Välillä tuntuu, kuin katselisin itseäni jostakin ulkopuolelta. Istun koneella kuusi tuntia kirjoittamassa elämäkertoja, lähden lähikauppaan ostamaan mansikoita, ja koko ajan tuntuu, etten minä oikeasti ole minä. Alan kai hallusinoida. Tai sitten olen liian pitkiä ajanjaksoja ilman sosiaalista kanssakäymistä ja se näivettää persoonaani. Ken tietää.
Olen saanut tähän astisen kouluelämäni karmeimman työn loppuun kirjoittamalla kuusi paskaa elämäkertaa "suurista johtajista" ja "kapinallisista uudistajista". Lähdekritiikki 0, kiinnostus -5. Aivan järkyttävä homma. Lisäksi olen alkanut salaa pohtia Lindan kanssa juteltuani, pitäisikö sittenkin uskaltautua pro-seminaariin jo ensi syksynä... Olisi se aikamoista. Voisi minusta ollakin siihen. Kunhan keksisin jotakin kiinnostavaa tutkittavaa. Hieman spesifimmin kuin "no naiset ja sit noi vähemmistöt ja kyl mua sit joukkomurhatkin kiinnostaa". Ehe.
Olen ihan jumissa. Päässäni ei ole mitään liikettä.
Vapusta. Olet sydämellisesti tervetullut luokseni viettämään vappua työväenlaulujen ja punkun merkeissä maanantaina 30.4! Toivottavasti olet Tampereella. Ja kaikki muutkin ovat tietysti tervetulleita. Ajattelin pienimuotoisia nyyttikestejä.
VastaaPoistaPro-seminaarista. Meillä taitaa olla Sannan ja Even kanssa sama joukkomurhavaihe kuin sinulla. Kaikkein kiinnostavimmilta aiheilta tuntuvat nyt jotkut vastenmieliset rotuhygieniajutut Suomessa tai vähintään kansalaissota ja vankileirit.
Mistä tämä kertoo?
Linda
Yyh, lähden pois kaupungista vapuksi, muuten olisin tullutkin. Harmittavaa. Kuulostaa meinaan kivalta!
VastaaPoistaJoukkomurhavaihe kertoo siitä, ettei ole vielä riittävän kypsä myöntämään tosiasioita eli sitä, että historian tutkiminen tekee ihmisestä niin kuivan, että sitä oikeasti kiinnostaa "Pirkanmaan osuuskuntatoiminta 1950-luvulla". Yäk.