Kirvelevä marraskuu

Syksy on edennyt. Ulkona on hämärää ja sateista, kylmä hiipii luihin saakka. Huomenna on joulukuu, eikä minulla ole edes joulukalenteria, sitä partiolaisten perinteistä. Ei tullut kukaan myymään, enkä törmännyt myyjiin missään. Muistan kyllä, millaista oli ovelta ovelle tyrkyttää niitä pahviläpysköjä joskus 10-vuotiaana. En tiedä, panevatko lippukunnat lapsia enää siihen hommaan ollenkaan, olikohan se viime vuonna vai milloin, kun jossakin laatujournalismin lippulaivassa julkaistiin pikku-uutinen kalenterimyyjille vilautelleesta sedästä. Ja muutenkin, ovien takanahan voi olla vaikka ja mitä. Maailma on niin paha, niiiiiiin paha.

V lähti kotiinsa oltuaan luonani monta päivää. Torstaina vedimme ykköset niskaan ja suunnistimme ainejärjestön sitseille. Siellä oli hauskaa. Join itseni humalaan (yllättävää), ja ensimmäistä kertaa elämässäni minulta meni muisti. Kyllä vaan. Sen siitä kai saa, kun huutelee liian usein uutta snapsia pöytään. Onneksi V toi minut kotiin. Poikaystävät ovat kivoja. Lauloin kuulemma korkealta ja kovaa. Ja juttelin höpöjä tuntemattomille. Hyvin jännä.

Viikonlopun olin töissä, tietenkin.

Joulu on tuloillaan ja minusta tuntuu, että en saa siitä sittenkään kiinni. Mutta ehkä vain kuvittelen. Voisin ehkä siivota ja laittaa joulukoristeita esiin, ei minulla niitä edes kovin montaa ole. Päässäni suhisee, mutta ehkä olen vain väsynyt.

Kaipaan lomaa.

Näin on hyvä

On pidellyt. Ilmoja. Töissäkin tuli oltua, ja Helsingissä. Kävin ihan virallisesti tekemässä tutkimusmatkan teologisen tiedekunnan kirjastoon, se oli jännä paikka. Ihmiset siellä puhuivat harjoittelupaikoista eri seurakunnissa ja hyllyissä olevissa kirjoissa oli ristejä. Löysin sen mitä menin etsimään, joten olen tyytyväinen tuloksiin. Varsinaista tutkimusta en ole vielä jaksanut aloittaa, ajattelin odottaa torstaihin, jolloin saan toivoakseni ansiokasta kritiikkiä tutkimussuunnitelmastani. Sain sen valmiiksi lauantaiyönä siiderin voimin (ja sen kyllä huomasi varsin... lennokkaista lauseista, joita seuraavana päivänä kaukaa viisasti vielä hieman siivoilin). Intoa on, ja se on hyvä asia. Johtolangat johdattavat, sivupolut kiehtovat, mutta yritän pysytellä tiukassa rajauksessa, sillä ei se esitelmä ole kuin 30 sivun mittainen. Jatkan pohdintojani sitten gradussa. (Kuulenko mietoja aplodeja?)

Helsinki oli kaunis sunnuntaisena iltana bussin ikkunasta katsottuna. Myöhempikin ilta oli mukava, olin V:n luona, katsoimme telkkaria (minulle ylellisyyttä, kun en moista kapinetta enää omista) ja söimme nachoja. Oli hyvä olla niin. Vieläkin on. Ajoittain tuntuu, että lähes viiden vuoden jälkeen alan vähitellen tottua kaukosuhteeseen. Näkeminen on mukavaa, kun tietää sen olevan harvinaista herkkua. Yhdessä nukkuminen on luksusta, koska sitä ei tapahdu joka yö, eikä edes joka toinen tai kolmas tai neljäs. Mutta mutta... en voi silti valehdella nauttivani tästä. Toki itsenäisyys on meille molemmille tärkeää (olemme varmaan molemmat jotain itsekkäitä ja paskapäisiä überindividualisteja), enkä voi väittää, etten viihtyisi erinomaisesti yksinkin ja nauttisi yksin asumisen hyvistä puolista, mutta mutta... Niin. Kai sitä laumaeläin sitten kaipaa kaltaisensa seuraan, useamminkin kuin nykyisin. Monimutkaistahan tämä on, mutta toistaiseksi edelleen siedettävää. Pakkohan sen on olla, ei ihmisen pidä väkisin elämästään murheellista tehdä ja märehtijäksi ryhtyä. Junassa istuminen on seikkailu sekin. Ehkä hieman tylsä sellainen, mutta kuitenkin.

