Kirvelevä marraskuu

Syksy on edennyt. Ulkona on hämärää ja sateista, kylmä hiipii luihin saakka. Huomenna on joulukuu, eikä minulla ole edes joulukalenteria, sitä partiolaisten perinteistä. Ei tullut kukaan myymään, enkä törmännyt myyjiin missään. Muistan kyllä, millaista oli ovelta ovelle tyrkyttää niitä pahviläpysköjä joskus 10-vuotiaana. En tiedä, panevatko lippukunnat lapsia enää siihen hommaan ollenkaan, olikohan se viime vuonna vai milloin, kun jossakin laatujournalismin lippulaivassa julkaistiin pikku-uutinen kalenterimyyjille vilautelleesta sedästä. Ja muutenkin, ovien takanahan voi olla vaikka ja mitä. Maailma on niin paha, niiiiiiin paha.

V lähti kotiinsa oltuaan luonani monta päivää. Torstaina vedimme ykköset niskaan ja suunnistimme ainejärjestön sitseille. Siellä oli hauskaa. Join itseni humalaan (yllättävää), ja ensimmäistä kertaa elämässäni minulta meni muisti. Kyllä vaan. Sen siitä kai saa, kun huutelee liian usein uutta snapsia pöytään. Onneksi V toi minut kotiin. Poikaystävät ovat kivoja. Lauloin kuulemma korkealta ja kovaa. Ja juttelin höpöjä tuntemattomille. Hyvin jännä.

Viikonlopun olin töissä, tietenkin.

Joulu on tuloillaan ja minusta tuntuu, että en saa siitä sittenkään kiinni. Mutta ehkä vain kuvittelen. Voisin ehkä siivota ja laittaa joulukoristeita esiin, ei minulla niitä edes kovin montaa ole. Päässäni suhisee, mutta ehkä olen vain väsynyt.

Kaipaan lomaa.

Näin on hyvä

On pidellyt. Ilmoja. Töissäkin tuli oltua, ja Helsingissä. Kävin ihan virallisesti tekemässä tutkimusmatkan teologisen tiedekunnan kirjastoon, se oli jännä paikka. Ihmiset siellä puhuivat harjoittelupaikoista eri seurakunnissa ja hyllyissä olevissa kirjoissa oli ristejä. Löysin sen mitä menin etsimään, joten olen tyytyväinen tuloksiin. Varsinaista tutkimusta en ole vielä jaksanut aloittaa, ajattelin odottaa torstaihin, jolloin saan toivoakseni ansiokasta kritiikkiä tutkimussuunnitelmastani. Sain sen valmiiksi lauantaiyönä siiderin voimin (ja sen kyllä huomasi varsin... lennokkaista lauseista, joita seuraavana päivänä kaukaa viisasti vielä hieman siivoilin). Intoa on, ja se on hyvä asia. Johtolangat johdattavat, sivupolut kiehtovat, mutta yritän pysytellä tiukassa rajauksessa, sillä ei se esitelmä ole kuin 30 sivun mittainen. Jatkan pohdintojani sitten gradussa. (Kuulenko mietoja aplodeja?)

Helsinki oli kaunis sunnuntaisena iltana bussin ikkunasta katsottuna. Myöhempikin ilta oli mukava, olin V:n luona, katsoimme telkkaria (minulle ylellisyyttä, kun en moista kapinetta enää omista) ja söimme nachoja. Oli hyvä olla niin. Vieläkin on. Ajoittain tuntuu, että lähes viiden vuoden jälkeen alan vähitellen tottua kaukosuhteeseen. Näkeminen on mukavaa, kun tietää sen olevan harvinaista herkkua. Yhdessä nukkuminen on luksusta, koska sitä ei tapahdu joka yö, eikä edes joka toinen tai kolmas tai neljäs. Mutta mutta... en voi silti valehdella nauttivani tästä. Toki itsenäisyys on meille molemmille tärkeää (olemme varmaan molemmat jotain itsekkäitä ja paskapäisiä überindividualisteja), enkä voi väittää, etten viihtyisi erinomaisesti yksinkin ja nauttisi yksin asumisen hyvistä puolista, mutta mutta... Niin. Kai sitä laumaeläin sitten kaipaa kaltaisensa seuraan, useamminkin kuin nykyisin. Monimutkaistahan tämä on, mutta toistaiseksi edelleen siedettävää. Pakkohan sen on olla, ei ihmisen pidä väkisin elämästään murheellista tehdä ja märehtijäksi ryhtyä. Junassa istuminen on seikkailu sekin. Ehkä hieman tylsä sellainen, mutta kuitenkin.

