Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Olen valmis vannomaan, että yhdysvaltalaisella Elizabeth Stroutilla on käsissään samaa kirjoitustaikaa kuin kanadalaisella kollegallaan, suursuosikillani Alice Munrolla. Niin herkkävireistä ja silti terävää, tarkkaa ja huolellista, ilmavaa ja tilaa antavaa hänen tekstinsä on. Yksittäisten ihmisten kohtaloita, pieniä ja suuria sivupolkuja ja harha-askelia, alistumista "kohtaloon" tai sitä vastaan kapinoimista, vuosien kulumista ja merkityksellisiä, pikaisia hetkiä. Uskomatonta.

Olive Kitteridge on tuorein suomennos Stroutilta, jälleen (!) yhden suursuosikkini, Kristiina Rikmanin tekemä. Episodiromaaniksi kuvailtu, ehkä myös novellikokoelmaksi laskettavissa oleva teos on huumaavaa luettavaa. Se rakentaa tunnelmansa vähitellen, pienin elein, tavallisten ihmisten tarinoiden ja elämän sattumusten kautta.

Keskushenkilönä on äksyhkö, ketään kumartamaton Olive Kitteridge. Hän on mainelaisen pikkukaupungin koulun jo eläköitynyt matematiikanopettaja, joka työnsä puolesta tuntee monet - ja moni tuntee hänet. Olive elää puolisonsa Henryn kanssa, joka tarjoaa hyvän taisteluparin ja peilin vaimolleen. Pariskunnalla on yksi poika, Christopher, josta on sekä iloa että murhetta. Huolimatta sosiaalisia taitoja edellyttäneestä työurastaan Olive ei varsinaisesti ole tullut tunnetuksi helppoudestaan. Toisaalta hän on myös suora ja rehellinen: häneltä saa palautetta ja kehitysehdotuksia, joista voi olla hyötyä, vaikka niiden terävyys voi satuttaakin.

Stroutin kerronta on laajaa ja heleää. Tarinoiden kaari on taitavasti rakennettu, ne koukuttavat lukijan tunnelmallaan ja tarkkaavuudellaan. Niiden läpi kulkevat draamat ja käännekohdat, muutos ja pysyvyys. On hetkiä, kun avioliitto muuttuu peruuttamattomasti ja hetkiä, jolloin ymmärtää kuinka hyvin kaikki toisen kanssa on, on ehkä ollut jo kauan, ehkä aina. On hetkiä, kun on valmis päästämään irti, luovuttamaan, pakenemaan, hylkäämään, hyvästelemään. Tai hetkiä, kun ei ole valmis vielä mihinkään. Joskus jonkun kanssa jakaa arkensa pitkään vain huomatakseen, että pian toinen onkin olemassa enää vuosittain saapuvan joulukortin kolmella rivillä.

Elämän hetket, ne pienet, isot, merkityksettömät, tärkeät. Niistä Strout kertoo lempeästi mutta ei lainkaan löysästi, tarkkaan ja huolella, tilaa lukijalle jättäen.

Mikä lukunautinto!



Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2020
374 s.
Olive Kitteridge (2008)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön!, Lumiomena, Leena Lumi, Mitä luimme kerran, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 30. Kirjassa pelastetaan ihminen

Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset

Nykyajan tehdasmiljöötä Helsingin Salmisaaressa.

Teollistuminen on peruskoulun historian sisällöistä yksi kiinnostavimmista ja mukavimmista opettaa. Se on ilmiö, jonka vaikutukset näkyvät tämän päivän lasten ja nuorten (ja kaikkien muidenkin) elämässä monella tapaa, ja josta hieman kaivamalla ja perehtymällä löytyy paljon samaistumispintaa. Parhaimmat tuntikeskustelut olen käynyt juuri teollistumiseen liittyvillä tunneilla: viime syksynäkin puhuimme usean eri ryhmän kanssa pitkään esimerkiksi lapsityövoimasta ja heikoista työoloista niin menneisyydessä kuin valitettavasti tänäkin päivänä. Teollistumiseen liittyvät projektit ja ryhmätyöt ovat myös usein olleet hengästyttävän hienoja, viimesyksyisistä otin kuvat talteen ja säilön niitä lämmöllä mielessäni, vaikka niitä tehneitä oppilaita en valitettavasti enää opeta.

Kirjan kuvitus houkuttelee mukaansa.