Tekisi mieli istua pimeässä ja polttaa kynttilöitä, imeskellä hehkuvaa glögiä ja kietoutua villaiseen vilttiin. Rauhoittuminen kaoottisen syksyn jäljiltä tuntuu kuitenkin vaikealta - olen ihan liian levoton koko ajan. Ehkä jossain vaiheessa on pakko hidastaa ja ihan todella löytää taas itsensä tuolta jostain stressin alta.



So beware of the big fall
We don't have to change at all
And our life will not burn out
It's what freedom's all about

Into the night we went to sleep
You and I were meant for peace
Into the night we'll go to play
You and I

The Cranberries: I Really Hope

Oli muuten senteistä kiinni, etten tänään jäänyt bussin alle lenkille pinkoessani.

Hei, mä elän vieläkin!

Jalat turpoaa

Työnteon makuun päästyään on hankala lopettaa, varsinkin jos mielessä pyörii palkkarahoilla maksettu joululahjakasa (ja ehkä pikkasen laskujakin). Otin sattumoisin jälleen työkeikan sairaalasta, ja olen nyt kahden päivän sisällä viettänyt siellä 21 tuntia. Palkkanauha kiittää, opintotuen tulorajat ja ressukat jalkani eivät. Kuka on ihan tosissaan keksinyt tulorajat? Mikä hyöty niistä loppupeleissä on ja kenelle? Onko todellakin joltakulta pois, jos joku täydet tuet nostava ihminen tekee palkkatyötä X euron arvosta? Saisiko opiskelijalla kenties olla mahdollisesti jopa ihan oikeaa rahaa jonkun taskurahan (HS 19.11.2009, A5) sijaan? Eikö? Omalla kohdallani kyse on todellakin jännän äärellä olemisesta, sillä koskaan aiempina vuosina en ole joutunut laskemaan ansaittuja euroja tällä intensiteetillä. Ei olisi pitänyt nostaa niitä kesätukia. (Palautin siis ennakkoon ensi kuun tuet.) Nyt ollaan siinä tilanteessa, että joudun tosissani miettimään noita sairaalakeikkoja. Ellen saa sovittua joulukuun (varsin potentiaalisten) keikkojen palkanmaksua tammikuulle, joudun kieltäytymään töistä. Ei kuulu tapoihin. Hämmentävää. Ja kyllähän töitä varsinaisessakin työpaikassani on vielä tämän vuoden aikana, ei siinä mitään. Seuraavan kerran huomenna.

Olin kaksi päivää sikalenssuosastolla, jos en nyt saa tautia, sen on paras olla tulematta lainkaan.

Tänään pitäisi kirjoittaa se tutkimussuunnitelma. Ideoita minulla kyllä on, toivottavasti saan ne suhteellisen siedettävässä muodossa paperille. Maanantaihin asti on aikaa hioa, mutta koska teen siis viikonlopun myös palkkatyötä, en ehkä jättäisi tätä asiaa sunnuntai-iltaan. Olisihan sen tietysti voinut tehdä jo aiemmin. Esimerkiksi viime viikolla.

Onneksi J pyysi lenkille. Raikas ilma kauniissa, kasvoja hivelevässä marraskuun illassa tulee tarpeeseen.

--

Minulla olisi muutama sananen sanottavaksi myös tästä, mutta juuri nyt en taivu. Säästelen myöhemmäksi.