Tekisi mieli istua pimeässä ja polttaa kynttilöitä, imeskellä hehkuvaa glögiä ja kietoutua villaiseen vilttiin. Rauhoittuminen kaoottisen syksyn jäljiltä tuntuu kuitenkin vaikealta - olen ihan liian levoton koko ajan. Ehkä jossain vaiheessa on pakko hidastaa ja ihan todella löytää taas itsensä tuolta jostain stressin alta.



So beware of the big fall
We don't have to change at all
And our life will not burn out
It's what freedom's all about

Into the night we went to sleep
You and I were meant for peace
Into the night we'll go to play
You and I

The Cranberries: I Really Hope

Oli muuten senteistä kiinni, etten tänään jäänyt bussin alle lenkille pinkoessani.

Hei, mä elän vieläkin!

Jalat turpoaa

Työnteon makuun päästyään on hankala lopettaa, varsinkin jos mielessä pyörii palkkarahoilla maksettu joululahjakasa (ja ehkä pikkasen laskujakin). Otin sattumoisin jälleen työkeikan sairaalasta, ja olen nyt kahden päivän sisällä viettänyt siellä 21 tuntia. Palkkanauha kiittää, opintotuen tulorajat ja ressukat jalkani eivät. Kuka on ihan tosissaan keksinyt tulorajat? Mikä hyöty niistä loppupeleissä on ja kenelle? Onko todellakin joltakulta pois, jos joku täydet tuet nostava ihminen tekee palkkatyötä X euron arvosta? Saisiko opiskelijalla kenties olla mahdollisesti jopa ihan oikeaa rahaa jonkun taskurahan (HS 19.11.2009, A5) sijaan? Eikö? Omalla kohdallani kyse on todellakin jännän äärellä olemisesta, sillä koskaan aiempina vuosina en ole joutunut laskemaan ansaittuja euroja tällä intensiteetillä. Ei olisi pitänyt nostaa niitä kesätukia. (Palautin siis ennakkoon ensi kuun tuet.) Nyt ollaan siinä tilanteessa, että joudun tosissani miettimään noita sairaalakeikkoja. Ellen saa sovittua joulukuun (varsin potentiaalisten) keikkojen palkanmaksua tammikuulle, joudun kieltäytymään töistä. Ei kuulu tapoihin. Hämmentävää. Ja kyllähän töitä varsinaisessakin työpaikassani on vielä tämän vuoden aikana, ei siinä mitään. Seuraavan kerran huomenna.

Olin kaksi päivää sikalenssuosastolla, jos en nyt saa tautia, sen on paras olla tulematta lainkaan.

Tänään pitäisi kirjoittaa se tutkimussuunnitelma. Ideoita minulla kyllä on, toivottavasti saan ne suhteellisen siedettävässä muodossa paperille. Maanantaihin asti on aikaa hioa, mutta koska teen siis viikonlopun myös palkkatyötä, en ehkä jättäisi tätä asiaa sunnuntai-iltaan. Olisihan sen tietysti voinut tehdä jo aiemmin. Esimerkiksi viime viikolla.

Onneksi J pyysi lenkille. Raikas ilma kauniissa, kasvoja hivelevässä marraskuun illassa tulee tarpeeseen.

--

Minulla olisi muutama sananen sanottavaksi myös tästä, mutta juuri nyt en taivu. Säästelen myöhemmäksi.

Maustekahvin tuoksu

Minun oli tarkoitus mennä aamulla bodypumpiin, mutta... jännästi nukutti ja jatkoin unia kellonsoitosta huolimatta. Ei se ole niin justiinsa. Muutenkin urheilen mielummin illalla. Tosin en tänään illalla, koska tarkoitus on mennä Järvenpäähän hakemaan tentti- ja seminaarikirjoja, järjestellä aikatauluja ja mummin papereita ja nähdä ystävää pitkästä aikaa. Huomenna sitten töihin.

Tutkimussuunnitelmaa on nyt kirjoitettuna yksi (1) sivu. Onhan sekin jo jotain. Tiedonhaku on vaikeampaa kuin muistinkaan, hermo meni eilen aika kirkkaasti. V:n mielestä tarvitsen lisää kärsivällisyyttä, paljon lisää, enkä voi olla eri mieltä. Mistäköhän sitä saa? NMKY:n kursseilta? Joogasta? Piikkimatolta? (Mikä ihmeen villitys sekin on, kysyn vaan!) Hjälp mig!

Ostin eilen silkkisen mekon. Iltapukuongelma on ratkaistu. Mekko on hieno, hiplailen sitä aika ajoin. Kallein koskaan omistamani vaatekappale, sitä sietääkin kosketella. Ja käyttää?

Tässä postauksessa ei ollut kyllä mitään mieltä. Ei se mitään. Ei minussakaan aina ole.