Nurkkaan ajettu Jumala?

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala? Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta.
Kirjapaja 2004
304 s.

Kirjastosta.


Nurkkaan ajettu Jumala? on kahden oman alansa asiantuntijan ja suunnannäyttäjän, oppineen ja sivistyneen herrasmiehen dialogina kulkeva kirja. Piispa Juha Pihkala ja professori Esko Valtaoja lähtevät haasteeseen – kirjeenvaihtoon itselleen tuntemattoman, lähtökohtaisesti "vastapuolta" edustavan ihmisen kanssa – varovaisesti mutta uteliaina. Tavoitteena ei ole tiukka debatti saati riita, vaan asioiden tarkastelu omaa näkökulmaa laajemmasta perspektiivistä.

Mitä ovat usko ja tieto? Miten ne rakentuvat, mistä ne rakentuvat? Miten voi tietää jotakin, miten uskoa johonkin? Miten maailmankuva ja maailmankatsomus muodostuvat ja miten ne eroavat toisistaan? Kuka on oikeassa?

Kirjaan kiteytyy suuria kysymyksiä, mutta se ei pakahdu omaan suuruudenhulluuteensa, mistä pitävät huolen taidokkaat kirjoittajat. Kirje kirjeeltä aihepiirit syvenevät ja näkökannat laajenevat. Pihkala ja Valtaoja pelaavat omat korttinsa huolella, ja molempien on aika ajoin sekä asetettava itsensä likoon että peräännyttävä. Tunnelma tiivistyy ajoittain, muttei ahdista. Riitaa ei synny.

Pihkala on Tampereen piispan virasta vuonna 2008 eläkkeelle jäänyt kirkonmies, Valtaoja avaruustähtitieteen professori Turun yliopistossa. Suuria miehiä siis, asiansa tuntevia. Pihkala edustaa osaltaan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, Valtaoja on sitoutumaton agnostikko. Nurkkaan ajettu Jumala? vie lukijansa näiden näkökulmien kautta sekä tarkastelemaan kahden ajattelijan ja kynäniekan argumentteja että pohtimaan omia näkemyksiään ja käsityksiään.

Itse olen kirkosta eronnut agnostikko, joten lähtökohtaisesti kuulun enemmän Valtaojan leiriin. Pyrin kuitenkin lukemaan kirjaa mahdollisimman avoimin mielin, siis antaen tilaa myös Pihkalan ajatuksille. Valitettavasti on kuitenkin todettava, että tässä kisassa omat pisteeni menevät ilman muuta Valtaojalle, sillä Pihkala ei pysty vakuuttamaan minua laisinkaan esimerkiksi siitä, miksi kirkko ei siunaa homopareja tai miksi paavin ehkäisykieltoa pitäisi ymmärtää. Eivät mene jakeluuni, tämänkään jälkeen, sillä Pihkala kiertelee kuumia aiheita, eikä lopulta vastaa Valtaojan esittämiin haasteisiin suoraan laisinkaan.

Olen todella kiinnostunut uskonnoista ja uskosta, vaikken itse kumpaakaan "harrasta". Uskominen johonkin (minun mittapuullani) yliluonnolliseen on kiehtovaa, mutta loppujen lopuksi ymmärrykseni ulottumattomissa. Minä kun kaipaan niitä pahamaineisia todisteita. Minulle on tärkeää myös se, että jokin oppi- tai tietojärjestelmä perustuu ennen kaikkea itsensä kumoamiseen: virheelliset käsitykset paljastetaan ja ne korjataan.

Nurkkaan ajettu Jumala? ei pyri käännyttämään ketään mihinkään suuntaan. Sen tarkoitus on avata käsityksiä ja argumentteja, toimia keskustelun herättäjänä ja ajatusten innoittajana. Kirja palkittiinkin Vuoden kristillisen kirjan tittelillä ilmestymisvuonnaan. Lukukokemuksena se on miellyttävä ja sujuva, molemmat herrat hallitsevat sanan säilänsä erinomaisesti. Kiihkottomuus miellyttää, sillä kurkku suorana paasaaminen (oli aihe mikä hyvänsä) lähinnä kyllästyttää minua. Tämä kirja pelaa avoimin kortein. Sitä ei maailmassa liikaa tapaa.