Maustekahvin tuoksu

Minun oli tarkoitus mennä aamulla bodypumpiin, mutta... jännästi nukutti ja jatkoin unia kellonsoitosta huolimatta. Ei se ole niin justiinsa. Muutenkin urheilen mielummin illalla. Tosin en tänään illalla, koska tarkoitus on mennä Järvenpäähän hakemaan tentti- ja seminaarikirjoja, järjestellä aikatauluja ja mummin papereita ja nähdä ystävää pitkästä aikaa. Huomenna sitten töihin.

Tutkimussuunnitelmaa on nyt kirjoitettuna yksi (1) sivu. Onhan sekin jo jotain. Tiedonhaku on vaikeampaa kuin muistinkaan, hermo meni eilen aika kirkkaasti. V:n mielestä tarvitsen lisää kärsivällisyyttä, paljon lisää, enkä voi olla eri mieltä. Mistäköhän sitä saa? NMKY:n kursseilta? Joogasta? Piikkimatolta? (Mikä ihmeen villitys sekin on, kysyn vaan!) Hjälp mig!

Ostin eilen silkkisen mekon. Iltapukuongelma on ratkaistu. Mekko on hieno, hiplailen sitä aika ajoin. Kallein koskaan omistamani vaatekappale, sitä sietääkin kosketella. Ja käyttää?

Tässä postauksessa ei ollut kyllä mitään mieltä. Ei se mitään. Ei minussakaan aina ole.

Kulutusjuhlaa

Tykkään ostaa tavaroita.

Tykkään tehdä löytöjä.

Muovirahan vingautus tuo tietynlaista vallan tunnetta, kuvitetua tietenkin, mutta tuopa silti.

En kuitenkaan osta yleensä kallista, sillä en varsinaisesti kieri rahassa. Laadusta pidän, samoin pienyrittäjien innovaatioista, käsitöistä, kierrätetystä, uniikista. Kirpputoreja rakastan, varsinkin, kun olen viime aikoina alkanut tehdä löytöjä. Yritän kuitenkin pitää itseni aisoissa, vaikka en yletön kuluttaja olekaan. Pidän myös muotiblogeista, joissa kuvaillaan elämää, jollaista en halua elää. Kiinnostavaa se on silti, esimerkiksi eräänlaisena etnologisena tutkimuksena. Viihdettä, pumpulia, kiiltoa! Nautin.

Eilen käytin rahaa, itse asiassa aika paljonkin. Valmistaudun huolella tuleviin sitseihin (se puku on kyllä tosiaan vielä hankkimatta, ei löytynyt soveliasta), ja joululahjojakin voisi jo miettiä, ettei taas tulisi hätää joulukuun puolivälissä.

Uhkasin jo aiemmin julkaista blögissäni kuvia kirpparilöydöistä. Idea ei todellakaan ole omani, kuten jokainen varmaan ymmärtää, mutta ihan käyttökelpoinen yhtä kaikki. Kuvat ovat huonoja, sillä en jaksanut panostaa. Sori.


Olen rihkamakoruaddikti. Nämä suloiset valkoiset helmet tarttuivat mukaani 2,50 eurolla.


Makee Mirko Hanákin kuvittama ja Eeva-Liisa Mannerin suomentama lasten runokirja. Yksi joululahjaongelma ratkaistu! 2 euroa.


Biancon iltalaukku. Sitsejä varten, tietenkin. 4 euroa.


Suosikkini! Kaksi Wirkkalan Paadar-snapsilasia, 3 euroa. Södet. Toivottavasti löydän näitä lisää.

Kirpparilla on ihanaa! Piste.

--

Iltapuku on tosiaan vielä hakusessa, mutta eiköhän ongelmaan löydy ratkaisu.

Nyt V huutelee henkisen ruoskan muodossa sen verran ikävästi, että lienee syytä aloittaa se tutkimussuunnitelman tekeminen. Minuakin vituttaisi lukea satamäärin sivuja aiheesta, joka vilisee latinankielisiä termejä, joten ymmärrän kyllä, miksi hän on hieman natsi. Kärsimys on parasta jaettuna.

