12. elokuuta 2014

Susan Fletcher: Meriharakat



Susan Fletcher: Meriharakat
Suomentaja: Jonna Joskitt
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2010
384 s.
Oystercatchers (2007)

Kirjakauppaostos.


Amy makaa koomassa sairaalassa, on maannut jo vuosia, siitä asti, kun putosi kiveltä, jolle yritti kiivetä. Hänen yli vuosikymmenen vanhempi sisarensa Moira istuu vuoteen vierellä usein, kenties kertoakseen Amylle menneisyydestä (ja ehkä nykyisyydestäkin), kenties saadakseen sisuskaluja kalvavan syyllisyyden edes hieman aisoihin.

Moira ja Amy ovat walesilaisperheen lapsia, meren rannalla syntyneitä ja kasvaneita. Moira oli pitkään perheensä ainokainen ja silmäterä, sillä äidin myöhemmät raskaudet menivät kaikki kesken. Kunnes lopulta tuli pippurinen Amy. Moira oli lahjakas jo pikkutyttönä, ja kun mahdollisuus tulee, hänet lähetetään lähes maan toiselle laidalle sisäoppilaitokseen stipendin turvin. Sisäänpäinkääntynyt, omissa oloissaan viihtyvä Moira saa tuta tyttökoulun kaikki varjoisatkin puolet.

Kunnes hän löytää Rayn. Taiteilijan ja maailmanmatkaajan. Miehen, joka on juuri hänelle, ja joka katsoo häntä kuin kuningatarta.

Moira kertoo siis koomassa olevalle pikkusiskolleen elämästään ja sen käänteistä, kaikista niistäkin, joista ei ole ennen puhunut kellekään. Miksi puhua sellaiselle, joka ei voi kuulla? Vai kuuleeko sittenkin? Onko sillä väliä?

Susan Fletcherin Meriharakat on nököttänyt kauan kirjahyllyssäni jonkin muinaisen kirja-alen tuliaisena ja on siksi roikkunut myös TBR-listallani, jonka 49. luettu kirja siitä tässä taannoin tuli. Lisäksi se on ensimmäinen lukemani Fletcher.

Odotin kirjalta paljon, mutta en saanut ihan sitä, mitä tilasin. Meni pitkään, ennen kuin tarina otti imuunsa ja Fletcherin persoonallinen kieli Jonna Joskittin (jonka nimi muuten puuttuu pokkaripainoksesta kokonaan!) taitavana suomennoksena alkoi maistua. Tasapainottelin koko lukemisen ajan teennäisyyden ja taituruuden välillä, ja viimeisen sivun jälkeen taivun jälkimmäisen kannalle. Mutta kyllä se aikaa vei.

Moira on sekä kiehtova että ärsyttävä hahmo. Hän on sisäänpäinkääntynyt, sosiaalisilta taidoiltaan korkeintaan heikko ja omiin ajatuksiinsa helposti uppoava ja sinne myös jäävä. Ei siis mitenkään helpoin mahdollinen henkilö tuttavapiiriin. Perheenjäsenenä hän on lähes sietämätön: välinpitämätön, kateellinen, kiintymystä kaihtava. Moira tuntuu jäävän katkeruuden valtaan muutettuaan sisäoppilaitokseen. Hän luulee sen olevan jonkinlainen rangaistus tai merkki vanhempien rakkauden puutteesta, vaikka kyse on puhtaasti siitä, että lahjakkaalle lapselle halutaan taata paras mahdollinen koulutus. Hän ei vastaa vanhempiensa kaipaaviin kirjeisiin, ei aina palaa lomilla kotiin.

Toisekseen Moira on lahjakas ja juuri siksi sain purra hampaita yhteen, kun hän Rayn tavattuaan unohtaa itsensä ja mahdollisuutensa. Hän jättää hakematta yliopistoon – Moira, priimus! – ja, niin. Menee naimisiin. Alkaa pikkurouvaksi, joka ei edes ole oikein rouva. Ehkä Moira kärsii masennuksesta? Tai jostain muusta vaikeasti määriteltävästä. Tai sitten hän vain tekee mitä tahtoo, mistään ja kenestäkään välittämättä. Vähiten itsestään, luulen.

