Lyhyitä lukumuistiinpanoja

Olen lukenut, jotakin, edelleen. Kirjoittaminen luetusta vain tökkii, edelleen. Syy ei ole lukemissani kirjoissa, vaan ehkä enemmän siinä, etten oikein tiedä, kelle niistä kirjoitan. "Omaa lukupäiväkirjaahan sitä pidetään", moni saattaa ajatella. Minusta se ei ole ihan totta silloin, kun kirjoittaa julkista blogia. Kai silloin olettaa, että joku muukin niitä aatoksia lukee.

En taida olla aivan yksin ajatuksineni. Kirjabloggaamisen mielekkyys mietityttää monia, ehkä blogi alkaa julkaisukanavana olla jo vähän mennyttä aikaa. Videot ja instakuvat ovat paljon suositumpia, kiinnostavampia. Vai ovatko? Millä kiinnostavuutta mitataan: tykkäyksillä, näyttömäärillä, kommenteilla? Ja onko kiinnostavuus kuitenkaan se tärkein arvo? Ehkä se jollekulle on, eikä siinä ole mitään väärää.

Omaa suuntaani tässä vain pohdin, näin kohta 14 vuoden bloggaamisen jälkeen. Elämä näyttää nyt siltä, että suurimpien himolukemisten aika on väistämättä ohi, vaikka toisaalta edelleen olen lukenut useampia kirjoja kuussa. Kaiketi jokin tasapaino on vielä löytyäkseen, ja ehkä selvitän itsellenikin, mitä blogillani haluan tehdä.

Mutta siis, ne lyhyet muistiinpanot. Niitä tässä, kolmesta teoksesta.

Katharine McGeen YA-kirjasarja Tuhat kerrosta on saanut huipennuksensa kolmannessa osassaan Korkeuksiin. Eletään 2100-luvun New Yorkissa, kaupungissa, joka on rakennettu valtavan pilvenpiirtäjän sisään. Ihmisen asema määräytyy sen mukaan, kuinka korkealla -tornissa hän elää ja päivänsä viettää. On alakerrosten köyhälistöä, on alakerroksista ylemmäs ponnistavia, on kaikkein ylintä eliittiä.

Ja kaikilla on salaisuuksia.

Aiempien osien juonenkäänteet ovat hengästyttäneet ja viihdyttäneet, ja oivallinen vauhti jatkuu myös sarjan viimeisessä osassa. Averyn, Ledan, Rylinin, Calliopen ja Wattin elämät saavat vielä kerran uusia käänteitä: moni asia tulee päätökseensä, on tehtävä valintoja joko itse tai pakotettuna. Koska kukaan nuorista ei ole missään määrin viaton, edessä on melkoista juonittelua ja moraalisia dilemmoja, kun jokainen koettaa tietenkin pitää itsensä kasassa ja jalkansa kuivina.

McGee on taitava käänteiden ja jännitteiden rakentajana. Hän ei jää paikalleen jauhamaan, vaan näkökulmat vaihtuvat usein, koukkuja heitellään edelleen ilmaan ja edellisiä solmuja vuoroin auotaan, vuoroin solmitaan vielä hieman tiukemmalle. Vaikka sarjassa eletään tulevaisuutta, se ei ole dystooppinen. Pieniä vinkkejä ilmaston tilan heikentymisestä olin tarinasta lukevinani, mutta muuten tunnelma on toiveikas ja myönteinen. Teknologia on helpottanut ihmisten elämää, eikä vastassa ole pelkkää kaaosta ja kauhua, kaikkea muuta.

Lämmin suositukseni koko sarjalle (ja se on kyllä ehdottomasti luettava alusta loppuun), se vie kevyesti mukanaan ja tuo lukemisen iloa synkkiinkin päiviin.

Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Korkeuksiin

Suomentaja: Inka Parpola

Otava 2019

462 s.

The Towering Sky (2018)

Kirjastosta.

Aiemmat osat: Pudotus ja Huipulla.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää.

Maija Kauhasen esikoisromaani Eliitti on tarkkasilmäinen, karu ja karkeapintainen tarina niistä, jotka jäävät koulun pihalla parhaiden piirien ulkopuolelle.