--

edit. Seminaariin liittyvässä tiedonhaussa meinasi mennä pata jumiin, joten siirryin selailemaan intternetin ihmemaailmaa ja totesin, etteivät nuo snapsilasit vanhasta luulostani huolimatta olekaan Ultima Thulea, vaan Paadaria. Sain mummilta aikoinaan neljä kappaletta samanmoisia isoja juomalaseja, ja jotenkin vain oletusarvoisesti ajattelin niiden olevan Ultimaa. No, näemmä tiedonhausta on hyötyäkin, sillä tietämättömyyden verho on nyt poistunut silmieni edestä. Kyse on Paadarista. Näin on. Huisaa.

Kaotiikkaa

Tämä viikko on ollut aivan kammottava. Ei samalla tavoin kuin aiemmat viikot, mistä syystä olenkin hieman kauhissani: voiko tätä olla vielä kovin monella eri tavalla? Olen yrittänyt tehdä arviolta miljoonaa asiaa yhtäaikaa, lukea samaan aikaan tenttiin ja tehdä kahta työtä, urheilla, aloittaa tutkimussuunnitelmaa, opponoida, käydä luennoilla, siivota. Sanomattakin on selvää, ettei homma pysynyt kasassa. Torstaina pakenin velvollisuuksiani ainejärjestön hauskoihin bileisiin, jotka piti tosin (koska olen kiltti tyttö) jättää kesken parhaassa vaiheessa (eli kun aloin hitaasti mutta varmasti humaltua). Perjantaiaamuna douppasin itseäni migreenilääkkeillä kammottavan huonolla kasvatustieteen luennolla, minkä jälkeen suolsin tenttikonsepteittain sontaa opetuksesta, ohjauksesta ja oppimisesta. Mutta ekat 5 op on nyt suoritettuna. Tästä on hyvä jatkaa. (Niin, parhaillaan minun pitäisi olla tekemässä filosofian tenttiä D10a+b:ssä, vaan enpä ole. Haha. Kuten sanottua, rakennelmani sortui viimeistään keskiviikkona, enkä kyennyt järjestämään aikaa toiseen tenttiin lukemiselle).

V tuli kylään, lukemaan tenttiin. Minun tarkoitukseni on saada aikaiseksi seminaarin tutkimussuunnitelma, ja toistaiseksi olen toiveikas. Ennen sitä aion kuitenkin tehdä muutamia muita asioita, enkä edes pode niistä huonoa omatuntoa. Aion muun muassa mennä etsimään itselleni iltapukua tulevia sitsejä varten. Hihii.

Aurinko paistaa, mikä jaksaa hämmästyttää näinä aikoina. Aamu on muutenkin ollut miellyttävän raukea - ensimmäinen sellainen vähintään viikkoon. Ensin sain herätä mukavan ihmisen vierestä, sitten joimme hyvää kahvia ja söimme puuroa, pyykit olivat kuivuneet ja pian menen suihkuun. Ja aurinko paistaa. Näin tekee. Tuolla se on. Tässä ihmeellisessä oravanpyörässä kaipaan niin paljon sitä, ettei ole kiire minnekään. Eikä ole mitään tekemättä. (Tiedän, että sellaisen tavoittelu on puhdasta utopiaa, mutta...)

Olen kuitenkin aika onnekas. Muistan sen näinä aamuina.

En pätkääkään ihmettele, miksi ihmiset palavat loppuun, eroavat, masentuvat, ahdistuvat, tappelevat, syrjäytyvät, ovat vihaisia, lamaantuneita ja apaattisia (kaikkea samaan aikaan).

Saati miksi yliopisto-opiskelijoiden mielenterveysongelmat hyökkäävät tilastoista niskaan.

Ugh. Antakaa ylimääräisiä tunteja ja päiviä NYT HETI.

