Jumissa Ranskan hovissa

Kuva Wikipediasta.

Madame de La Fayette: Clèvesin ruhtinatar. Otava 1998. (La Princesse de Clèves, 1678.)

Nuori, ihastuttavan kaunis Mademoiselle de Chartres saapuu Ranskan kuninkaan Henri II:n hoviin 1550-luvun lopulla. Äitinsä hoivissa kasvanut, vahvalla kunniantunnolla varustettu neito herättää valtavan suosion ja särkee saman tien useamman ritarin ja herttuan sydämen. Lopulta se, joka hänet saa, on Clèvesin ruhtinas, joka on hyvä, viisas ja kunniallinen mies. Ikävä kyllä tuore ruhtinatar ei rakasta aviomiestään, vaan jalat hänen altaan vie Nemoursin herttua, "hovin komein ja miellyttävin mies". Tästä seuraa rakkauden paloa, omantunnon tuskia, hovielämän kieroilua, muutama kuolema, turnajaisia, kruunajaisia, lemmenseikkailuista juoruamista, rakkauden täyttymättömyys ja lopulta ruhtinattaren vetäytyminen luostariin.

Voin ihan saman tien nostaa kädet pystyyn ja todeta, että tässä oli minulle 250 sivua liikaa ranskalaista hovielämää ja hyveellisten ihmisten tunnontuskia. Tarina ei imenyt missään vaiheessa hetkeäkään, henkilöt olivat paperinmakuisia ja siksi ärsyttäviä ja kirjan kantavana teemana oleva moraalinvartiointi otti päähän. Selviteltyäni asiaa on toki mainittava, että Clévesin ruhtinatarta pidetään romaanitaiteen edelläkävijänä ja psykologisen romaanin esiäitinä. Se julkaistiin alun perin anonyymina, sillä vaikka kirjailija onkin sijoittanut tapahtumat 1500-luvulle, niiden sanotaan kuvastavan hänen omaa aikaansa Ludvig XIV:n hovissa satakunta vuotta myöhemmin. Tämä saattoi ymmärrettävästi herättää hieman närää julkaisuaikana. Monet kirjassa esiintyvät henkilöt ovat oikeita, aikanaan eläneitä ihmisiä, mutta heidän sieluunsa ei mennä kovin syvälle. Esimerkiksi Ranskan kuninkaalliset ovat lähinnä puitteina ruhtinattaren tarinalle. Kiinnostavia sellaisia sinänsä toki, itselläni kun on Euroopan historia kyseiseltä ajalta luvattoman huonolla tietotasolla. Pitäisi ehkä irrottautua 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomesta ja vilkuilla taas välillä muuallekin...

Clèvesin ruhtinattaren sisältönä on kertoa oma kuvauksensa hovielämän kiemuroista, sosiaalisen elämän kommervenkeistä ja kaiken voittavasta hyveellisestä rakkaudesta. Kirjan viesti on, että rakkaus on puhtaimmillaan, kun se ei saa täyttymystään. Toteutuessaan rakkaudesta tulee tavalla tai toisella rikkonaista, virheellistä ja väärää, intohimo ja hyve eivät voi toteutua ideaalimuodossaan. Ok, näillä mennään.

