, mutta se ei sentään kohdistu opettajan henkilöön kuin välillisesti. (Asiatonta sekin on, eikä ainakaan muuta tuntia paremmaksi.)

"Vitun läski!", "Vitun rasisti!" ja "Mene vittuun!" – niihin ei totu.

Huoraksi ei ole vielä kutsuttu. Epäilemättä sekin päivä vielä tulee.

Mietin vaan, mitä kaikkea on siedettävä sillä perusteella, että on päättänyt mennä töihin peruskouluun. Osa ihmisistä on varmaankin sitä mieltä, että olosuhteita on siedettävä, eikä länkytystä pidä ottaa henkilökohtaisesti. Pahempaakin on. Oletan, että he ovat niitä, jotka eivät itse joudu työpaikallaan kuuntelemaan päivittäistä päin naamaa huudettua vittuilua.

Osa ihmisistä lienee toivottavasti sitä mieltä, että vika ei ole järjestelmässä eikä koulun henkilökunnassa vaan kenties ihan niissä pirjopettereissä itsessään. Että ehkä tarttis tehdä jotain, että nuoret osaisivat olla niin kuin sivistysvaltiossa julkisesti ollaan.

Mitä se sitten on, se "jotain", mitä tarttis tehdä?

Kotikasvatuksella voi olla jotain merkitystä. Luulen. Rangaistuskäytännöillä samoin. Ennen kaikkea asenteen pitäisi muuttua kaikkialla niin, että sanallisen väkivallan (kyllä, kutsun sitä siksi) suhteen olisi nollatoleranssi. Toiselle ihmiselle ei puhuta rumasti. Vielä vähemmän sitä tehdään, kun ollaan töissä. Ja tähän pitäisi olla keinoja puuttua.

Opettajana sitä joutuu aika kiperiin paikkoihin päivittäin. Ikinä ei voi olla ihan varma, mitä oven tai nurkan takana odottaa: mitä tapahtuu välitunnilla tai seuraavalla oppitunnilla, millainen on seuraava huoli jonka kohtaa, mitä riitaa joutuu seuraavaksi selvittämään. Se kuuluu työnkuvaan.

Mutta sen verran haluaisin tietää, ettei seuraavan kulman takana ole jälleen uutta henkilökohtaista loukkausta. En ole tehnyt mitään ansaitakseni sellaisen.

Terhi Rannela: Taivaan tuuliin

Ensinnäkin ilouutinen: perheeseeni on tullut uusi jäsen.

Ei, ei lapsia eikä uusia lemmikkejä, vaan ihastuttava vempain, Kobo Aura. Kannatti täyttää 30 vuotta ja käydä sitä ennen pikaviestipalvelun välityksellä "keskustelua hypoteettisesta lukulaitteesta" veljen vaimokkeen kanssa. Sellainenhan sieltä synttäripaketista sitten paljastuikin. Olen nyt ihaillut masiinaa muutaman viikon, ja omistan sille vielä ihan oman postauksenkin, mutta tiiviisti ilmaistuna: helkutin hyvin toimiva vehje, jota on helppo käyttää ja miellyttävää lukea.

Ensimmäisenä kirjana Koboltani luin Terhi Rannelan Taivaan tuuliin, joka oli jälleen kerran Elisa Kirjan tarjouksessa. Kyllä oli aivan eri meininki kuin kännykältä lukiessa, se on todettava. Olen pitänyt kännykkälukemista tähän saakka ihan siedettävänä, mutta on hyvin todennäköistä, että se puuha on tullut tiensä päähän. Niin paljon parempi tuo lukulaite on.

Mutta itse kirjaan.

Taivaan tuuliin on tarina Aurasta, joka jää nuorena äidittömäksi. Isä suree omaa suruaan ja unohtaa huolehtia tyttärestään kunnolla. Onneksi on sentään isovanhemmat, mutta eivät hekään ihmeisiin pysty. Aurasta kasvaa syrjäänvetäytyvä, yksinäinen ja varsin ihmisvihamielinen tyttö.