___

Jori on myös lukenut tämän kirjan.

Kansankynttiläin kokoontumisajot: Uskonto (ja kipuaminen haasteen ensimmäiselle suoritusasteelle, Sytkäriksi!)

Postaus numero 700: Vastauksia, vastauksia

Tässä se on, blogini seitsemässadas julkaistu postaus! Pyysin sitä varten esittämään haluamiaan kysymyksiä, ja niitähän tuli. Ohessa vastauksia tiedonnälkään.

Mikä on sun lempikarkki?

Turkinpippurit!


Entä kuuma juotava?

Olen teenlipittäjä. Riittävän voimakkaasti maustettu musta tee maistuu aina, samoin rooibosjuoma. Hunajalla! 
(Juon kyllä myös kahvia.)

Entä lempitaiteilija?

Frida Kahlo on upea ja kiehtova, henkilönä ja taiteilijana. Matkustin jokunen vuosi sitten hänen näyttelynsä perässä Berliiniin, eikä kyllä kaduttanut. Toinen suosikkini on Edward Hopper, jonka kuvissa on jännää tunnelmaa.

Jos voisit olla päivän ajan ihan kuka tahansa, kuka olisit?

Olisi kivaa olla Barack Obaman “hovissa”, ehkei Obama itse, mutta joku hänen lähipiiristään.

Ai niin ja paras elokuva?
 Entä näyttelijä?

Pulp Fiction on ikisuosikkini, olen nähnyt sen varmaan 15 kertaa. Ja Johnny Depp iskee aina.


Millaisista sukista pidät eniten?

Aah, ehdottomasti villasukista! Mummin kutomista, tietenkin. Villasukat sujahtavat jalkaan joka ikinen päivä melkein heti, kun pääsen kotiovesta sisään ja pysyvät jalassa seuraavaan aamuun.

Mikä on tavallisen, normaalin, arkipäiväsi kohokohta?


Kotiin tuleminen. Olenkohan ihan nössö? (Olen.)

  

Tää on jäänyt jostain ala-asteslämäristä tai jostain mieleen: lempipullasi? 



Pehmeästä ulkomuodostani huolimatta syön hyvin vähän makeita leivonnaisia. Mutta tietenkään mikään ei voita a) mummin voisilmäpullia ja b) täydellistä suklaakakkua.

Mikä planeetta olisit ja miksi?


Saturnus on jotenkin erityisen kiehtova, hienot renkaat ja kaikkea. Se mä olisin.

   

Mistä on peräisin tuo sinun aliaksesi, Suketus? Onko se vain tavuyhdistelmä vai tarkoittaako se jotain?

Se on vahingossa syntynyt väännös yhdestä lempinimestäni. Ja joku ulkolainen DJ myös!

Mille postauksellesi olisit postaushistoriassasi toivonut enemmän näkyvyyttä ja lukukertoja (esim. tärkeän aiheen/ paljon aikaa vieneen kirjoitustyön tms. vuoksi)?

Tämä taitaa pyöriä monen bloggarin mielessä aina silloin tällöin. Tekstien näkyvyyttä on vaikea ennustaa, ja joskus sitä ei voi kuin ihmetellä, kuinka joku ihan höpsö juttu kerää klikkauksia ja sitten taas vaikkapa erinomainen kirja ei kiinnosta juurikaan. Yksi esimerkki jälkimmäisestä on viime vuonna lukemani erinomainen James Francon novellikokoelma Palo Alto, joka ei erillisenä tekstinä paistattele missään erityisessä suosiossa.

Minkä kirjan aiot ehdottomasti lukea tämän vuoden aikana (mutta jota et ole vielä aloittanut)?