Kirjan vahvuus on sen upea miljöö ja meri. Se meri. Fletcher saa luonnon tanssimaan, soimaan. Hän tekee siitä maalauksen ja sinfonian. Ihailen.

Ehkä juuri siksi kirja jäi kuitenkin mieleeni positiivisena kokemuksena (vaikka pitkään sitä luin, hyvänen aika). Vahva, hallittu ja taitava luontokuvaus iskee minuun, se vahvistaa kirjailijan kuvaa silmissäni ja se tekee kirjasta jotain enemmän.

Meriharakat ei ole helppo kirja. Se vaatii aikaa ja keskittymistä. Samoin lukijalla on oltava halua antautua meren käsiin ja toisaalta kykyä ymmärtää täysin pieleen meneviä perhesuhteita, joilla ei kuitenkaan mässäillä. Kiehtova kokonaisuus, joka ei lopulta paljasta itsestään kaikkea. Tämä kirja on luultavasti jokaiselle lukijalle aivan erilainen. Onneksi.

_____

Meriharakoista löytyy paljon blogitekstejä, joista tässä muutama: Luetut, lukemattomat, Opuscolo – kirjasta kirjaan, Leena Lumi, Kujerruksia, La petite lectrice, Lukuisa, Lumiomena.

16 kommenttia:

  1. Vaikka kirjoituksessasi oli jossain määrin epäröintiä Meriharakoiden suhteen, kuullostaa se kuvaamanasi kyllä kiinnostavalta. En noin muutoin tiedä tästä kirjasta mitään, mutta Leena Lumi on hehkuttanut tätä varsin onnistuneesti. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä on aika kiinnostava kokonaisuus, jossa ei ole kovin perinteisiä ratkaisuja. Kokeilemisen arvoinen kyllä.

      Poista
  2. Minullakin on tämä hyllyssä, ja meriaihe tekee siitä kiehtovan. Sait sen kuulostamaan vähän erikoiselta, joten odotan kiinnostuneena, mitä tuleman pitää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En osaa sanoa, miten tämä kytkeytyy muuhun Fletcherin tuotantoon, kun en muuta ole lukenut, mutta kyllä tämä minusta tosiaan hieman erikoinen kirja on. Eniten ehkä päähenkilönsä vuoksi, mutta myös siksi, että kerronta on myös aika persoonallista.

      Poista
  3. Suketus, jollakin tavoin koin, että Moira todellakin, jos ei ollut tietoisesti masentunut, oli ainakin syvästi pettynyt. Ehkä hän todella, todella koki vanhempiensa hylänneen hänet, joten sitten hän tavallaan hylkäsi oman perheensä Tämän päivän Hesarissa esitellään muuten kirja, jonka teema on se, voiko lapsi hylätä omat vanhempansa...Miten sattuikaan.

    Vaikka itse olen hirveän ulospäinsuuntautuntu, ainakin muiden mielestä, Moira kolahti minuun sataa. Ja ennen kaikkea tämä on sisarromaani. Entä jos Amyn sairaudesta tehdäänkin vain vertauskuvallinen tyylin 'heikot perivät kaiken mitä ei ole naulattu kiinni' ja siihen voidaan ottaa mukaan vaikka vanhempien jakamaton huomio ja monta muuta asiaa, niin kirjaa alkaa lukea hieman laventaen.

    Miulle tästä tuli seilukirja ja ehdottomasti paras mitä olen Fletcheriltä lukenut.

    Moiran uinti- ja merikuvailut ovat tajuttoman upeat...

    terveisin eräs mereen syntynyt uimapeto

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, kaikki mitä kirjoitat voi hyvinkin olla juuri niin. Moira on vaikea mutta kiinnostava hahmo, jolla on paljon syitä ja merkityksiä. Jokin hänessä vain ei natsaa kohdilleen minun tulkinnassani, ehkä joiltain osin meissä on liikaa samaa. Ehkä. Ei paljon, mutta tarpeeksi.