Auraa kiusataan rankasti alakoulussa, ja yläasteelle siirtyessään hän on jo täynnä patoutunutta vihaa. Ainoa kaveriksi laskettavakin lähtee muualle. Yksinäistä on. Toisaalta Aura on huippuälykäs ja vaatii paljon sekä itseltään että muilta. Kuolleen tutkijaäitinsä jalanjäljissä hän kiinnostuu terroristi Ulrike Meinhofista pakkomielteisesti: hän opiskelee terrorismiaiheesta kaiken, minkä irti saa ja jatkaa opintoja yliopistossa. Kun hän kohtaa teatteri-illassa hengenheimolaisensa Henrin, on symbioottinen rakkaussuhde valmis syntymään. Aura on valmis tekemään mitä vain Henrin vuoksi ja tämän pyytäessä. Vaikka tekemään itsemurhaiskun entiseen kouluunsa.

Terhi Rannela on superhyvä kirjailija, en voi muuta sanoa. Oikein harmittaa, että hän on liian nuori, jotta olisin itse saanut nauttia tuotannostaan sopivan ikäisenä. Tietenkään kirjallisuudella ei ole ikärajoja, mutta kyllä olisin varmasti digannut Rannelan kirjoista yläasteikäisenä. No, tyydyn diggailemaan niistä nyt aikuisena.

Taivaan tuuliin on vakava, surullinen ja ahdistavakin. Aura on erikoinen tyttö, johon on käytännössä mahdotonta tutustua. Hänen kiinnostuksenkohteensa ovat kapea-alaisia ja sama koskee ihmisiä, joiden kanssa hän suostuu olemaan tekemisissä: suhteet ovat väistämättä intensiivisiä ja voimia vieviä. Esimerkiksi historianopettajansa Aura saa työuupumuksen partaalle liimautuvaisuudellaan.

Ihan oma lukunsa on Henri, joka on täysin empatiakyvytön sosiopaatti. Hän hyväksikäyttää muita ja manipuloi ympärillään olevat ihmiset mitä oudoimpiin tekoihin. Aura on kokonaan Henrin vietävissä, ja lukija nieleskelee. Henriin on äärimmäisyyksistä huolimatta helppo uskoa. Hänenlaisiaan on. Valitettavasti.

Kirjaa lukiessa miettii, miksi Aura on sellainen kuin on. Onko hän sitä luonnostaan – taipuvainen äärimmäisyyksiin ja kapea-alaisiin kiinnostuksenkohteisiin – vai vaikuttaako äidin menetys niin ratkaisevasti tytön kasvuun ja kehitykseen, ettei sitä voisi muuksi muuttaa? Auran suurin tragedia on turvallisen aikuisen puute kasvuiässä. Äiti kuolee, isästä ei ole mihinkään, isovanhemmat eivät tyrkytä, opettaja käytännössä kiusaa Auraa, eikä ketään muuta ole.

Olisiko Auralla ollut mahdollisuus johonkin muuhun? Sitä jää pohtimaan, eikä vastauksesta voi olla varma. Aura katoaa käsistä kuin ei niissä koskaan olisi ollutkaan.


Terhi Rannela: Taivaan tuuliin
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Otava 2012 (1. painos 2007)
282 s.
E-kirja.

Oma ostos.

_____

Muiden mietteitä: Rakkaudesta kirjoihin, Vinttikamarissa, Saran kirjat, Kirjoitan ja luen, siis olen, Notko, se lukeva peikko.   

Jukka Laajarinne: 72

Marokkolaistaustainen nuorimies Mourad menee kappaleiksi itserakennetun autopommin räjähtäessä hänen käsissään. Mourad on lapsena Marokosta Suomeen muuttanut, maallistuneen muslimiperheen poika. Aikuisiällä hän on alkanut kyseenalaistaa suomalaista yhteiskuntaa ja järjestelmää. Hän on palannut islamiin.

Alussa on siis kuolema. Mourad havahtuu hereille pahoin loukkaantuneena paikassa, jonka pitäisi olla taivas 72 neitsyellä. Hän huomaakin olevansa naisten ympäröimä, mutta naiset eivät suinkaan ole auliita tai nöyriä – ainakaan Mouradin näkökulmasta. He ovat nunnia, jotka ovat valmiita vaikka kaivamaan silmät päästään, jos niin vaaditaan.

Mourad paranee vähitellen ja kohtaa päivittäin uusia nunnia. Hän on kahleeton vanki: kukaan ei estä häntä lähtemästä luostarista tai sen lähiseuduilta, mutta ei sieltä poiskaan pääse. Samalla kun Mourad ihmettelee kuolemanjälkeistä elämää, kirja kuvastaa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Askelia, jotka oli otettava ennen autopommia.