Hilary Mantel: Syytettyjen sali. Piti lukea tämä jo viime vuonna, mutta aina se siirtyi eteenpäin. Rakastin Susipalatsia!

Mikä on elämääsi eniten vaikuttanut teos?

John Irvingin Oman elämänsä sankari on elämäni tärkein kirja. Kun luin sen ensimmäisen kerran (vuonna 2000), vaikutuin Irvingin kertojantaidosta pysyvästi ja syvästi. Lisäksi kirjan aihepiiri(t) koskettivat ja koskettavat suuresti.

Toinen merkittävä kirja tai pikemminkin kirjasarja on Anu Jaantilan Sannasta ja Samista kertova kirjanelikko (Jenkkivuosi, Dear Sanna, Love, Sam ja Sanna & Sam – Forever?), jonka olen lukenut aivan tolkuttoman monta kertaa. Kirjat sopivat hyvin teini-ikäiselle minulle, niissä käsitellään tärkeitä aiheita ja ne ovat kiinnostavia ja kiehtovia. Romantiikannälkäisenä haaveilin, että minäkin pääsisin joskus Jenkkeihin ja löytäisin itselleni miehen ulkomailta. No, Jenkkeihin lähdinkin lukion jälkeen au pairiksi, mutta mies löytyi loppujen lopuksi ihan koti-Suomesta ja itse asiassa ihan naapurista. En valita. (Mutta sinne Jenkkeihin haluan kyllä takaisin!)

Mikä on ollut vaikuttavin lapsuusajan kirja, jota vieläkin muistelet lämmöllä?

Pikku Naisia jatko-osineen, ehdottomasti. Palaan siihen – tarinaan ja tunnelmaan – aina silloin tällöin.



Olitko jo lapsena innokas lukemaan vai milloin lukuinnostus alkoi?



Olin. Olen lukutoukan tytär ja sain aina lukea juuri niin paljon kuin halusin (mikä oli luultavasti äitini vastaus omiin lapsuudentraumoihinsa, sillä hänen lukemistaan taas ei aikoinaan katsottu kotona hyvällä, vaan sitä pidettiin laiskotteluna ja käskettiin tehdä jotain hyödyllistä sen sijaan). Jossain vaiheessa roudasin kirjastosta kirjoja kotiin selkä vääränä ja muistin ulkoa kirjastokortin numeron jne. Innostus taantui hieman jossain vaiheessa, mutta koskaan en ole lukemista lopettanut. Tämä uusi lukemisen nousukausi alkoi pari vuotta sitten.

Ketkä ovat parhaat kotimaiset ja ulkomaiset mies- ja naiskirjailijat? Vain yhden saa mainita kustakin kategoriasta eli yhteensä neljä nimeä vastaukseksi :)

Kotimaista: Kjell Westö ja Vivi-Ann Sjögren (kappas, suomenruotsalaisten juhlaa).

Ulkomaista: John Irving ja Margaret Atwood.

Mikä on huonoin kirja ikinä?

Kärpäset eivät näy valokuvissa. Hyh.
 

Millaisen kirjan kirjoittaisit?

Synkän sukusaagan, jossa olisi suuria salaisuuksia ja kieroja ihmisiä.

Mitä jäi yliopistossa tekemättä? Olisitko halunnut käydä vielä jonkun kurssin tai oletko sitä mieltä, että joku asia siellä olisi ehdottomasti pitänyt opettaa?

Hmm, olisihan sitä tietysti voinut vaihtoonkin lähteä. Vaikka kävinhän sentään sillä kahden viikon ERASMUS-kurssilla kuitenkin. Ja toki olisi ollut mukavaa tehdä jokin muukin työharjoittelu kuin auskultointi, vaikka toisaalta jänniä töitä löytyi opiskeluaikana muutenkin. Ehkä joku sellainen “usko itseesi ja työllisty” -henkinen kurssi opintojen loppuvaiheessa voisi olla paikallaan itse kullekin, niin uskaltaisi valmistua ja häipyä luuhaamasta yliopiston käytäviltä.