      On tämä aikamoinen opus, sillä se herättää paljon ajatuksia lukijoissaan. Ja se on aina hienoa!

      Poista
    2. Ja hyvät kirjat luetaan aina uudelleen...On ollut näiden vuosien aikana jännää huomata, miten eri asioita eri lukijat muistavat tai mistä he kiinnostuvat. Enhän voi ikinä unohtaa, että en ikinä tajunnut Ian McEwanin kirjasta Rannalla. miksi nuori aviovaimo käyttäytyi hääyönään, kuten käyttäytyi. Sain onneksi tiettää, kun yksi lukijani tulkitsi sen miltei kristallinkirkkaan asian.

      Moira on minusta kiinnnostava siksikin, kun hän ei ole vain miellyttävä, mutta minusta hän ei ole myöskään onnellinen. Siitä olen melko varma.

      Muistaakseni hän oli hyvä matikassa, minä en ikinä;)

      Ainakin tästä kirjasta ovat monet pitäneet.

      Poista
    3. Rannalla on muuten raivostuttava juuri tuossa asiassa, minäkään en sitä ole koskaan ymmärtänyt. Täytyy äkkiä tulla blogiisi lukemaan asiasta.

      Moira ei tosiaan ole onnellinen, ehkei kertaakaan koko tarinan aikana. Onkohan edes silloin, kun on syvimmin rakastunut, en usko.

      Tosiaan, tästä on paljon pidetty ja ajatuksia on herännyt. Minä lähetin omani jo seuraavalle lukijalle testattavaksi.

      Poista
  4. Aika syvissä vesissä ovat kirjojen tarinat liikkuneet viimeaikoina.
    Olen odotellut vähän sellaista mukavan kesäkirjan esittelyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, viimeksi kirjoitin tuosta Liane Moriartyn Hyvä aviomies -viihderomaanista, ja sen kevyempään tai mukavampaan ei tämän lukutoukan kirjamaulla taideta päästä. :)

      Seuraavana on tulossa Anne Tyleria ja Helmi Kekkosta (kunhan vain ehdin!), eivätkä nekään taida kyllä ihan kepeitä kesäkirjoja olla.

      Poista
  5. Olen lukenut kaikki Fletcherin suomennetut ja tämä jäi minulla kyllä muiden varjoon. Tummanhopeinen meri ja Irlantilainen tyttö olivat ihania, Noidanrippi ja tämä jäivät siitä vähän vajaaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irlantilainen tyttö tarttui taannoin alesta mukaan, sen luen jossain vaiheessa. Muistelinkin, että pidät paljon myös tuosta Tummanhopeisesta merestä, ehkäpä kokeilen sitäkin joskus.

      Poista
  6. Minä pidin tästä hurjasti, sen sijaan kaikki muut Fletcherit ovat olleet minulle vähän... No, eivät ihan makuuni. Irlantilaisesta tytöstä tosin pidin, mutta Noidan rippi oli sellainen, josta olisin pitänyt teininä ja Tummanhopeinen meri oli minulle yksinomaan imelä. Meriharakoissa viehätyin kieleen ja monestakin syystä kiinnityin tarinaan. Luulen kuitenkin, että parin edellisen lukemani Fletcherin vuoksi en ihan heti hänen tuleviin kirjoihinsa tartu.

    (Ja haa, nyt kun näin kirjoitin, niin varmaan sitten kuitenkin luen. :D )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, niinhän siinä helposti käy. ;)

      En oikein tiedä, miksen kyennyt tähän tarinaan uppoamaan. Jokin taisteli vastaan. Kappaleethan ovat aika lyhyitä ja aiheesta toiseen hypellään aika paljon. Ehkä olin liian levottomalla tuulella. Mutta joka tapauksessa luontokuvaus osui kohdilleen, siitä iso plussa.

      Poista

Kiitos kommentistasi!