Olin viime viikolla Nuoren Voiman Liiton Prosak-illassa, jossa esiintyivät Jani Saxell ja Jukka Laajarinne. Saxellin teoksia – Unenpäästäjä Florianin ja Sotilasrajan unet – luin vuodenvaihteessa ja ihastuin palavasti. Saxellia oikeastaan meninkin kuuntelemaan, mutta Jukka Laajarinne oli myös kiinnostava kirjailijatuttavuus. Hän kertoi teoksestaan 72 niin houkuttelevasti, että pakkohan se oli ottaa luettavaksi.

Kirjan rakenne on hieno. Jokainen luku on nimetty jonkun katolisen naispyhimyksen mukaan, ja kyseinen pyhimys tai joku merkittävästi hänen kaltaisensa esiintyy luvussa joko keskeisemmin tai ohimennen mainiten. Kirjan takana on luettelo pyhimyksistä – onneksi – ja itse ainakin tulin kurkkineeksi niitä lähes jokaisen luvun jälkeen, mikä toki hieman hidasti lukemista mutta toi toisaalta kiinnostavaa lisätietoa. Katolinen uskonto kun ei ole vahvinta alaani.

Laajarinne yhdistää kiehtovasti kahta erilaista uskontoa, niihin liittyviä tapoja ja uskomuksia sekä ristiriitoja ja konflikteja. Mourad on ensin maallistuneen muslimiperheen poika, joka integroituu varsin sujuvasti Suomeen, mutta pettymykset ja irtonaisuuden tunne ajavat häntä kohti yhtä fanaattisempaa islamintulkintaa. Kristinusko paljastaa moninaiset kasvonsa nunnaluostarin tarinoissa ja tapahtumissa, vaikka on toki eräänlaisen spefielementtinsä vuoksi paikoin karikatyyrimäinen.

Kirja houkuttelee lukemaan yhä enemmän, saamaan selville, mistä on kyse ja miten kaikki selitetään, jos selitetään. Luvut ovat lyhyitä ja tarina kerrostuu koko ajan yhä kiinnostavammin. Mouradin kokema muutos on merkittävä, mutta se on kuvattu hienovaraisesti, hivuttautuen. 72 käsittelee sekä uskontoa ja ideologiaa että nuoruuden kasvua ja ihmissuhteita. Sen kuvaama tarina – se tämänpuoleisuudessa tapahtuva – on uskottava: tätä todellisuutta moni elää.


Jukka Laajarinne: 72
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2013
364 s.

Kirjastosta.

_____

Muiden mietteitä: Mari A:n kirjablogi, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Kaiken voi lukea!

Kirjan vuoden lukuhaasteesta nappaan kohdan 34. Kirja, jonka nimessä on numero.

Peter Englund: Kuningatar Kristiina – elämäkerta

Kuningatar Kristiina (1626–1689) oli Pohjolan Leijonan Kustaa II Adolfin tytär, joka peri vallan isältään vain 5-vuotiaana. Kristiina hallitsi Ruotsia vuoteen 1654 asti, jolloin hän luopui kruunusta jättäen sen serkulleen Kaarle X Kustaalle. Kristiina oli sivistynyt ja laajalti lukenut nainen, joka ei halunnut avioliittoa eikä lapsia. Kruunusta luovuttuaan hän poistui Ruotsista ja kääntyi katolilaiseksi. Uskonsotien riivaamassa Euroopassa ja ennen kaikkea Kristiinan protestanttisessa kotimaassa se oli valtava skandaali.

Peter Englundin kirjoittama Kuningatar Kristiina – elämäkerta on mielenkiintoisesti rakennettu teos. Se koostuu lyhyistä luvuista, jotka antavat lukijalle mahdollisuuden tarkastella kuningatarta hyvin erilaisista näkökulmista. Kirja ei etene kronologisesti vaan pikemminkin temaattisesti: käsitellään kuningattaren lapsuutta ja opiskelua, vähittäistä uskonnollista kääntymystä, valtapeliä, Euroopan "kiertueita", tieteitä ja taiteita, puolitiehen jääneitä rakkauksia, pyrkimystä takaisin valtaan ja lopulta sairastumista ja kuolemaa. Paikoin ääneen pääsee Kristiina itsekin säilyneiden lähteiden kautta.