Polttava kysymys: onko opetusharjoittelun timanttisista hetkistä vielä ollut työssäsi hyötyä? Miten?

Toki siitä on ollut hyötyä, että tuntisuunnitelmia on tullut tankattua moneen kertaan. Tosin täällä oikeassa maailmassa oikeat tunnit eivät mene niin kuin paperille on kirjoittanut. Epämiellyttävien tilanteiden sietokyky on ollut hyödyksi, samoin se, että kestää hammasta purren ihmisten typeryyttä, mutta kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että aika lailla nollilta on pitänyt lähteä oikeassa koulumaailmassa liikkeelle. Valitettavasti paikoin aivan perusasioiden osaltakin. 

Mistä kurssista tai muusta opintojesi aikana oppimastasi asiasta on ollut tähän mennessä eniten hyötyä työelämässä?

Ylipäänsä opiskeluaikana oppimastani (pakotetusta) tehokkuudesta ja olennaisen erottamisesta on ollut paljon käytännön hyötyä. Erkkapedan opinnot eivät missään nimessä ole olleet haitaksi, joskin olen jo moneen kertaan toivonut, että olisin lukenut tenttikirjoja hieman huolellisemmin… 

Oletko harkinnut opon opintoja ja/tai hissanopeilun vaihtamista kokonaan opoiluun?

Itse asiassa olen ja myös esimieheni on suositellut minua tekemään niin (toivottavasti siksi, että hän pitää minua hyvänä opona eikä siksi, että hän pitäisi minua potentiaalisesti huonona historianopettajana). Hassua, etten ennen tätä työpaikkaa millään tavalla miettinyt opojuttuja, mutta nyt kurssi on ihan kääntynyt ja tykkään työstäni hurjan paljon ja se tuntuu just mulle sopivalta. Mutta katsellaan nyt hetki vielä ja kerätään työkokemusta mahdollista täydennyskoulutukseen hakemista varten – ja olisihan se paikallaan testata hissanopen hommaakin ennen kuin kokonaan vaihtaisin toiseen.

Niin ja vielä työhösi liittyen. Miksi historia? Mikä siitä tekee sen sun jutun?

Historiassa minua kiehtoo samanaikainen tuttuus ja vieraus. Kuinka paljon yhteistä voi löytää menneisyyden ihmisen kanssa, ja kuinka vieraalta ja oudolta hän samalla tuntuu. Suuret linjat ja pienet yksityiskohdat kiinnostavat yhtä lailla, sillä muutokset, kehityskulut ja epäloogisuudet kertovat ihmiselämästä huomattavan paljon. Oppiaineena historia on koulussa tärkeä, koska se opettaa kriittistä ajattelua ja asettaa ihmisen “oikeisiin” mittasuhteisiin: minä en todellakaan ole maailman napa.

Mikä on sun suosikkiaikakausi tai -ajanjakso historiassa?

1800-luvulla alkanut modernisaatio ja kaupungistuminen kiehtoo ilmiönä kaikkein eniten.

  

Mikä on työssäsi ikävintä ja entäs sitten parhainta?


Ikävintä tällä hetkellä ainakin se, etten aina tiedä, mitä pitäisi tehdä ja vielä pahempaa: mitä olisi jo pitänyt olla tehtynä. Ja on se stressaavaakin, työstä on hankala irrottautua ja ajattelen oppilaitani ja heidän asioitaan paljon myös vapaa-ajalla ja näen heistä myös unia. Häiritsevää. Parhainta ovat ne samaiset oppilaat juttuineen ja se, että tunnen (ja tiedän) tekeväni tärkeää työtä.

Koska tiesit, että susta tulee opettaja? Ja miksi?