Luin tätä kirjaa aivan luvattoman kauan, mutta en vain millään kyennyt keskittymään tai kiinnostumaan siitä. Kuten sanottua, kamppailin sen kanssa tentin takia, joten siksi en jättänyt kesken. Muuten olisin. Suhtautumiseni klassikkoteoksiin on siinä mielessä mutkaton, että kohtelen niitä kuin kirjallisuutta kohdellaan: en pakota itseäni "pitämään" teoksista, jotka eivät sitä osaltani ansaitse tai jotka eivät minua miellytä. Mutta en ala väittämään, että voisin vetää maton klassikon asemaan nousseen teoksen alta vain sillä perusteella, etten itse sattunut siitä nauttimaan. Tälläkin teoksella on syynsä olla klassikko, ja se on sanottava, että ihailtavan tarkalla silmällä Madame de La Fayette kuvaa hovin henkilökemioita, juonittelun ja lemmensuhteiden sekamelskaa aikana, jolloin vastaavaa kirjoitusperinnettä ei vielä meille tutussa muodossa ollut. Hän oli itse tekemisissä Ranskan hovin kanssa, joten kokemuksia voinee pitää monelta osin varsin autenttisina. Kirjan sankaritar itse on sen sijaan kuin ruumiillistunut hyvyys, ja hänen tolkuttomia tunnontuskiaan on vaikea ymmärtää. Toki kunnian käsite on muuttuva,  ja avioliitossa olevan naisen on syytäkin tuntea huonoa omatuntoa toisen perään haikailusta (nyt moralisoin minä), mutta se sädekehä, joka Clévesin ruhtinattaren pään päälle lasketaan, on häiritsevä. Kaiken kukkuraksi en vain voi käsittää, mitä hän oikein näkee Nemoursin herttuassa, kun hänen oma aviopuolisonsa kuvataan kaikin puolin mallikkaana ja oivallisena miehenä, jota ruhtinatar itsekin syvästi kunnioittaa.

Minua tämä kirja ei vain onnistunut viihdyttämään. Mutta jos joku paljastaa salaisen rakkaus- tai muun suhteensa tähän teokseen, lupaan kuunnella mielipiteet tarkkaan.

Ajatusten kaatopaikka

Onhan taas ollut viikko, eikä se vielä ole edes lopussa. Pinna on ollut vähän kireällä lukuunottamatta toissapäiväisiä Cunningham-hetkiä, eikä rentoutusta ole näkyvissä ennen ensi tiistaita, jolloin lähden Tukholmaan. Laivalla. Soitin äsken Siljan asiakaspalveluun ilmoittaakseni matkaseuralaiseni muuttuneen, ja odotusmusiikkina luurista iski korvaan vanha tuttu mainostunnari. Viimeksi olen kuullut sen joillain sitseillä siinä punssitarjoilun aikaan, muistaakseni. Tämä oli ihan hyvä reality check. Olen tosiaan menossa risteilylle. Johon onneksi, onneksi, onneksi kuuluu koko päivä aikaa Tukholmassa. 

Töissä (joo, blaa blaa, eikö se osaa mistään muusta puhuakaan (EI)) on ilmennyt vähän sähinöitä, joihin en jaksaisi tuntea minkäänlaista kiinnostusta. Esimerkiksi nyt vaikka firman pikkujoulut, jonne aspan väkeä ei alunperin haluttu pyytää mukaan. (Hah!) Tai palaveeraus pomon kanssa, josta ei tullut hullua hurskaammaksi. (Hah!) Tai lähemmän "esimiehen" vieno pyyntö saada istua "kaikessa rauhassa" kanssani alas ja jutella, koska mä haluan, että sä viihdyt täällä. (Hahahahaha!) Olisi kai pitänyt yrittää pitää se pokerinaama kunnossa, eikä sanoa yhtään mitään mistään, mutta se on vaan joskus vaikeaa tällaiselle lörppäsuulle. Huoh. Joten alas istumista odotellessa. Jossain tajunnan reunamilla pyörii ajatus siitä, että mitä jos nyt vaan lähtisin menemään. Miksi tuhlata aikaansa, energiaansa ja elämänintoaan sellaiseen, mikä selvästi ei oikein sovi minulle? Toisaalta tällaista tunkkaista scheissea kutsutaan kai joissain piireissä ihan vaan oikeiden aikuisten arjeksi, mutta en taida olla vielä riittävän kypsä kestämään sitä.