Kirja on samaan aikaan viehättävä ja raskas. Englundin tyyli houkuttelee lukemaan, se on kepeää ja kuitenkin painavasti perusteltua. Toisaalta pidemmän päälle hänen paikoin jopa eteeriseksi käyvä kynänjälkensä alkaa hieman kyllästyttää. Ehkä paikoin olisi ollut tiivistämisen ja napakoittamisen varaa – päähenkilöstä olisi varmasti löytynyt muutakin kerrottavaa.

Kuningatar on ylhäisyydessään arvoituksellinen loppuun asti. Kristiinaa on tutkittu Ruotsissa varsin paljon, mutta meilläpäin hän ei ole millään muotoa puhkikaluttu. Nainen, joka ei halunnut olla nainen – neito, josta kasvatettiin kuningas. Kristiinan identiteetti ja suhtautuminen aikansa vaatimuksiin jää mietityttämään. Hän ei saanut juuri mitään kovin helpolla, muttei toisaalta itsekään ollut helppo ihminen.

Luen melko vähän elämäkertoja, mutta uskallan väittää Englundilla olevan aivan omanlaisensa tyyli, johon kyllä kannattaa tutustua. Kronologian rikkominen ja näkökulmien vaihtelu pitävät varpaillaan ja muistuttavat, kuinka heikko lopulta on ymmärryksemme toisista ihmisistä. Voiko kenestäkään koskaan tietää riittävästi? Ja mitä on "riittävästi"? Onko meillä oikeus tunkeutua kauan sitten kuolleen ihmisen tajuntaan ja kokemusmaailmaan? Mitä voimme sieltä löytää?

Kuningatar Kristiina – elämäkerta kuvaa 1600-luvun loppupuoliskoa yhden erityislaatuisen naisen kautta, mutta paljastaa ajan monikasvoisuuden ja muutosten voiman. Se on kurkistus vieraaseen maailmaan, jossa on loppujen lopuksi kuitenkin paljon tuttua. Ympäristön odotukset, ihmiselle asetetut rajat ja yltyvä kunnianhimo – samoja elementtejä näemme ympärillämme koko ajan.


Peter Englund: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Suomentaja: Rauno Ekholm
Ulkoasu: Mika Tuominen
WSOY 2012 (1. painos 2007)
272 s.
Silvermasken – en kort biografi över drottning Kristina (2006)

Omasta hyllystä.

_____

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen (Ruotsi) sekä Kirjan vuoden lukuhaasteeseen, josta nappaan kohdan 22. Muistelmateos tai elämäkerta.

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

Puuuuuuuuuh, sanoo opo viimeisen kokonaisen yhteishakuviikon jälkeen. Alan olla aika kuitti, mutta onneksi suurin osa urakasta on kunnialla takana. Tiistaihin asti on aikaa yrittää vielä muutaman hannailijan kanssa saada homma pakettiin. Yllätti jälleen raskaudellaan tämäkin sirkus, kyllä. Kylmä huurteinen odottaa saunavuoron päälle. Oijoi.

No niin. Työ on siis haitannut viime aikoina vapaa-aikaa ja lukuharrastusta olennaisesti. Jotain olen kuitenkin saanut maaliskuussakin luettua.

Caitlin Moran on brittiläinen toimittaja ja mediapersoona. Joskus taannoin tarttui divarista mukaan tämä näppärän näköinen Naisena olemisen taito, vaikka hieman vierastankin tuollaisia kasvokansikuvia.

Sisältöä ei tarvinnut vierastaa. Moran on kirjoittanut varsin mainion kirjan 2000-luvun naiseudesta, ja vähän 1990-luvunkin. Kyytiä saavat murrosiän muutokset, seurustelu, äiti- ja sisaruussuhteet, seksismi, työelämä, painonhallinta, alusvaatteet, muoti, häät, synnytys ja lapsettomuus. Noin esimerkiksi. Moran laittaa itsensä likoon ja käytää omaelämäkerrallisia aineksia häpeilemättä. Niitä lukiessa on samalla hauskaa pohtia, mitkä jutut ovat totta ja mitkä kenties hieman laveammalla pensselillä väritettyjä.

Feminismistä en ala sen kummemmin tässä keskustella. Sanokoon Moran sen puolestani:

"Tässä onkin näppärä tapa selvittää, oletko feministi. Työnnä käsi housujen kauluksesta sisään.
a) Onko sinulla vagina? ja
b) Haluatko päättää, mitä sillä tehdään?