En mä kyllä tiedä vieläkään, tuleeko musta opettaja… No, hissanopettajan hommaa mietin ensimmäisen kerran varmaankin yläasteella ja vakavissani jo lukiossa. Minulla oli hyviä (ja myös huonoja!) historianopettajia, jotka johdattelivat historian maailmaan. Tosin lopulta yliopistoon päädyttyäni aloinkin ajatella, ettei sittenkään opettajaksi, vaan jotain muuta… Mutta sitten syksyllä 2009 päätin suorittaa kasvatustieteen perusopinnot ja hakea seuraavana keväänä opettajankoulutukseen. Varmuuden vuoksi? Opettajuus on jännä juttu. Jotkut puhuvat kutsumuksesta, mutta itse inhoan kutsumusammattiajattelua, koska sillä voidaan helposti lytätä esimerkiksi vaatimukset säällisestä palkasta ja muutenkin työehtojen parantamisesta sekä vastaavasti vaatia omistautumista, jollaista ei palkkatyöhön (joka kuitenkin pohjimmiltaan on sitä, että ihminen myy aikaansa työnantajalleen tiettyä rahallista korvausta vastaan) mielestäni pidä vaatia. Minua kiinnostaa itsenäinen ja vastuullinen työ erilaisten ihmisten kanssa. Ja pidän teineistä, heissä on elämäniloa, huumoria, draamaa, lapsekkuutta ja kasvua samassa paketissa. Mutta voisin hyvin opettaa myös aikuisia.

  

Millainen olisi karikatysoitu televisiosarja/elokuva elämästäsi? Keitä suomalaisia tai ulkomaalaisia näyttelijöitä haluaisit mukaan? Jos henkilöt esittäisivät kirjoja tuossa tarinassa (mikä olisi viken siistiä ofc), keitä henkilöt olisivat ja mitä kirjoja he esittäisivät? :D

Kompakti draamakomedia ilman muuta, lavastus saisi olla hieman överi mutta silti jossain määrin uskottava. Sellaista Amelié-henkeä, tietty! Se sijoittuisi jonnekin nimettömään suurkaupunkiin, jolla tietenkin symboloidaan postmodernin ihmisen olemassaolon yksinäisyyttä. Mutta huumoriakin siis pitäisi olla mukana, tai ainakin sellaista vinoa hymyä aiheuttavaa. Julie Delpy ja Johnny Depp pääosissa. Muita näyttelijöitä: Pentti Sveholm, Ritva Valkama, Joaquin Phoenix, Christopher Walken, Christoph Waltz ja Armi Toivanen.

Minä olisin Oman elämänsä sankari. V taas Missä kuljimme kerran. Ystäviäni olisivat ainakin Middlesex, Naimapuuhia, Vapaus, Orjattaresi ja Nälkävuosi.

Lopulta elämän tarkoitus löytyisi Marc Blochin Historian puolustuksesta.

___

Olipa hauskoja kysymyksiä, kiitos niistä!

Kuten luvattua, tämä spektaakkeli täydentyy yllätyspalkinnon arvonnalla, jonka suoritin juuri äsken vanhalla kunnon nimet-lappuihin-ja-laput-kuppiin-tyylillä. Lahjomaton kourani nosti voittajaksi

Katrin La Petite Lectrice -blogista!

Laitatko Katri minulle yhteystietosi sähköpostilla, niin lähetän pikku pakettini matkaan.

Ah, uusi viikko on alkamassa ja sen jälkeen saan nauttia viikon mittaisesta palkallisesta talvilomasta. Jumankekka, kyllä hymyilyttää! Tosin pieni ikävä jo vaivaa, sillä V lähti tosiaan eilen kohti Keski-Eurooppaa ja näemme varmaankin vasta maaliskuun lopulla, jolloin aiomme tehdä treffit johonkin eurooppalaiseen kaupunkiin. Eräs Mr. Irvinginkin tarinoissa tiuhaan esiintyvä itävaltalainen kaupunki, jonne matkustamisesta olen haaveillut jostain 90-luvulta alkaen, on pyörinyt viime aikoina puheissa, saas nähdä miten käy...

Mukavaa uutta viikkoa!

Onko sullakin kyselyikä?