Ensimmäinen joululaulu

Myönnettäköön tässä varsin julkisesti, että kuuntelin eilen illalla ensimmäisen joululaulun tälle vuodelle. No, se oli puoliksi suunnittelematonta, sillä Spotifysta kajahti Katie Meluan versio laulusta Have Yourself a Merry Little Christmas. Ihan söde. Ja onhan ulkona luntakin! Tosin tällä hetkellä, sen verran mitä verhojeni raosta näen, taivaalta tuleva aines näyttää enemmänkin loskalta. Mene ja tiedä. Kohtahan sen näkee, kun lähden ulos.

Minulla on tänään periaatteessa vapaapäivä. Tentteihin pitäisi toki lukea, ja aion sen tehdäkin, mutta muuta ohjelmaa ei ole. Ei luentoja, seminaaria eikä töitä. Ihanaa! Kaipaan näitä niin paljon. Jos opiskelu on elämän parasta aikaa, niin millaista helvettiä ne ruuhkavuodet sitten ovat? Kysyn vaan. (Onkohan siihen mitenkään mahdollista itse vaikuttaa... Oman elämänsä sankari jne.) Tosin ongelmallistahan opiskelijoidenkin ajankäyttö on: vapaa-ajan ja opiskeluajan erottaminen on vaikeaa, kuten yllä on havaittavissa. Periaatteessa siis vapaapäivä, vaikka opiskellakin täytyy. Hämmentävää. Tästähän on kai joku jonkun tutkimuksenkin tehnyt. Tosin ensimmäistä kertaa opiskeluaikanani en ahnehdi opintopisteitä hengenhädässä. Valinta ei ole ollut vapaaehtoinen, sillä tämä syksy on ollut jotakuinkin katastrofaalinen keskittymisen ja ajankäytön kannalta (eikä kyse tosiaankaan ole ollut pelkästään priorisoinnista), mutta nyt, vähitellen, alan jo päästä balanssiin. Mitä siitä, että viimeisin opintosuoritukseni on edelleen toukokuulta? Kyllä niitä ehtii vielä tulla. Vähitellen. Ehkä keskitynkin enemmän (tai sitten en). Ensi viikon loppupuolella on luvassa kasvatustieteen ja filosofian tentit. Niiden jälkeen alan tosissani tehdä töitä seminaarini eteen, tutkimussuunnitelman on oltava valmis kuun loppupuolella. Kyllä se tästä, tsemppaan itseäni. Opiskelu on kuitenkin kivaa, varsinkin jos muu elämä ei harmaan sävyillään haittaa sen toteuttamista.

Olen viime aikoina aktivoitunut kirpputorikävijänä ja tehnyt mahtavia löytöjäkin! Voisin tietysti raportoida niitä tännekin, mutta olen jo unohtanut, mitä olen mistäkin maksanut. Kovin paljoa en kirpputorilla suostu tavarasta maksamaan, vieläkin kaihertaa yksi 8 euron nahkalaukku, vaikka se toki söpö on ja kovassa käytössäkin ollut. Olen alkanut löytää kirpparilta myös vaatteita, mikä on aiemmin ollut lähestulkoon mahdotonta. Tosin vaatekokoni on vähäsen pienentynytkin, joten ehkä toivoa tunnelin päässä on. Toivottavasti jossain vaiheessa enemmänkin. Projekti on hidas, vittumainen ja täynnä pettymyksiä, mutta vähitellen, vähitellen... V ei osaa arvostaa hehkuttamiani löytöjä, koska kuulemma en tarvitse niitä. Mutta eihän se niin mene! Kirpparilöytöjä nimenomaan tarvitsee, koska niillä on oma itseisarvonsa onnekkaina sattumina ja todella Löytöinä. Tykkään. Tosin oman pöydän voisi ottaa taas vaihteeksi, sillä tavaraa pullahti esiin muuton yhteydessä ihan liikaa. Uusi asunto on tosiaan juu pienempi kuin edellinen, ja säilytystila on mitoitettu jollekin kaksihousuiselle insinöörille, jolla ei ole ainoatakaan isompaa paistinpannua. Tästä voimme päätellä, että muuttotavaroiden purku on siis edelleen kesken, koska en ole jaksanut miettiä, minne mitäkin haluan laittaa (ja itse asiassa: minne mikäkin mahtuu). Plus kunhan saamme järjesteltyä mummin asiat kuntoon, minulle on luvassa uusi sänky, ruokapöytä ja nojatuoli. Hii. No, ajattelin asua tässä asunnossa kuitenkin kauemmin kuin edellisessä, joten aikaa on. Ehkä innostun tosissani vielä. Viimeistään kun pitäisi käydä läpi 1800-luvun kirkolliskokousten pöytäkirjoja...