Jos vastasit myöntävästi molempiin kysymyksiin, niin onneksi olkoon! Sinä olet feministi." (s. 89)

Noin.

Naisena olemisen taito on hauskaa luettavaa. Paikoin tyrskin ääneen. Toisaalta se on myös vähän itseään toistava: koska Moran kirjoittaa lähinnä itsensä kautta, jotkin teemat jatkavat kulkuaan läpi kirjan ja alkavat jo vähän kyllästyttää. Tyyli on kyllä kautta linjan hupaisa ja viihdyttävä.

Kirjassa on paljon hyviä pointteja. Kuinka helposti sitä jääkään jalkoihin sosiaalisissa kuvioissa, työssä tai seurustelusuhteissa, jos ei kunnioita itseään ja omaa sukupuoltaan tarpeeksi. Kuinka helposti sitä nielee seksistiset vitsit ja alistuu ties mihin. Murr.

Olen miettinyt sukupuoliasioita paljon töissä. Murrosiässä maailma on tietenkin mustavalkoinen ja niin kuuluukin olla, mutta toisinaan tekee mieli repiä (omia) hiuksia päästä, kun kohtaa esimerkiksi ammatinvalintaan liittyviä, kummallisia stereotypioita:

"Joo olen tyttö, ainoa vaihtoehtoni on lähihoitaja."
"Joo olen poika, kiinnostaisi hiusala, mutta se on niin gay, et emmä voi."

Ymmärtänette kaavan. Se alkaa jo valinnaisainevalinnoissa ja TET-paikkaa etsiessä. Jatkuu jatko-opintosuunnitelmissa ja työelämässä. Ei lopu koskaan.

En väitä, etteikö sukupuolten välillä olisi, pitäisi ja saisi olla eroja, mutta jotain tarttis silti tehdä, että reippaasti sukupuolittuneet työmarkkinat saataisiin ojennukseen ja ihmiset voisivat ihan omien mieltymystensä, edellytystensä ja taipumustensa perusteella valita ammattinsa ja työpaikkansa. Eivät vain siitä syystä, miltä alapää ja sen tuomat "yhteiskunnalliset ja kulttuuriset ennakko-oletukset" näyttävät. Tässäkin edetään varmaan pienin askelin. Toivottavasti edes siten.

Naisena olemisen taito on tietenkin pohjimmiltaan jokaisessa naisessa itsessään. Moran ei säästele sanojaan, mutta kirjassa on silti varsin armollinen pohjavire. Jokainen saa olla sitä mitä on, kunhan on tosiaan sitä, mitä itse haluaa olla.

Ja esteet pitää potkia tieltään (korkkareilla tai maihareilla, kukin tyylillään), eikä antaa niiden pysäyttää. Ikinä.

Niin kerta.


Caitlin Moran: Naisena olemisen taito
Suomentaja: Sari Luhtanen
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Schildts & Söderströms 2013
335 s.
How To Be a Woman (2011)

Divariostos.

_____

Ovat tätä muutkin lukeneet: Nenä kirjassa, kujerruksia, Ilselä, Pussinäädän kirjablogi, Kirjojen keskellä, No, But I Read the Book, Ihminen välissä    

Kirjan vuoden lukuhaasteen listalta nappaan kohdan 31. Elämäntaito- tai self-help-kirja.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Ei mennyt Finlandia-palkinto hukkaan, ei.

Ostin Jussi Valtosen romaanin He eivät tiedä mitä tekevät, sillä se kiinnosti, uskoin pitäväni siitä ja se oli sitä paitsi tarjouksessa. Kyllä kannatti.

Kirjassa on oikeastaan käytännössä kaikki kohdallaan. Siinä liikutaan akateemisessa maailmassa, pohditaan perhesuhteita, avioliittoa ja vanhemmuutta, kurkistetaan syrjäytymisen, turhautumisen ja heräämisen taakse, pohditaan moraalisia dilemmoja ja kuvataan tarkalla katseella aikaa, jota elämme.