Inkku ja Karla jakavat lapsuusmuistot Kehyskunnassa, jossa ei kannattanut luulla itsestään liikoja. Jos luuli, saattoi käydä köpelösti. Vaikka he pitivät pitkään yhtä, jossain vaiheessa kolhujakin alkoi tulla. Kuka nyt jaksaa aina kannatella sitä toista, selitellä parhain päin tai ylipäänsä vaan sietää, jos haluaisikin olla joku muu jossain muualla.

Tytöt hakeutuvat kuitenkin yhteistuumin peruskoulun jälkeen helsinkiläiseen eliittilukioon, jossa he kohtaavat ensimmäisenä syksynä Ilmon. Ilmolla on oma taakkansa (kellä meistä ei olisi), mutta kolmikko hitsautuu hyvin yhteen ja alkaa löytää omaa voimaansa.

Lapsuus- ja nuoruusmuistojen ohella eletään nuoressa aikuisuudessa. Jossain vaiheessa alkaa se aika, kun mennyttä ei enää jaksa hymistellä. Kun tekee mieli kostaa, polkea, sylkeä, selvittää. Sen laukaisemiseen voi riittää pienikin asia, tai sitten suuri uutinen, joka koskettaa kaikkia.

Eliitti ei ole miellyttävää luettavaa, mutta se on vahvaa ja suorasanaista kerrontaa. Kauhanen on tarkka, anteeksipyytelemätön. Hänen tyylinsä on hiottu, tarina etenee ja poukkoilee mieleenpainuvasti. Henkilöt eivät ole sympaattisia, kaikkea muuta, ja silti heidän seuraansa uppoaa ja unohtuu. Mukavia lukuhetkiä on turha odottaa, kokonaisen ja pohjavireeltään kylmän realistisen tarinan sen sijaan saa.

Maija Kauhanen: Eliitti
Otava 2019
266 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 44. Kirja kertoo Berliinistä. (Sielläkin tarinan kuluessa ollaan.)

Kuukauden kieli -haasteessa yhtenä tämän vuoden kielistä on albania. Kirjaston hakutoiminnon avulla löysin Luan Starovan Vuohien aika -nimisen romaanin, joka kuvaa elämää Jugoslaviassa toisen maailmansodan jälkeen. Köyhyydessä sinnittelevät ihmiset alkavat kasvattaa vuohia parantaakseen hieman toimeentuloaan ja lastensa hyvinvointia, mutta tämä ei meinaa millään käydä hallinnon ja valtiovallan edustajille, joille vuohien kasvatus edustaa jonkinlaista kapinaa ja omaehtoisuutta, jota ei totalitaristisessa yhteiskunnassa voida sallia.

Romaanin keskiössä on köyhä monilapsinen perhe, jonka isä on sivistynyt älykkö ja äiti koettaa pysyä hengissä raskaus ja synnytys toisensa perään. Lapset saavat pärjätä kuka mitenkin, ja perheen vuohesta tulee kaikille sen jäsenille merkittävä hahmo.

Vuohien aika on lukukokemuksena siinä mielessä avartava, että se on kielialueelta, jonka kirjallisuutta ei niin usein tule luettua, vaikka Balkan seutuna kiehtookin. Luan Starova lienee arvostettu kirjailija omalla kotiseudullaan ja hänen teoksiaan on käännetty useille kielille, mutta kerronnallisesti ja kirjallisesti hänen tyylinsä ei minuun uponnut. Mieleen painuu lukiessa lähinnä hieman paatoksellinen ja monin tavoin sanomaansa alleviivaava kerronta, joka ei sellaisenaan puhuttele. Saatoin myös olla laiskalla tuulella, enkä jaksanut sen enempää paneutua Starovan romaanillaan välittämään viestiin ja symboliikkaan.


Luan Starova: Vuohien aika
Suomentaja: Tuula Nevala
Lumi Kustannus 2013
176 s.
Koha e dhive (1993)

Kirjastosta.

Haasteet: Kuukauden kieli, Helmet-haasteen kohta 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.

Chad Harbach: Pelin henki

Baseball. Siinä vasta laji. Jos minun pitäisi luetella urheilulajit, jotka kaikkein vähiten kiinnostavat, baseball olisi jossain aika lähellä erilaisia ammuntalajeja ja amerikkalaista jalkapalloa, eli hyvin kaukana mistään kiinnostavasta. Niin vain silti huomasin uppoavani pitkälle viidettä sataa sivua baseballin maailmaan ja nauttivani matkasta ja räpylänhajusta.