Olen urheillut tällä viikolla pohkeeni maitohapoille, lihakset huutavat leipää, mutta olo on kaikin puolin mallikas. Mikäli J selviytyy hengissä hammaslääkäristä, menemme illalla lenkkeilemään. On käytettävä hyväksi viimeiset mahdollisuudet tampata Kaupin pururatoja, sillä talveksi niille tulee ladut ja meidän on etsittävä uusi lenkkeilymaasto. Haastavaa. Ennen sitä puen päälleni säälliset vaatteet, lähden käymään kirjastossa, joulukorttiaskartelukaupassa ja ruokakaupassa - ehkä menen kirpputorillekin, ken tietää...

Niin ja pitäisihän tuo kaikin puolin houkuttelevan oloinen Oppimiskäytännöt. Sosiokulttuurinen näkökulma avata myös. Hyh.

Päivä vain ja hetki kerrallansa

Mummi on saatu kunnialla hautaan. Hautajaiset olivat pienet, kauniit ja tunteikkaat. En itkenyt kovin paljon, koska tiesin, että mummi on jo mennyt. Kuorta tässä vain enää saatettiin viimeiselle matkalle. Mummi pääsi lopultakin miehensä viereen oltuaan tästä erossa 46 vuotta. Pitkä aika olla leski. Muistotilaisuudessa puhuttiin mummista, kuinka hän oli maalaissukulaisten silmissä aina niin kaupunkilainen, itsenäinen, työssäkäyvä nainen, poltteli tupakkiaan (vaikkei koskaan oppinut vetämään henkeen), ajoi autoa ilman kenkiä, laittoi mökkiä ja teki metsäkauppoja. Nyt ei enää ole murheita. Kaikki on hyvin.

Kuolemaa on kyllä riittänyt, sillä isäni serkku menehtyi myös toissasunnuntaina. Juuri se, jonka luona mökkireissuilla tuli vierailtua, jolta sain valokuvia, ja jonka kanssa piti haastaa mummista ja elämästä yleensä. Aivan yllättäen hän lähti, kuusikymppinen kaveri. Ei näistä koskaan tiedä, meiltä ei kysellä vuoronumeroita.

Mummin hautaaminen ja pyhäinpäivänä isin haudalla käyminen saivat minussa heräämään tunteen, että olen osa suvun naisten ketjua. Hautojen hoitaminen on ainakin omassa mielessäni hyvin feminiinistä toimintaa, naisten vastuulla. Yleensä tapoihini kuuluu riuhtoa kaikkea määrättyä vastaan, mutta tässä asiassa ei tee edes mieli kapinoida. Minä liityn joukkoon mielelläni. Hautojen hoitaminen ja kynttilöiden vieminen, kuolleiden muistaminen ja pitäminen osana yhteisöä muistoina tuo seesteistä rauhaa: ei niinkään surua, vihaa tai katkeruutta kuoleman edessä, vaan hiljaista hyväksyntää, elämän kaaren piirtämistä ja rajallisuuden ymmärtämistä. Kaikella on aikansa, päivä vaan ja hetki kerrallaan.

Toivoisin tämän rauhan yltävän muuhunkin elämääni. Kovin ovat levottomia nämä ajat.