Joku voisi myös tehdä minulle jonkinlaisen aikataulun tai lukujärjestyksen tuon gradun suhteen. Minulla on vain mielessä se hetki ensi keväänä, kun marssin ulos yliopistosta maisterisnaisena, mutta jotta se tapahtuisi, jotain pitäisi vissiin tehräkin. Ei varmaan kauheasti edesauta opinnäytetyön valmistumista, jos konkreettisimmat teot sen eteen liittyvät lähinnä haaveissa olevien valmistujaisjuhlien kutsukorttien ulkonäköön tai tarjoiluun. Kai tämä on nyt tällaista marraskuuhaahuilua, jota ei oikein voi välttää. Samalla tulee pohdittua sitä, miksi me hullut ihmiset asumme maassa, jossa on näin saakelin synkkää monta kuukautta vuodessa.

Ja sitten ne kirjat. Minulla on ties monettako viikkoa kesken Madame de La Fayetten Clèvesin ruhtinatar, ja siinä on, kuulkaa, tylsä kirja. Yritän parhaani mukaan valmistautua joulukuun puolivälissä olevaan kolmanneksi viimeiseen yleisen kirjallisuustieteen tenttiin, johon pitäisi lukea yhteensä 12 klassikkoteosta vuosisatojen varrelta. Olen aloittanut tähän tenttiin lukemisen noin vuosi sitten, ja kasassa on nyt 6/12. Anna Karenina menee myös tähän joukkoon siinä vaiheessa, kun saan sen loppuun. Olisin siis lähtenyt kimppalukuhaasteeseen mukaan joka tapauksessa, mutta se mahdollisti myös yhden muun tiiliskiven yliviivaamisen kyseiseltä listalta. Yritän nyt selättää tuon ruhtinattaren mahdollisimman nopeasti, että pääsisin taas lukemaan jotain kivaa. Ja sitähän riittää. Sain postissa Leenan arvonnasta lunastamani Kirjeitä kiven alle, joka houkuttaa kovasti. Nyt se odottaa kirjoituspöydällä. Lisäksi pitäisi lukea yksi tietokirja ihan "oikeaa" kirja-arvostelua varten, mutta sekin tuijottaa vihaisena pöydänkulmalta. Tai tällä hetkellä oikeastaan repusta.

Että kyllä tätä hommaa piisaa. Taas. Lisäksi pitää rasittaa aivojaan kaiken maailman oinosilla ja millä lie. Ei ole ihmislapsen elämä pelkkää mannapuuroa ja mansikkaa, vaikka kuinka toivoisi!

Kolmas Suuri Kirjailijatapaaminen

Olipahan hämmentävä päivä! Luulin sen kuluvan erityispedagogiikan tenttikirjan kanssa taistellessa ja yleisessä tylsyydessä. Näin ei suoranaisesti tapahtunut. Huomasin tosiaan Facebookin uutisvirrassa viestin, jossa kerrottiin Michael Cunninghamin olevan Akateemisen kirjakaupan Kohtaamispaikalla tänään. Jaaha! Miksei kukaan kertonut minulle? (Ehkä olisi syytä tilata jotain uutiskirjeitä, niin ei menisi pasmat ihan sekaisin yllättävistä tiedonannoista.) Eipä muuta kuin ryhti kuntoon, korvikset korviin ja menoksi. (Oli minulla muutama tunti sentään aikaa.) Tenttiin lukemisesta ei vaan oikein meinannut tulla mitään enää sen jälkeen, kun tajusin näkeväni Cunninghamin pian livenä!