Karoliina Suoniemen kirjoittama ja Emmi Kyytsösen kuvittama lasten tietokirja Tehdaskaupungin lapset käy kiinni ihastuttavan raikkaalla tavalla monimutkaiseen ja hieman vaikeaankin aiheeseen: Suomen teollistumiseen ja (lasten) elämään teollisuus- ja tehdaskaupungeissa. Pala on suuri haukattavaksi, mutta siinä onnistutaan hienosti.

Kirjassa kerrotaan lasten työskentelystä tehtaassa.
1800-luvulla nuorimmat tehdastyöläiset olivat alle 10-vuotiaita.

Kirjan tekstin pohjana on käytetty runsasta ja monipuolista lähdeaineistoa, kuten historiaa käsittelevässä tietokirjassa kuuluukin. Taustalla on kirjallisuutta, laadukkaita nettisivustoja ja kotimaisia museoita. Nämä kaikki löytyvät kirjan lopusta, ja lisätietoa on niiden perusteella helppoa lähteä etsimään, jos ja kun aihepiiri alkaa pienempää tai suurempaa lukijaa toivottavasti kiehtoa.

Teksti on selkeää, lukijaystävällisesti kahteen palstaan taitossa jaettua ja huolellista. Avainsanoja, nimiä ja käsitteitä on lihavoitu, jolloin niihin on helpompi kiinnittää huomio ja vaikkapa palata myöhemmin selaillen etsimään tietoa. Suoniemi kirjoittaa suoraan lukijalleen, kuvailee ja kertoo ja tekee paikoin kysymyksiä, jotka saavat kiinnittämään huomiota kirjan aihepiiriin lukijan omassa elämässä. Ratkaisu on perusteltu, mutta saattaa tuntua hieman vanhemmasta nuoresta lukijasta vähän lapselliselta. Itse voisin nimittäin hyvinkin kuvitella käyttäväni Tehdaskaupungin lapsia töissä seiskaluokkalaisten kanssa jollain tapaa: vähintään tiedonlähteenä projektitöissä, mutta miksei myös johdatteluna teemaan ja tunnelmanluojana. Noin lähtökohtaisesti kirja on kuitenkin suunnattu alakouluikäisille.

Kirjassa on mukana myös joitakin itse täytettäviä tehtäviä, jotka auttavat
samastumaan kuvattuun aikaan lukijan omasta näkökulmasta.

Tehdaskaupungin lapset esittelee tehtaan toimintaa, työläisten asuinpaikkoja ja -tapoja, perhe-elämää, lasten tekemiä töitä, tehdaskaupungin vapaa-aikaa ja juhlia, koulunkäynnin alkuaskelia, ruokaa, vaatteita, leluja ja leikkejä. Pieni kurkistus tehdään myös "Palatsin väkeen" eli tehtaan johtoportaan ylelliseen ja työläisistä eristäytyneeseen elämään. Aiheita on paljon, mutta kirja ei käy lainkaan raskaaksi. Suoniemi on onnistunut valikoimaan mukaan asioita, joihin nykyajan lapsen on mahdollista samastua ja verrata omaa elämänpiiriään. Vaikeimpia termejä saattaa aikuisempi kanssalukija joutua selittämään lapsen ikä huomioiden, mutta pelkoa liiasta korkealentoisuudesta ei ole. Sitäpaitsi, kuten todettua, tästä teemasta saa kyllä hyviä keskusteluja aikaan kaikenikäisten lasten ja nuorten kanssa.

Varsinaisen leipätekstin lisäksi kirjassa on henkilökuvia teollistumisen aikaan liittyvistä suomalaisista. Mukaan ovat valikoituneet laulajana, urheilijana ja näyttelijänä toiminut Tapio Rautavaara, nyrkkeilijä Gunnar Bärlund, juoksija Paavo Nurmi, poliitikko Miina Sillanpää, tehdastyöläinen Martta Salmela, kirjailija ja toimittaja Minna Canth ja kirjailija Lauri Viita. Nämä lyhyet tietoiskut rytmittävät kirjaa hyvin ja laajentavat käsiteltyä aihepiiriä. Niiden kautta nuorempikin lukija pääsee historian kiehtovan olemuksen äärelle: mennyt aika on yhtä lailla suuria ilmiöitä kuin yksittäisiä, merkityksellisiä ihmisiä omine elämineen ja kokemuksineen.

Tehdaskaupungin lapset kertoo monipuolisesti ihmisten arjesta, muun muassa
saunomisesta julkisissa saunoissa. Niitä on edelleen esimerkiksi
Helsingissä ja Tampereella.

Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset
Kuvitus: Emmi Kyytsönen
Avain 2020
85 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Leena Lumi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 46. Kirjassa on sauna.