Chad Harbachin romaani Pelin henki kertoo toki muustakin kuin baseballista, ehkä lopulta käytännössä juuri jostain ihan muusta. Sen kokoavat elementit ovat juuri niitä, joita kirjallisuudessa niin valtavasti ja pyyteettömästi rakastan: Yhdysvaltoja, jenkkiläisiä yliopistoja, nuoruutta, rakkautta, mielenterveyden ongelmia, rikkinäisiä perhesuhteita, kirjallisuutta aiheena itsessään.

Keskeiset henkilöt ovat vaatimattomasta taustasta ponnistava luonnonlahjakkuus Henry Skrimshander, jonka Westishin yliopiston edustusjoukkueen kapteeni Mike Schwartz bongaa pelimatkalla ja onnistuu hankkimaan tälle paikan Westishiin. Henryn huonekaveriksi sattuu yliopiston persoonallisimpiin henkilöihin eittämättä lukeutuva Owen Dunne, johon puolestaan yliopiston vakaamielinen rehtori Guert Affenlight huomaa rakastuneensa. Affenlightin tytär Pella palaa vuosien tauon jälkeen isänsä elämään ja kotiutuu lopultakin Affenlightille niin rakkaaseen Westishiin. Pella ja Mike Schwartz löytävät toisistaan yllättävän paljon samaa, kunnes eivät sitten enää löydäkään.

Tarina on herkullinen, monipolvinen, jaaritteleva ja kuitenkin särmikäs ja huolella koostettu. Se rakentaa henkilöistä ja heidän välisistään suhteista kuvioita, joita sinnikkäästi laajentaa ja terävöittää. Malttamaton lukija saattaa jo turhautua hidasteluun, kunnes asiat saavat taas vauhdikkaita käänteitä. Yksi olennainen käännekohta on peli, jossa Henryn virheheitto koituu Owenille kohtalokkaaksi ja tämä loukkaantuu vakavasti. Moni solmu alkaa sen jälkeen purkautua, eivätkä kaikki lainkaan hyvällä tavalla.

Harbach on luonut romaanin, jonka henkilöt ovat monipuolisia, kiehtovia ja sympaattisia. Minkäänlaista pehmoilua ei kuitenkaan ole luvassa, eikä siirapista ole pelkoa. Henkilöt ovat kaikkine heikkouksineen ja virheineen niin syvän inhimillisiä, että heidän luokseen haluaisi astua kirjan sivuille. Kaikille tekisi mieli sanoa jotakin kannustavaa, jotakin sellaista, jolla saisi virhesuuntaan meneviä veneitä edes hieman parempaan kurssiin. Mutta juuri se on Pelin hengen vahvuus: väistämättömät karikot, virheet ja heikkoudet, inhimillisten valintojen ja tekojen luonnonlakina seuraava sumu ja epäusko.

Ei romaani täydellinen ole. Kuvaukset baseballotteluista ja -harjoituksista haukotuttivat ajoittain, tietynlainen hidastempoisuus sai välillä toivomaan, että sivut kääntyisivät nopeammin. Mutta kaikkien suvantojenkin jälkeen tarina palkitsi aina uudelleen levittämällä silmien eteen ihmisyyden, tunne-elämän ja mielen kirjon kaikissa väreissään.


Chad Harbach: Pelin henki
Suomentaja: Tero Valkonen
Otava 2013
469 s.
The Art of Fielding (2011)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Oksan hyllyltä, Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Hurja Hassu Lukija, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjojen keskellä   

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet -haaste, Helmet-haasteen kohta 6. Rakkausromaani

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Eeva on ollut poissa kotoa jo useamman vuoden, hän on lähtenyt vihaisena ja petettynä, mutta päättää palata. Autioituvassa kotikylässä on vielä hieman henkitoreissaan räpiköivää elämää, tärkeimpänä nuorempi velipuoli Alarik. Muilla ei oikeastaan ole väliä. Vai onko sittenkin? Eevaa on kohdeltu kylässä huonosti, anteeksiantamattomin tavoin. Eniten hän kaipaisi anteeksipyyntöä ja hyvitystä äidiltään, mutta se ei enää ole mahdollista. Jotenkin tilit pitää kuitenkin tasata.