Yhdysvaltalainen Joe ja suomalainen Alina tapaavat tiedekonfrenssissa Italiassa ja rakastuvat päätä pahkaa. Niin saa jäädä Joen kihlattu ja niin saa jäädä Alinan alhainen itsetunto. Homma tosin etenee hieman liian vauhdilla, sillä hyvin nopeasti lapsi ilmoittaakin jo tulostaan ja vastarakastuneiden on tehtävä suuria päätöksiä. He asettuvat Helsinkiin, Joe saa töitä yliopistolta ja Alina jää kotiin pienen Samuelin kanssa. Pian arki kuitenkin näyttää realiteettinsa ja edessä on väistämätön avioero.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Joe on neurotieteen professorina Yhdysvalloissa ja hänellä on uusi perhe, kaksi tytärtä ja vaimo. Samaan aikaan Suomessa Alina on myös mennyt uudelleen naimisiin ja saanut kaksi poikaa. Samuel on kasvanut aikuiseksi ja löytänyt oman tiensä: eläinten oikeuksien puolustamisen. Yhteyttä ei ole pidetty juurikaan, ja se tuntuu omanlaisenaan pistelynä jokaisen elämässä.

Kun Joe alkaa saada uhkauksia työhönsä liittyen, herää kysymys, onko niiden takana joku, joka on lähempänä kuin arvaisikaan...

Valtosen tiiliskivi on muhkea, yli 550-sivuinen. Mielestäni sitä voi hyvin mielin sanoa suurteokseksi, niin monta teemaa se sisältää ja niin suuren tarinan kaaren se rakentaa. Se kertoo todella tarkkasilmäisesti nykyajasta ja ehkä siitäkin, mitä on vasta tulossa. Joen vanhempi tytär päätyy eräänlaiseksi mainosmannekiiniksi, jonka koko elämä on sopimuksen tehneen yrityksen hallussa ja muokattavissa. Valtonen on vienyt älypuhelimet, interaktiivisuuden ja sosiaalisen median seuraavalle askelmalle: on iAm, laite, joka lukee ihmisen ajatukset häntä nopeammin ja tuo saataville kaiken sen, mitä käyttäjä ei ole vielä edes ehtinyt tajuta tarvitsevansa.

He eivät tiedä mitä tekevät on antoisa romaani, jos antaa sen viedä ja hyppää mukaan. Vaikka siinä on paikoin jopa jännärin piirteitä, mitenkään vauhdikkaasti se ei etene. Lukijalla on oltava kärsivällisyyttä ja aikaa, sillä Valtonen rakentaa tarinaansa kaikessa rauhassa.

Itse kyllä suorastaan ahmin tätä teosta. Se houkutti mukaansa. Elin maailmassa, jonka Valtonen on kirjoittanut ja koin kaiken läheltä. Tarina on sekä viiltävän terävä että surumielinen, siinä on omanlaistaan hellyyttä ja itseironiaa.

Kaiken kaikkiaan He eivät tiedä mitä tekevät on kirja, jolle on annettava aikaa. Se on kirjoitettu huolella ja se antaa paljon. Ennen kaikkea se saa lukijansa katsomaan ympäröivää maailmaa jälleen uusin silmin. Voiko hyvältä romaanilta muuta pyytää? Minusta ei.


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2014
559 s.

Oma ostos.

Monenlaisia merkkipäiviä

Minä ja isi vuonna 1988.

Maaliskuun alkupuoli on monin tavoin merkityksellistä aikaa. Kevät on ensinnäkin alkamaisillaan. Valoa on jo paljon, ainakin paljon enemmän kuin vielä hetki sitten. Talvi alkaa taittua ja häipyy vähitellen taas moneksi onnelliseksi kuukaudeksi.

Muutaman päivän päästä juhlin 30-vuotissyntymäpäiviäni: virallisesti jo viikolla, varsinaisesti sitten viikonloppuna. Monella kaverillani on myös näillä main synttärit, ja olemmekin useamman kerran yhdistäneet juhlahumua eri tyyppien kanssa. Niin tänäkin vuonna. Lauantaina on luvassa ei enempää eikä vähempää kuin 90-vuotisjuhlat. Sitä odotellessa en ehkä pysy ihan housuissani.

Maaliskuun alku on siinäkin mielessä tärkeä tai koskettava aika, että se muistuttaa minua menetyksestä. Itse asiassa tarkalleen tänään on tullut kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun isäni kuoli tapaturmaisesti. En tiedä, onko tasavuosilla niinkään väliä, mutta kyllä se joka vuosi mietityttää. Ehkä tänä vuonna erityisesti.