Haastattelun hoiti Imagen toimistuspäällikkö ja esikoiskirjailija Pekka Hiltunen. Michael itse oli rento, selkeäsanainen ja hauska. Ainakin minuun upposi. Rehellisyyden nimissä se ei kyllä kovinkaan paljon olisi vaatinut, mutta silti. Cunningham kertoi, millaista hänen arkensa kirjailijana on (kuusi tuntia töitä päivässä manhattanilaisessa työhuoneessa hissittömän talon kuudennessa kerroksessa), miten hän on muuttunut kirjoittajana (ei enää jatkuvia muistiinpanoja kaikesta ympärillä olevasta ja tapahtuvasta jokaiseen eteen tulevaan paperinkulmaan), miksi hän kokee pienissä asioissa olevan suuria asioita (jokainen atomi voi olla yhtä mielenkiintoinen kuin koko universumi), mikä hän olisi, ellei kirjailija (puuseppä, koska kukaan ei puhu "pöydän kuolemasta" niin kuin "romaanin kuolemasta" puhutaan) ja mitä hän haluaisi kuulla Jumalan sanovan taivaan portilla (laulavan Aretha Franklinin Respectin vielä kerran).

Sitten alkoi signeeraus ja tässä vaiheessa jonoa kädet tärisivät ja hikoilivat jo aika paljon.

Kuvankäsittelyn aatelia...

Tällä kertaa sain suustani kokonaisia lauseita, eikä katsekontaktia intensiivisiin silmiin voinut välttää. Vaikka Illan tullen ei päässytkään Cunningham-suosikikseni (kyllä, olen lukenut sen, mutta arvostelua en ole osannut kirjoittaa), kirjasta tuli tämän omistuskirjoituksen myötä yksi rakkaimmista aarteistani.

Nyt olen tavannut kaikki kolme kovaa kundia eli suosikkikirjailijani: Michael Cunninghamin, John Irvingin ja Kjell Westön. Kaikilta olen saanut signeerauksen, mutten yhdeltäkään lempiteokseni sivulle. Melkoisen siistiä joka tapauksessa, tuumailee tämä lukutoukka, ja palaa onnellisena harrastuksensa arkisempaan todellisuuteen.

Nyt tuli hätä!

Apua!

Michael Cunningham on tänään Espan Akateemisessa klo 17.00! Miten minulta on voinut mennä tämä tieto ohi? (Kiitos Facebook ja Imagen päivitys!) Miten tällaista voi tapahtua? Ja ennen kaikkea, miten voin mennä paikalle ja selvitä sieltä ulos
a) jännäpissaamatta housuuni ja
b) omakätinen signeeraus kirjan lehdellä?

(Minulla ei edes ole omassa hyllyssä Cunninghamin suosikkiteostani Samaa sukua ja Tunneistakin on vain pokkariversio ja...)

Aaaaaaaaaaa paniikki!

Juliet riisuttuna

Nick Hornby: Juliet riisuttuna. WSOY 2011. (Juliet, Naked, 2009.)


Duncan fanittaa Tucker Crowea, parikymmentä vuotta sitten uransa kuin seinään lopettanutta ja julkisuudelta kokonaan piiloutunutta yhdysvaltalaista laulaja-lauluntekijää. Hän on perustanut Tuckeria ja tämän tuotantoa ruotivan nettifoorumin, jossa kaikki fanit (ne muutamat kymmenet, ehkä sadat) voivat uudelleen ja uudelleen käydä läpi Crowen lyhyehköä mutta (heille) sitäkin merkityksellisempää uraa ja jokaisen laulun säkeen piilomerkitystä. Duncanin avovaimo Annie taas on kyllästynyt elämäänsä ja Duncaniin - ja Tucker Croween, joka on enemmän Duncanin Juttu. Aina ollutkin, koko heidän 15-vuotisen suhteensa ajan. Niinpä kun eräänä päivänä postiluukusta putoaa arvostelukappale Tucker Crowen uudesta, kulttilevy Julietin demoversiolevystä, musiikin pikkutarkkaan analysointiin keskittyvä maailma nyrjähtää sijoiltaan. Annie tekee levystä nettiin arvion, joka sekä herättää Duncanissa häiritseviä tunteita, joista seuraa yhtä sun toista, että tuottaa erikoisen yhteydenoton: itse Tucker Crowe lähettää Annielle sähköpostia ja heidän välilleen muodostuu yhteys. Tuckerilla onkin melkoinen soppa kahlattavanaan, eikä vähiten siksi, että hänen elämänsä ei ole ollut mitään suoranaista nousukiitoa. Annien ja Duncanin on selvitettävä asiansa, Annien on päätettävä, mitä elämältään haluaa ja Tucker... No, Tucker joutuu tekemään tiliä itsensä ja tuotostensa kanssa, monessa mielessä.