Akseli Heikkilän Veteen syntyneet on vahvaa kerrontaa alusta loppuun. Romaani on jäntevä, tyyni ja pahaenteinen. Sen miljöö kietoo pauloihinsa: pohjoinen kylä joen varrella, synkkä ja eristäytynyt, omien syntiensä alle musertuva. Joesta ovat kalat kadonneet, ja se jos mikä painaa hartioita kumaraan. Kala on ollut kylän vilja, eikä sitä enää ole.

Henkilöt ovat haastavia. Etäisiä, kylmiäkin ja silti inhimillisyydessään heikkoja ja huteria. He eivät herätä empatiaa, heidän osakseen ei osaa toivoa mitään. Heihin kiteytyy paljon sellaista, jonka haluaisi mielummin peittää ja unohtaa: typeryyksiä, hetken mielijohteita, taikauskoa, pahuutta. Eevan kautta käsitellään ennen kaikkea surutyötä. Miten mahdotonta surusta voi joskus olla päästä yli, miten se voi muuttua katkeruudeksi, vihaksi ja lopulta kostoksi, jolle on vaikea antaa armahdusta. Ja silti, ainakin salaa, tekee mieli katsoa silmiin ja nyökätä: kyllä minä kuitenkin sinua ymmärrän. Vaikken varmastikaan saisi näin sanoa.

Veteen syntyneet on tematiikaltaan ja miljööltäänkin ajaton, vaikeasti rajattava ja määriteltävä. Se voisi tapahtua nyt, se olisi voinut tapahtua jo aikoja sitten. Taidokkaasti Heikkilä saa lukijan unohtamaan yksityiskohtien kyttäämisen ja määritelmien piirtämisen, sen sijaan tarina vie mukanaan ja antaa juuri sen, minkä siitä haluaa lukea. Teemoissa on piirteitä, jotka tuntuvat jo moneen kertaan kerrotuilta, ja silti Heikkilä saa niihin uutta virtaa ja voimaa, niiden kertominen jälleen kerran tuntuu perustellulta ja oikealta.

Oma viehätyksensä on romaanin vahvassa dialogissa, joka on meänkielinen. Meänkieli on minulle tuttua, vaikken sitä itse puhukaan, ja vaikka en aina hurraa murreromaanien äärellä, nyt kieli helisi korvissa ja sykäytti sydäntä, vaikka sen avulla kerrottiinkin synkkiä ja rajuja asioita.

Hieno romaani, karu ja hyytävä, kuin nuotion loimussa kerrottu kansantarina, jonka kuultuaan ympäristöään tarkastelee hieman uudella tavalla, kirkkaammin ja ymmärtävämmin.


Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet
WSOY 2019
193 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Elämä on ihanaa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

YA-kirjoja maailmojen rajoilta

YA-kirjallisuus on ollut minulle monella tapaa tärkeää viime vuosina. Se on herättänyt ajatuksia, viihdyttänyt ja ilahduttanut. Olen monesti erinomaista uutta YA-kirjallisuutta lukiessani harmitellut, ettei aivan vastaavaa vielä ollut silloin, kun olin itse sitä ihan varsinaista kohderyhmää. Onneksi kaikenlaista kirjallisuutta voi lukea ihan minkä ikäisenä tahansa, ja niinpä minäkin olen löytänyt paljon lukemisen iloa nuorten aikuisten kirjallisuudesta sellaisina aikoina, kun mikään muu ei nappaa tai ylipäänsä fiilis sellaista vaatii.

Viime viikkojen aikana olen lukenut muutaman hyväksi havaitsemani YA-sarjan päätösosan, tässä bloggauksessa esittelen kaksi niistä.

(Todettakoon vielä, että myös bloggausinto on ollut jo vuoden verran hukassa, syistä joita en itsekään ymmärrä. Palaan tähän ehkä vielä myöhemmin, mutta YA-kirjallisuudelle haluan osoittaa kiitokseni myös tässä: YA-kirjallisuudesta tuntuu mukavalta kirjoittaa edes jotain, vaikka muuten kirjoittaminen tökkii.)

Helena Wariksen dystooppinen Kone-sarja on kietonut minut maailmaansa ensimmäisestä osastaan Linnunsitojasta alkaen. Jatko-osa Vedenkerääjä laajensi kokonaisuutta. Nyt päästään trilogian loppuun asti Jäänvartijan mukana.