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Ilmeisesti Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteos Paperilla toinen on tämän vuoden kohukirjoja, joka on kerännyt ainakin jonkin verran mainetta erinäisissä kirjakeskusteluissa. Itse olen ollut alkuvuoden niin sanotusti poissa pelistä niin kirjojen kuin muunkin maailman suhteen, joten suurin kohu ehti mennä minulta ohi. Nyt kuitenkin luin kirjan, jonka räiskyvänoranssi kansi särki silmiäni.

Itse asiassa luin kirjan osuvasti äitienpäivänä, alusta loppuun. Olin äitienpäiväviikonloppuna sairaana, pelkäsin saaneeni jostakin koronan (en ollut saanut, testi oli negatiivinen), ja mieleni oli monella tapaa maassa. Oli tosiaan ensimmäinen äitienpäiväni, mutta kurkkuni oli niin kipeä etten meinannut pystyä nielemään mitään. Puoliso hoiti vauvaa ja minua, minä nukuin ja silloin kun en nukkunut, luin.

Paperilla toinen on autofiktiivinen romaani, joka käsittelee pääosin päähenkilönsä seksuaalisuutta, seksikokemuksia ja parisuhteita. Siinä tullaan myös äidiksi, sitten lopulta kuitenkin, vaikka pitkään muulta vaikuttaa. Kerronta kulkee useammassa aikatasossa hapuilevista teinivuosista parikymppiseksi äitipuoleksi Viikonloppuisän lapselle ja kolmekymppisenä biologiseksi äidiksi omalle tyttärelle.

Minäkertoja toteaa paikoin lähes lakonisesti kohtaamansa asiat ja käänteet. Hän elää niin kuin haluaa tai niin kuin nyt sattuu elämään. Kohtaa miehiä, naisia, tuttuja, tuntemattomia. Ihastuu, rakastuu, pettyy, harrastaa hyvää seksiä, huonoa seksiä, tulee hyväksikäytetyksi, käyttää itse hyväksi. Päähenkilö on paikoin raivostuttavan rasittava, paikoin hän herättää sääliä, empatiaa, halun auttaa ja halata. Mutta ystävänä hän olisi varmasti uskomattoman haastava.

Mietin, millä Paperilla toinen provosoi. Se on toki suorasukainen, inhorealistinenkin, hyvin ruumiillinen ja peittelemätön. Mutta onko juuri se provosoivaa? Eikö niin ole tehty jo, monesti, eri tavoin, aikaa sitten? Itse en lopulta jäänyt kiinni rajuun ja paikoin inhottavaan seksiin (inhottavaan siksi, että se tuntui toista tai molempia osapuolia loukkaavalta, alistavalta ja satuttavalta), vaan minua tökki, satutti ja herätti kuvaus äitiydestä. Kuinka se ei tosiaankaan ole kevyttä linnunlaulua, lämpöä ja onnea.

En tiedä, miksi Sjöholmin kerronta äitiydestä osui niin hyvin kohdalleen juuri minuun. Olen minä tiennyt ennen äidiksi tulemista, ettei se ole mitään ikuista nousukiitoa ja onnen autuutta, todellakin olen tiennyt sen. Ja silti, silti se on päässyt yllättämään ja potkaisemaan ilmat pihalle. Se rankkuus, satuttavuus ja viiltävyys, se jatkuva syyllisyys siitä, että olen äiti väärällä tavalla, elän äitiyttä väärin. Tähän aiheeseen Sjöholm osuu romaanillaan juuri kohdilleen, juuri minuun. Äitiydestä lukiessani lähes jo unohdin, mitä kaikkea muuta päähenkilön elämään kuului, mikä kaikki muu oli sitä, jonka oli tarkoitus jotenkin kohahduttaa.

Paperilla toinen on kiinnostava kirja. Se varmasti ihastuttaa ja vihastuttaa, herättää huomiota ja provosoi. Samalla tuntuu, että se on olemassa itsekkäästi vain itseään varten, omana tarinanaan juuri omalla tavallaan kerrottuna. Samastuttavaa tai ei, se kertoo silti omalla tavallaan raadollisen paljon 2000-luvusta. Tämä on totta, tätä kaikkea on, hyväksyi ja uskoi sen tai sitten ei.


Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
Kosmos 2020
188 s.

Kirjastosta.


Toisaalla muun muassa: Kirjanmerkkinä lentolippu, Aina joku kesken, Kirjoihin kadonnut, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Mitä luimme kerran  

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja.