Pidin aivan tavattoman paljon Nick Hornbyn Uskollisesta äänentoistosta sekä kirjana että elokuvana, kun ne kokemuspiiriini tulivat joskus 2000-luvun alkupuolella. Olen myös pitänyt Hornbyn muista kirjoista, esimerkiksi Pojasta, Hyvistä ihmisistä ja Alas on pitkä matka -teoksesta. Hänen lämmin, nokkela ja teräväkatseinen tyylinsä iskee minuun. Ja kirjoissa on aina henkilöitä, jotka herättävät sympatiani.

Juliet riisuttuna roikkui kuitenkin keskeneräisenä aika pitkään, eikä se imaissut mukaansa samalla tavalla kuin muut lukemani Hornbyt. Kirjassa ei ole mitään suoranaista vikaa, mutta ei siinä ollut sen kummemmin säihkettäkään. Fanaattisen musiikkiharrastajan kuvaaminen on kyllä osuvaa, ja Annien vähittäinen havahtuminen elämänsä hukkaamiseen nyhjäkkeen kanssa yhdentekevissä asioissa on riipaisevaa, joskin lämpimän huumorin kautta kuvattuna. Tucker Crowen hahmoa pidin jotenkin hieman epäuskottavana: ollakseen toipuva alkoholisti, naisia kuin sukkia vaihtanut, menneisyytensä kanssa huomattavan huonosti sinut oleva entinen rokkari hänet kuvattiin jotenkin ihan liian seesteisenä ja sympaattisena. Pidin hänestä silti, jollain tasolla. Kirjan huomio siirtyi nopeasti Duncanista Annieen, mikä oli ainoastaan hyvä asia. Duncanin onnettomat sosiaaliset taidot, fanaattisuus ja kaikkinainen tylsyys ei olisi voinut missään nimessä kannatella tätä tarinaa niin kuin Annien epävarmuus ja sen vähittäinen muuttuminen varmuudeksi ja omien halujen myöntämiseksi ja tavoittelemiseksi teki. Annieta pidän mielenkiintoisena henkilönä, vaikkei hän mikään ikiajoiksi mieleen jäävä sankaritar olekaan. Hänen muutostaan kuvataan kirjassa varoen, mutta se kannattelee koko tarinaa.

Ehkä tärkeintä, mitä tällä kirjalla oli sanottavanaan, oli koskaan muodista poistumaton Carpe diem. On ihan turha ulista, kuinka juna meni jo, jos ei itse uskalla tai halua tehdä kunnollisia päätöksiä. Kaikessa tavallisuudessaankaan elämää ei kannata jättää lojumaan ja odottamaan sitten kun -aikaa. Se aika ei nimittäin välttämättä koskaan tule.

Hornbyn teksti on tuttavallista, lämminhenkistä ja tarkkaavaista. Pidän siitä. Dialogi on uskottavaa ja viihdyttävää. Tämä pieni tarina jätti hymyn huulille ja loppupuolella kirjaa naurahtelin ääneen osuvissa kohdissa. Ei siis mikään timantti, mutta oivallinen hyvän mielen kirja, jossa on joka tapauksessa pointtinsa: älä häpeile, älä odota, älä elä sitten kun. Tee se nyt.

Selitys kadutti Annieta saman tien, mutta ainahan hän katui kaikkea. Ja kun katumus oli leimahtanut ja palanut loppuun, hän ei enää piitannut. (s. 331)