Vanhemman menettäminen lienee lähes aina aika traaginen asia, etenkin jos se tapahtuu, kun on itse vielä lapsi tai nuori. En kyllä koskaan unohda sitä, kun äiti joutui uutisen minulle kertomaan. Lapsen mieli on toisaalta kuin suojakilpi. Paljon ymmärtää, mutta vielä enemmän jää sillä hetkellä ymmärtämättä, odottamaan myöhempää aikaa. Arki vie kyllä mukanaan: koulu, kaverit, päivittäiset rutiinit. Ja mielettömän paljon on kiinni siitä, kuinka toinen huoltaja ja muu tukiverkosto pystyvät tilanteen hoitamaan.

Koska aikaa on kulunut jo niin paljon, ei asia ole enää mielessäni juurikaan. Se on osa meidän perheemme elämää ja historiaa, asia, jota ei voida mitenkään muuttaa. Joskus olen kokenut saavani osakseni sääliä, mitä en ole kyllä ikinä halunnut pyytää. Hienotunteisuus ei luonnollisesti ole kaikkien ihmisten vahvuus, ja joskus onkin tuntunut siltä, että eivätkö nuo koskaan lopeta tuota voivottelua ja kauhistelua. Elämäähän se on, kuolemakin.

Näin aikuisena on tullut mietittyä aika paljonkin sitä, mikä kaikki olisi ehkä toisin, jos isäni ei olisikaan kuollut. Millainen hän olisi? Miten tulisimme toimeen? Mistä asioista ajattelisimme samoin? Milloin olisimme riidoissa? Olisiko isä hyväksynyt valintani? Olisiko hän niistä ylpeä?

Käsitykseni isästäni on tietenkin lapsen, eikä se kerro siitä, millainen ihminen hän oikeasti oli. Toisaalta niin on ihan hyvä. Olen saanut pitää muistoni juuri sellaisina kuin ne ovat, ja ne ovat hyvät. Olin melkoinen isin tyttö.

Sekin on saanut pohtimaan, olisinko sitä edelleen, jos asiat olisivat toisin. Se kuva, jonka olen vähitellen myöhemmin rakentanut eri lähteistä, on kokonaisempi kuin varsinaiset muistoni. Isä ei tainnut olla kaikkein helpoin ihminen. Itsepäinen ainakin. (Olenko minäkin? Ehkä.) Hän oli kaupallisen alan ja tietokoneiden asiantuntija: olisikohan minusta voinut tulla hänen kannustamanaan vaikka koodari? Linda Liukas ennen Linda Liukasta? Startup-yrittäjä? Jotain ihan muuta kuin olen nyt?

Mahdollisuuksia on äärettömästi. Parasta ja pahinta niissä on se, etten koskaan saa tietää. Voin kuvitella kaiken mahdollisen, mutta kuvitelmaksi kaikki myös jää.

Kun nykyään kohtaan tapauksia, joissa lapsi tai nuori menettää toisen vanhempansa, minut täyttää suuri suru ja hellyys. En enää sure itseäni ja meidän perhettämme, mutta vaikka hyvin on mennyt, en haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan sitä menetystä. Vaikka sehän ei tietenkään ole minusta kiinni. Sen sijaan mieleni tekee vain halata ja vakuuttaa, että siitä selviää. Ihan varmasti.

Näin kolmenkympin pian täyttyessä mielessä pyörii monenlaisia asioita. Olenko tyytyväinen elämääni? Haluaisinko jonkin olevan toisin? Mitä olen valmis tekemään muutoksen eteen? Minkä haluan pysyvän?

Pakko on todeta, että näin on aikalailla hyvä. Se, minkä ehkä haluan muuttaa, on pitkälti itsestäni kiinni. Tuleva ei pelota: sen sijaan se kiehtoo. Ei pidä jäädä paikoilleen, jos haluaa liikkua. Jos ei halua liikkua, pitää pysähtyä. Yksinkertaista.

Että ihan hyvin tälle isin tytölle on käynyt, vaikka aivan toisinkin olisi voinut mennä.

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää

David Foster Wallace (1962–2008) herättää minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Olin lukenut hänestä ennen kuin luin mitään häneltä. Jonathan Franzen on kirjoittanut Wallacesta tämän kuoleman jälkeen kokonaisen esseen, jota lukiessa olo oli osin ristiriitainen. Halu lukea Wallacea kuitenkin heräsi. Häneltä on suomennettu kaksi kirjaa, viime keväänä Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja ja vuonna 2012 Hauskaa, mutta ei koskaan enää.