Miksei kukaan koskaan kertonut, kuinka mahtavaa on motivoitunut työnteko? No okei, olen ollut kivoissa töissä ennenkin, mutta ikinä työn haastavuus, palkitsevuus ja – suokaa anteeksi maallisuuteni – siitä maksettava korvaus eivät ole olleet näin hyvässä balanssissa. Olen tyytyväinen, ja se on jotain se. 

Onnistumisen hetkiä on. Tänään esimerkiksi käytiin muutamien (kaikella rakkaudella) reppanapojiksi määrittelemieni kundien kanssa tutustumiskäynnissä eräässä paikallisessa amiksessa. Pojat ovat sitä tyyppiä, joilla koulu on mennyt vähän miten sattuu, on HOJKSia ja muuta probleemaa, mutta käytöksessä ei ole nokan koputtamista. Luonteeltaan rauhallisehkoja, ehkä vähän arkoja, mutta mukavia. Jotka nyt kovasti pohtivat, mitä tekisivät isona ja minkä paikan laittavat yhteishaussa ykköseksi, jotta saavat parhaat mahdolliset pisteet. Reissu oli täydellisen onnistunut, pojat saivat siitä paljon irti ja olivat paluumatkalla sitä mieltä, että tonne me haetaan. Minä nyökkäilin tyytyväisenä. Joskus se kynnyksen madaltaminen ja konkretia ovat kaikkein paras lääke. Tai itse asiassa aika usein.

Mutta sitten ihan muihin juttuihin.

Huomasin tuossa, että näitä raapustuksia on kertynyt tänne digitaaliseen todellisuuteen on aika läjä. Tarkemmin sanottuna tämä kyseinen on 699. bloggaukseni. Tulikin siis mieleen, että jotain hauskaa voisi kehitellä 700. postauksen kunniaksi. 

Siispä heitän palloa hieman sinne ruutujen toiselle puolelle. Nyt saa nimittäin sitten ihan luvan kanssa udella meikäläiseltä mitä mieleen juolahtaa. Olkoon tämä siis blogini 

Ensimmäinen Ja Ehdottoman Virallinen Kysy Bloggaajalta -postaus.

Anna siis palaa. Mitä haluat tietää minusta? Tai jostain muusta aiheesta?

(Luonnollisesti varaan oikeuden olla vastaamatta omalla mittaristollani sopimattomiin kysymyksiin.)

Ja koska tässä blogissa on harjoitettu tähän mennessä varsin vähän arvontoja, tulkoon sellainen osaksi tulevaa 700. postausta. Lupaan siis palkita yhden kyselyikäisen, nimimerkillä esiintyvän lukijan yllätysvoitolla. Jee!

Kysymyksiä voi heitellä ensi sunnuntaihin 10.2. klo 18 saakka, jonka jälkeen kirjoitan niihin vastauspostauksen ja suoritan ehdottoman korruptoitumattoman arvonnan ylhäisessä yksinäisyydessäni. (Miehekkeeni lähtee nimittäin lauantaiaamuna vaihtoon loppukevääksi, eikä kissasta oikein ole onnettareksi.)

Että ei kun kyselemään, arvoisat lukijani! Täällä ollaan kuulolla!

Lukudiplomi IV: Tummien perhosten koti

Leena Lander: Tummien perhosten koti
Tammi 2008 (1. painos Kirjayhtymä Oy 1991)
322 s.

Kirjastosta.


Juhani Johansson on nousemassa työelämässä yhä korkeampaan asemaan. Hän on pärjännyt hyvin ja tulee pärjäämään vielä paremmin. Lähtökohdat eivät kuitenkaan ole olleet parhaat mahdolliset, ja hämäryyksiäkin menneisyydessä riittää. Niistä, etenkin eräästä kuolemantapauksesta, tietää myös toimitusjohtaja ja haluaa tietää lisää.

Juhanin lapsuus oli repaleinen ja hänet otettiin nuorena huostaan, kun vanhemmat eivät kyenneet pitämään lapsistaan huolta. Muutamissa sijaisperheissä kokeiltu oleminen ei tuottanut tulosta, ja lopulta Juhani lähetettiin Saareen.