Maailma, jossa trilogiassa eletään, on uhkaava ja jollain tapaa synkkä. Ihmiset elävät supertietokoneiden hallinnoimissa kuiluissa, joissa asuinolosuhteet ovat tasaiset joskin kullekin ennalta määrätyt. Kuilujen ulkopuolella elävät vain harvat kapinalliset tai hylätyt. Ilmastonmuutos on vaikuttanut maapalloon merkittävästi, ja vain koneiden hallinnan myötä voi edes jollain tasolla luottaa siihen, ettei ympäristö käänny ihmistä vastaan.

Kapinallisten joukko on kuitenkin ollut jo pitkään huolissaan koneiden vallasta ja moni epäilee, että jotain suurempaa peitellään aktiivisesti. Kun majakkasaarella sinnikkäästi elänyt ja toiminut vastarintajoukko on kukistettu, sen jäsenet ovat hajaantuneet eri puolille tunnettua maailmaa. Joukkoon kuulunut Thom on koettanut sopeutua jälleen Maharin Kuiluun, mutta vaikeaa se on. Menneisyys kummittelee ja epäilys kalvaa edelleen. Kun eräs radioviesti paljastaa, että Kuilujen ulkopuolinen tilanne on epävakaampi kuin on pelätty, konevastaiset ryhtyvät vielä yhteen uskaliaaseen kapinayritykseen.

Wariksen sarja pitää ilman muuta lukea järjestyksessä, mutta kun niin tekee, tämä viimeinen osa täydentää kokonaisuuden hienosti. Sarjan osat ovat ihastuttavan tiiviitä ja välttävät kaiken ylimääräisen härväyksen, sillä tilaa sellaiselle ei ole. Tunnelma rakentuu ihmisten toiminnan ja miljöön ymmärtämisen kautta, joihin Waris tarjoilee vähitellen avautuvia vihjeitä. Sarjan myötä pääsee erinomaisesti ilmastonmuutoksen, tulevaisuuden uhkien ja toiminnan etiikan kysymysten äärelle.

Sini Helmisen Väkiveriset-sarja on puolestaan nykyaikaan sijoittuvaa spekulatiivista fiktiota. Aiemmat osat Kaarnan kätkössä, Kiven sisässä ja Veden vallassa ovat tutustuttaneet lukijan suomalaisiin nuoriin, Mariin, Pekkoon ja Pinjaan, jotka eivät tunne toisiaan, mutta joilla on olennaisia yhdistäviä tekijöitä: he kaikki ovat omaksikin kauhukseen vain puoliksi ihmisiä, puoliksi he ovat suomalaisen muinaisuskon ja mytologian hahmoja. Tutuksi ovat tulleet niin metsän väki, peikot kuin vedenjumala Ahdin kansa.

Maan povessa on sarjan päätösosa. Sen päähenkilö on Otra, maahispoika, jolla ei ole mitään syytä ymmärtää tai hyväksyä ihmisiä. Ihmiset ovat tuhonneet maahisten asuinsijoja jo liian pitkään, ja nyt saa riittää. Otra kaappaa sinipiika Tuulian, joka puolestaan on yhdistänyt aiemmissa osissa esiintyneitä nuoria toimimalla näiden suojelijana ja silmienavaajana. Nyt kun Tuulia katoaa, luonnonvoimien on yhdistyttävä ja lopetettava keskinäinen mittelönsä. Helppoa se ei ole, mutta nuoret ovat valmiita lähes mihin vain Tuulian löytämiseksi. Ja pakkokin on, sillä maahisten suunnitelmat paljastuvat ihmisten kannalta hyvin vaarallisiksi.

Helmisen sarja yhdistää onnistuneesti nuorten arkimaailmaa ja suomalaista mytologiaa. Fantasiaelementit solahtavat tarinan osaksi nikottelematta, hyvin luontevasti. Sarjan henkilöhahmot ilahduttavat monipuolisuudellaan ja aitoudellaan: he kipuilevat nuorten elämään liittyvissä asioissa, oman identiteettinsä muodostumisen kanssa ja Tuulian lempeänkirpeän tuuppimisen jälkeen myös yliluonnollisten ominaisuuksiensa ja kykyjensä kanssa.