Eeva Klingberg: Syvän maan juuret

Ernest Gray on entinen kirjallinen suuruus. Tai ainakin hänen esikoisromaaninsa herätti aikoinaan kiinnostusta ja teki hänestä oikean kirjailijan, vei pois mustien ja valkoisten välisen skisman leimaamasta lapsuudesta ja nuoruudesta Alabaman maaseudulla, kuljetti New Yorkiin ja elämään, jossa saa sentään henkeä. Harmillisesti Ernestin kirjailijuus joutui sittemmin kriisiin, eikä hän tunnu saavan kirjoitettua mitään kunnollista. Hän ei millään löydä tarinaansa.

Pettymyksentäyteinen arki kyllästyneiden teinien äidinkielenopettajana katkeaa, kun Ernest saa puhelun isoveljeltään, johon ei ole vuosiin ollut juuri yhteyksissä. Isä on kuollut ja Ernestiä kaivataan takaisin kotiin Newpineen hautajaisia ja perinnönjakoa varten.

Paluu kotiseudulle ottaa koville, sillä Ernest ei koskaan kokenut kuuluvansa Newpineen eikä oikeastaan omaan perheeseensäkään. Isä oli ainoa, jonka kanssa hän koki edes jonkinlaista yhteyttä, mutta nyt isä on poissa. Kotiseudulla muistot menneestä heräävät ja Ernest tajuaa 1930-luvun puolivälin karujen tapahtumien vaivaavan häntä edelleen pahasti. Tiliä on tehtävä menneen ja nykyisen kanssa.

Eeva Klingbergin muhkea romaani Syvän maan juuret on vetävästi kirjoitettu tarina 1930- ja 1970-lukujen Yhdysvalloista, eritoten Syvästä etelästä. Se käsittelee rasismia, syrjintää, epätasa-arvoa, rakenteellista sortoa, identiteettiä, perhesuhteita ja yksilöiden kohtaamia tragedioita. Juoni on haarautuva ja seittimäinen: romaanin sivuilla käsitellään niin Ernestin omia nuoruuden tapahtumia ja salaisuuksia kuin koko Newpinen julkisivun takana edelleen romaanin nykyhetkessä vaikuttavia tekoja, virheitä - ja rikoksia.

Kokonaisuus on laaja, mutta ei aiheuta ähkyä. Klingberg kirjoittaa mukaansatempaavaa tekstiä, joka pitää otteessaan hieman hatarapäisemmänkin lukijan. Toisaalta Syvän maan juuret on painavista teemoistaan huolimatta kerronnaltaan sangen kevyt. Se tarjoaa lukijalleen mehevän tarinan, mutta ei kosketa syvemmältä tai jätä vahvaa jälkeä. Ajankuvan ja tematiikan eteen on nähty vaivaa, eivätkä kaikki ratkaisut ole aivan ilmeisimpiä, mutta romaani ei pääse teemoissaan niiden pinnan alle. Se tyytyy kertomaan niistä muttei pohtimaan merkityksiä, kuvaamaan muttei haastamaan.

Syvän maan juuret tarjoaa lukijalleen matkan rosoiseen menneisyyteen, tuulessa huojuvien peltojen keskelle, pikkukaupungin puhumattomuuteen. Maailmaan, jossa kaiken näkevien puiden paksut oksat kantavat raskaita taakkoja, joita ihmiset eivät itse uskalla tai pysty kohtaamaan.


Eeva Klingberg: Syvän maan juuret
Gummerus 2020
472 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjarouvan elämää, Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.

Kuulumisia ja se ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa

Hei vaan!

Täällä ollaan, ihme kyllä, edelleen. Vauva kasvaa ja kehittyy (Hän hymyilee! Seuraa katseellaan esineitä! On muutenkin veikeä!), päivät hänen kanssaan ovat pitkiä kuin nälkävuodet, vaikken nälkävuosista mitään tiedäkään, enkä oikein vauvoistakaan, edelleenkään. Koronakevät on ollut todella raskasta aikaa vastasyntyneen kanssa, enkä voi väittää selvinneeni siitä kovin hyvin. Mieli on maassa ja arki vaikeaa, vaikka vauva onkin ihana. (Miksi sitäkin pitää vakuutella varmuuden vuoksi aina erikseen? Syyllisyyttä ja häpeää on äitiydessä jumalattoman monta muotoa, huomaan.)