Saari tunnetaan toivottomiksi tapauksiksi leimattujen poikien loppusijoituspaikkana, jota johtaa yksinvaltiaan ottein Olavi Harjula, tai herra Seebaot, kuten Juhani häntä kutsuu. Kristillistaustaisen säätiön rahoittamassa koulukodissa kovia kokeneista ja pahoja tekoja tehneistä pojista pyritään tekemään kunniallisia miehiä säännöllisen elämäntavan, raskaan työn ja sielullisen sivistyksen avulla. Olavi Harjula on luontoon ja luonnon järjestykseen intohimolla suhtautuva, tiedonnälkäinen mies, joka haluaa järjestää ulkoisen maailman sääntöjen ja loogisuuksien mukaiseksi.

Harjulan perhe, vaimo Irene ja viisi tytärtä, elää Saaressa sekä sen kiinteänä osana että selvästi poikien todellisuudesta erillään. Naiset ovat kaukaisia naaraita, tavoittamattomia ja taianomaisia olentoja. Juhani joutuu kasvamaan kohti aikuisuutta suljetussa yhteisössä, paikkaansa sen hierarkiassa hakien ja sen säännöt vähitellen oppien. Menneisyys ei jätä rauhaan, sillä poika miettii jatkuvasti, mitä teki väärin ja miksi vanhemmat eivät halunneet häntä takaisin elämäänsä.

Vähitellen tarinan kerrokset aukeavat ja syvenevät, menneisyys vilahtaa esiin ja selityksiä saadaan – mutta samalla uusia kysymyksiä herää. Voiko ihminen irrottaa itsensä pahuudesta ja traumoista vai seuraako mennyt ja koettu aina mukana? Mikä on virheiden – omien ja muiden tekemien – hinta?

Olipa rankka ja hieno lukukokemus. Tartuin Tummien perhosten kotiin, sillä se oli Lukudiplomin kirjalistalla ja olin jo pitkään ajatellut lukea sen. Olen nähnyt elokuvan joskus ja pidin siitä, mutta sen näkemisestä on jo sen verran aikaa, etteivät juonenkäänteet olleet erityisesti muistissa. Tosin lukiessa ne putkahtelivat mielen perukoilta esiin, mutta se ei haitannut.

Pidin kirjassa oikeastaan kaikesta. Tarina on syvä ja kiehtova, Landerin kieli soljuvaa ja mukaansatempaavaa, kikkailematonta ja helposti lähestyttävää muttei liian yksinkertaista. Tarinan rytmi on oivallinen ja se aukeaa vähitellen, vaikkei mikään äärimmäinen arvoitus olekaan. Tunnelma on vahva, melankolinen vaan ei toivoton. Hieno kokonaisuus kaiken kaikkiaan.

Suljetut yhteisöt ja niiden valtapelit kiinnostavat minua aina. Tummien perhosten kodissa tämä tematiikka ei loppujen lopuksi ole kuitenkaan se keskeisin, vaan se tukee muuta sisältöä, vahvistaa sitä. Sen sijaan kirja kertoo ennen kaikkea pieleen menneestä perheestä, huonosta vanhemmuudesta, lapsen harteille sysättävästä taakasta ja huolenpidon puutteesta sekä syyllisyydestä ja virheiden tekemisestä. Näissä raskaissa sävyissä ei silti ryvetä, vaan ne astuvat tarinassa esiin hyvin luonnollisesti, liikaa alleviivaamatta. Näin rakennetaan täyteläinen tarina.


Lukudiplomi-haaste, suoritus IV
Ihmisiä

Tehtävä 2. Laadi esittelyteksti päähenkilöstä ystäväkirjaan. 


Koko nimi: Juhani Aaron Johansson

Syntymäaika: 25.11.1955

Sisarukset: Sauli (Juudit-sisko kuoli ihan pienenä)

Lempieläin: Baltazar-koira. Kissa. Ja perhoset.