Käsillä olevan teoksen alaotsikkona on "esseitä ja argumentteja". Suomennoksen tekstit on koottu eri lähteistä, eikä sillä siis ole yhtä alkuperäisteosta. Alun perin tekstit on julkaistu eri lehdissä ja yksi niistä on puhe, jonka Wallace piti Kenyon Collegen valmistujaisjuhlassa vuonna 2005 (ja joka on aika masentava).

Wallacen tyyli on polveileva. Hän käyttää runsaasti alaviitteitä ja alaviitteiden alaviitteitä, jotka osaltaan kuljettavat punaista lankaa eteenpäin – tai sotkevat sen lopullisesti solmuun. Tekstit lähtevät yleensä yhdestä ajatuksesta tai toimeksiannosta, mutta päätyvät lopulta pohtimaan kenties jotain aivan muuta.

Omia suosikkejani olivat Iso punainen poika ja nimiessee Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Iso punainen poika on vuodelta 1998 ja se kertoo Wallacen tutkimusmatkasta AVN-palkintogaalaan Las Vegasiin. Vuosittain (myös tänä vuonna, kyllä, googletin) Yhdysvalloissa jaetaan melkoinen määrä aikuisviihde-genren palkintoja. AVN-gaalaan liittyy varsin isokokoinen tapahtuma: ensin pidetään teemaan sopivat messut ja sitten kaksipäiväinen palkintojenjakotilaisuus, johon osallistuminen on tolkuttoman kallista.

Essee on ihan hervoton. En voi väittää olevani mikään pornon ystävä, mutta aihepiiri kyllä kiinnostaa ja herättää tunteita moneen suuntaan. Wallace tekee tutkimusmatkaansa huolella, ja mikä parasta: hän kaivaa esiin epäkohtia ja ongelmia, ottaa kantaa ja saa lukijan välillä vääntelehtimään epämiellyttävyydestä. Pornoteollisuus on niin moninainen ja valtava bisneskone, ettei sitä voi kokonaisuutena edes käsittää. Lisäksi se venyttää sisällöltään, raameiltaan ja etiikaltaan ihan kaikkia ääripäitä. Nämä Wallace tuo näkyville.

Hauskaa, mutta ei koskaan enää on vielä parempi. Se on myös tolkuttoman pitkä. Esseen aiheena on risteily Karibialla. Wallace lähtee Harper's-lehden toimeksiannosta viikon mittaiselle risteilylle kokemaan, kuinka pidetään niin maan perusteellisesti hauskaa metallipurkissa. Ja mitä kaikkea viikko tuokaan tullessaan... Essee on vuodelta 1996, ja sen ysärihenki on ihastuttava. Tämän luettuani olen varma, etten missään nimessä halua koskaan Karibian-risteilylle. Kiitos, mutta ei kiitos.

Wallace on itseironinen, tarkkasilmäinen ja mukaansatempaava kirjoittaja. Hänen tyylinsä on myös melkoisen jaaritteleva, mutta silti homma pysyy kasassa. Luulen kyllä, että tämä on pitkälti makuasia. En tiedä, miten kävisi, jos lukisin jonkin hänen romaaninsa. Vielä se ei kuitenkaan ole ajankohtainen murhe, sillä yhtään Wallacen romaania ei ole suomennettu, enkä lähde alkukielellä koettamaan. Sen verran koukeroista meno on, että turhautuisin vain.

Wallace ei ole "kiva" kirjailija. Hän on pikemminkin julma ja jollain tapaa hyvin omaehtoinen. Piikit ovat teräviä, mutta toisaalta hän kohdistaa niitä myös itseensä. Mistään muiden yläpuolelle asettuvasta yli-ihmisestä ei ole kyse, päin vastoin.

On surullista, että syvä masennus koitui lopulta Wallacen kohtaloksi.


David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Esseitä ja argumentteja
Suomentaja: Juhani Lindholm
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2012
261 s.

Oma ostos.

_____

Kirjasta on kirjoitettu myös näissä blogeissa: Kaiken voi lukea!, Nannan kirjakimara, Matkalla tuntemattomaan, Donna mobilen kirjat