Juonenkuljetus on vauhdikasta, mutta toiminta ei paisu överiksi. Langat pysyvät kasassa ja eri käänteet yhdistyvät toisiinsa oivallisesti. Helmisen teksti on selkeää ja ymmärrettävää, eikä sarjaan tarttumisen pitäisi olla liian korkean kynnyksen takana. Suosittelen suosittelemaan ja tietysti kokeilemaan itse.


Helena Waris: Jäänvartija
Otava 2019
139 s.

Kirjastosta.


Sini Helminen: Maan povessa (Väkiveriset 4)
Myllylahti 2019
248 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteesta nappaan kohdat 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja ja 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja.

Zadie Smith: Kauneudesta

Zadie Smithilla tuntuu olevan vahvan kerronnan lahja. Hänen tarinankuljetustaan, henkilöhahmojen rakentamistaan ja syventämistään, juonenkäänteiden mestarointiaan ja yksityiskohtien tajuaan saa vain ihastella, paikoin jopa väsyttävyyteen asti.

Kauneudesta sukeltaa ympäristöön, jota jostain syystä (sitä missään määrin oikeassa elämässä tuntematta) syvästi rakastan: yhdysvaltalaiseen yliopistomaailmaan. Romaani kertoo kahden keskenään hyvin erilaisen akateemisen perheen elämästä Wellingtonin yliopistossa ja perheenjäsenten toisiinsa kietoutuvista valinnoista ja teoista.

Howard Belsey on taidehistorioitsija, joka vielä uransa loppupuolella on edelleen vailla vakituista virkaa. Hän opettaa, luennoi ja tutkii, kilpaillen verisesti samoista aihepiireistä kiinnostuneen mutta kaikin muin tavoin eri lailla ajattelevan brittiläisen Monty Kippsin kanssa. Belseyn perheeseen kuuluvat Howardin vaimo Kiki, sairaalan hallintojohtaja ja kolme parikymppistä lasta Jerome, Zora ja Levi. Kukin Belsey suuntaa huomionsa ja kiinnostuksensa omiin kohteisiinsa, mutta etenkin topakalla Kikillä on ote ja näkökulma kaikkeen. Yleensä tiedostava, liberaali ja perääntymätön. Kippsit ovat puolestaan konservatiivisia ja uskonnollisia ja antavat sen myös näkyä. Erilaisuudestaan huolimatta perheiden äidit löytävät yhteyden ja alkavat vähitellen ystävystyä.

Perhedraamaa on luvassa, kun kullakin on oma polkunsa kuljettavanaan ja omat intohimonsa täytettävänään. Tarina tekee aikahyppyjä, osoittaa hitaasti eteneviä säröjä ja täydentyy vähitellen yhä moniulotteisemmaksi. Wellingtonin yliopisto elää puolestaan romaanissa omaa elämäänsä, omien lakiensa ja tapojensa mukaan. Mielipiteet ja poliittiset näkemykset törmäävät, ja kaiken taustalla akatemia vahvistaa omaa tilaansa ja tekemisen tapaansa.

Smithin kerronta on polveilevaa, runsasta ja jollakin kiehtovalla tavalla anteeksipyytelemätöntä. Hän haluaa kertoa tarinansa sellaisena kuin se on, antaa henkilöidensä olla mitä ovat, tehdä kerronnallisia ratkaisuja, joissa on myös tympeyttä, joissakin ehkä jopa hiven tunkkaisuutta. Ja silti lukeminen on ilo, vaikka se kestää: romaani kiskoo mukaansa eikä pyydä lupaa lukijan viettelylle.

Kauneudesta on ensimmäinen Smithiltä lukemani kirja, mutta uskallan todeta, että uteliaisuuteni on herätetty ja muukin tuotanto päätyy lukupinooni ennemmin tai myöhemmin. Mikä ilo löytää uusi kirjailija, jonka ääni (ja luonnollisesti myös Irmeli Ruuskan hyvä suomennos) kaikuu omissa korvissa juuri oikealla tavalla, kiehtovana ja kokonaisena.


Zadie Smith: Kauneudesta
Suomentaja: Irmeli Ruuska
WSOY 2006
439 s.
On Beauty (2005)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Kirjahyllyn aarteet -haaste.

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Kirjapolkuni