Paras ystävä: Ei ole. No ehkä Ilkka.

Suosikkiurheilulaji: Jääkiekko.

Suosikkiruoka: Ei ole. Kaikki maistuu täällä aika samalta.

Salainen ihastukseni: Hmm... En kerro!

Minusta tulee isona: Lääkäri tai biologi. 

Teemamaana Saksa: Vanhan lapsen tarina

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina
Suomentaja: Mari Janatuinen
Avain 2011
115 s.
Geschichte vom alten Kind (1999)

Omasta hyllystä.


No niin, taas piti mennä pää edellä pusikkoon. En näemmä opi, että symbolistiset pienoisromaanit ovat minulle vähän vaikeita. Kokeilin viimeksi joulukuussa, ja lopputulos oli lähinnä tragikoominen. No, tässä sitä mentiin taas. (Kirja löytyi Akateemisen alelaarista naurettavan parin euron hintaan ja takakansiteksti vaikutti kiinnostavalta.)

Jenny Erpenbeckin esikoisteos Vanhan lapsen tarina alkaa siitä, kun kadulta löytyy 14-vuotias nimetön ja koditon tyttö ämpäri kädessään. Hän ei osaa sanoa itsestään tai taustastaan mitään, joten viranomaiset toimittavat hänet koulukotiin. Siellä hän solahtaa osaksi suljetun yhteisön elämää pysytellen kuitenkin koko ajan tavoittamattomissa ja omillaan. Hän ei osaa tai tahdo edes tulla osaksi yhteisöä, vaan pysyttelee mielummin tarkkailijana, aina hieman omillaan. Tyttö alkaa hitaasti muuttua: hänestä tulee sekä hyljeksitty että luotettu, ja myös hänen fyysinen olemuksensa muuttuu, se on pehmeä, jotenkin löyhärajainen ja jollakin tavoin epämiellyttävä. Hän on osa ympäristöään ja samalla siitä erillään, eikä kukaan edelleenkään tiedä, kuka hän todellisuudessa on ja mistä tulossa – tai minne hänen on määrä mennä.

Erpenbeckin kerronta on kieleltään miellyttävää ja se tuntuu melkein musiikilta. Hän rakentaa kertomustaan taitavasti, lyhyin kappalein, joista muodostuu yhtenäinen kudelma. Tunnelma on tiivis alusta loppuun, ja lukijalle jää riittävästi tilaa tekstin maisteluun ja sen merkitysten pohdintaan.

Tässä tosin tuli meikäläiselle kynnys vastaan. En päässyt tarinaan sisään, tarkkailin sitä vain. Tytön kautta kuvattu koulukodin todellisuus tuntui sekä aidolta että vieraalta, pintaraapaisulta ja välineeltä, jonka avulla kerrotaan pikemminkin jostain muusta. Tytön muuttuva identiteetti ja konkreettinen muutos tarjosivat vihjeitä tulkintaa varten, mutta eniten tässä häiritsee se, etten tiedä, kuinka metsään tulkintoineni menin.

Vierautta ja muutosta tässä ainakin käsitellään. Sitä, millaista on, kun ei kuulu joukkoon eikä välttämättä haluakaan kuulua. Kun identiteetti ja itsetunto on vähäistä tai hukassa, kun vastauksia ja toimintatapoja ei ole.

Olisinpa riittävän fiksu tällaisille kirjoille. En taida olla. No, palaan kuitenkin tyytyväisenä huomattavasti minun kirjamakuani paremmin vastaavan, mutta hieman saman aiheen äärellä olevan kirjan pariin: juuri nyt on kesken Tummien perhosten koti, jossa myös ollaan sijattomasti suljetussa yhteisössä.

___

Kirjasta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Hanna, Ina, Susa ja Morre. Heidän blogeissaan on myös mielenkiintoista keskustelua kirjan teemasta ja merkityksistä.

Korkkaan Vanhan lapsen tarinalla Nannan kirjakimaran Teemamaana Saksa -lukuhaasteen.