Tämä kaikki (vauvan syntymä, pandemia) on vaikuttanut minuun hyvin kokonaisvaltaisesti, toivottavasti joskus tokeennun. Sen lisäksi se on vaikuttanut lukemiseen: ei maita ei. Kyllä minulla aikaa olisi, keskittyminen ei vain meinaa onnistua. Aivan liian usein selaan vain somea ja nettiä muutenkin, turhia ja typeriä juttuja. Onneksi pahimman koronauutishysterian yli olen päässyt jo aikapäiviä sitten, se ei myöskään tehnyt hyvää millään mittarilla. Oman henkilökohtaisen yksinoloaikani käytän yleensä ulkoilemalla omassa seurassani, nyt olen sentään alkanut kuunnella äänikirjaa pitkän tauon jälkeen.

Mutta se vilpitön lukemisen ilo, sitä kaipaan, välillä lähes fyysisesti.

(Kaipaan niin monia asioita juuri nyt, ettei niiden listaamiseen edes periaatteessa rajoittamaton blogiteksti riitä, ja eiköhän aika moni samastu tunnelmiin, vaikkei kuvioissa edes olisi pientä ihmisolentoa. Tämä on elämäni hirvein kevät ja olen luultavasti loppuikäni surullinen siitä, että se on lapseni vauvakevät.)

Yhden kirjan olen kuitenkin saanut luettua tässä 2,5 kuukauden aikana. Japanilaisen Sayaka Muratan Lähikaupan naisen. Ohut, kapoinen ja kepoinen, outo ja erikoinen, kokemuksena latteahko.

Kirjan pääosassa on reilu kolmekymppinen Keiko, joka on työskennellyt 18 vuotta lähikaupan palveluksessa osa-aikaisena myyjänä (tätä osa-aikaisuutta ihmettelin, minusta hän teki ihan normaalia viiden päivän työviikkoa ja olisi halunnut tehdä enemmänkin, mutta esimies pakotti pitämään vapaapäivät). Keiko ei ehkä loista sosiaalisilla taidoillaan tai toteuta japanilaisen yhteiskunnan asettamia tiukkoja odotuksia, mutta elämäänsä hän on aivan tyytyväinen. Muiden mielestä hänellä ei ole syytä siihen, joten Keiko pyrkii muuttamaan asioita vasten omaa tahtoaan. Eihän se kovin hyvin lopulta mene.

Lähikaupan nainen on hämmentävä kirja. Se on hyvin nopealukuinen, tavallaan melkoisen temmoton. Tarina kerrotaan vain yksioikoisesti, tapahtumat seuraavat toisiaan ja Keiko tasapainottelee mukana. Kerronnalla haettaneen ääntä Keikon maailmasta, jonka sävyt ovat kirkkaat ja selkeät (hänelle itselleen), tulkinnat, murrokset ja muutokset eivät siihen kuulu (paitsi sitten, kun on pakko).

Päähenkilön "erilaisuus" on selvää, mutta sen syvempi käsittely jää vähäiseksi. Ehkä kirja tuntuisi painokkaammalta japanilaisesta näkökulmasta käsin, ehkä suomalaisena on jo tottunut poikkeuksellisuuteen, eikä pidä normien rikkomista niin valtavana asiana. Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, Japanissa yhteiskunnan ja kulttuurin asettamat yhdenmukaisuuden vaatimukset ovat huomattavan tiukat ja niistä poikkeaminen vaatii suurta henkistä kanttia. (Ja ei, en väitä, että näin olisi ehdottomasti ja kaikkialla tai että Suomessa kaikki olisivat odotuksista vapaita, mutta ehkä tämä on silti perusteltavissa oleva näkemys.)

Varmaankin lukuajalla oli myös vaikutuksensa. Luin Lähikaupan naista monta viikkoa (vaikka se on ihan lyhyt kirja), imettäessäni yöllä ja päivällä ja jossain muussa välissä, silloin tällöin muulloinkin, pääasiassa lähinnä ollessani aivan tillintallin. Mutta omaan makuuni kirjojen suhteen uskallan silti luottaa: tämä ei ollut minun kirjani ja tarinani, ihan hauska välipala, mutta kaiken kaikkiaan melkoisen mitäänsanomaton - kuin jokin lähikaupan paistopisteen yhdentekevä voitaikinatuote.

(Varmaan kadun tätä tekstiä joskus, mutta ehkä tässä oli yrityksenä todistaa itselleni, että saan vielä kirjoitettua kokonaisia virkkeitä ja ehkä jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi katsottavan tekstin.)

Nyt kesken on muhkea tarinavetoinen romaani ja äänikirjana jotain ihan muuta, pinossa vaikka mitä Aikana Ennen Koronaa lainattua. Enää pitäisi löytää halu ja ilo niiden lukemiseen.


Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Gummerus 2020
126 s.
Konbini ningen (2016)

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva