Neljä nuortenkirjaa nipussa

On tullut työasioihin liittyen luettua huomattavasti tavallista enemmän nuortenkirjoja viime aikoina, kuten täällä blogin puolella on (ehkä) (vähän) näkynytkin. En meinaa pysyä perässä bloggauksieni kanssa, ja vaikka siitä ärsyyntyminen on jossain irrationaalisuuden tuolla puolen, se ärsyttää silti. Niputanpa siis näppärästi neljä kotimaista nuortenkirjaa samaan syssyyn, koska miksipä ei. Kirjat ovat Laura Lähteenmäen North End - Niskaan putoava taivas, Mika Wickströmin Meidän jengin Zlatan, Hanna Kökön Kätkö ja L. K. Valmun Poika - Murha seitsemännellä luokalla.

Päähenkilöt
Lukemieni kirjojen päähenkilöistä kaksi on tyttöjä ja kaksi poikia. North Endin päähenkilö on vastentahtoisesti uudelle paikkakunnalle muuttamaan joutunut Tekla, jossa on hieman teinipissiksen vikaa, mutta lopulta tosipaikan tullen myös toimintavalmiutta. Meidän jengin Zlatanin pääosassa on Arsa, keskinkertainen futari, jonka paras kaveri Karri on selvästi tuleva Zlatan - paitsi että Karri ilmoittaakin yhtäkkiä lopettavansa futiksen kokonaan. Kätkön päähenkilö on yläasteelle siirtymässä oleva Manu, joka on aika yksinäinen, mutta löytää onneksi uuden kaverin Helmin lempiharrastuksensa geokätköilyn ansiosta. Pojassa taas pääosassa on uuteen kouluun seiskalle menevä Hege, joka alkaa selvittää koulun opettajien kesäreissulla tapahtunutta oppilaan kuolemaa, jota on vahvat syyt epäillä murhaksi.

Kirjojen päähenkilöitä yhdistää eräänlainen yksinäisyys ja sivusta seuraaminen, ehkä futaaja Arsaa lukuunottamatta. Toisaalta Meidän jengin Zlatanissa päähenkilön huoli kohdistuu kaverin hyvinvointiin, jolloin omasta ei niin tarvitse huolehtia. Nyrjähdys tutusta uuteen (uusi kotipaikka, uusi koulu, uusi futisjengi) muuttaa aina olennaisia rakenteita elämässä, ja siksi en lainkaan ihmettele, että sitä hyödynnetään nuortenkirjallisuudessakin keskeisenä elementtinä - niin näissäkin kirjoissa.

Perhe-elämä ei myöskään ole yksioikoista. Arsa elää ydinperheessä, mutta muut päähenkilöt tavalla tai toisella erilaisissa perheissä. Manun isä on vankilassa, Teklan vanhemmat ovat eronneet ja asuvat vuoroviikoin kotona lasten kanssa, Hege taas ei edes tiedä, kuka hänen isänsä on. Neljän kirjan otannalla todettakoon siis, ettei mitään ruusunpunaista ydinperheonnelaa todellakaan tarjoilla automaationa kotimaisissa nuortenkirjoissa.


Tapahtumapaikat
Meidän jengin Zlatan keskittyy ymmärrettävästi paljon futiksen ympärille, joten paljon ollaan futiskentällä ja sen laidalla, mutta myös Arsan kotona, poikien treenikämpällä ja koulussa. Poika sijoittuu puolestaan olennaisesti koulun käytäville ja luokkahuoneisiin, ovathan kaikki murhasta epäillyt kyseisen koulun opettajia ja uhri koulun oppilas. Hieman käväistään tosin myös poliisilaitoksella ja henkilöiden kodeissa. Kätkössä Manu ja Helmi seikkailevat paljon metsässä ja kaupungilla geokätköjen perässä - freesi kaupunkiluonto onkin kirjan parasta antia. North End on ympäristöltään kaikkein ahtain: sen tapahtumat sijoittuvat pohjoiseen pikkukylään, osin maan alle rakennettuun taloyhtiöön, jonka käytävillä, kodeissa ja kellareissa tarina etenee.

North End on ainoa, joka sijoittuu muualle kuin nykyhetkeen ja maailmaan tällaisena kuin sen koemme. Se on dystooppinen tarina: ilmastonmuutos on puskenut painavana päälle ja sääolot ovat muuttuneet. Energiankulutusta ja elintarvikkeiden käyttöä säännöstellään ja valvotaan tarkasti. Ihmisten väliset erot ja oikeudenmukaisuuden suhteellisuus nousevat keskeiseen rooliin. Tunnelma on pahaenteinen ja piinaava, ja vaikka tarina kokonaisuudessaan ei anna koettavaksi niin suurta jännitystä kuin toivoin, sen puitteet ovat kohdillaan. Jatkoa on kahden kirjan verran, ehkä niissä tapahtuu enemmän?


Teemat
Kätkö ja Poika ovat seikkailun ja jännityksen puolelle kurkottavia teoksia, vaikka myönnettävä on, ettei kummankaan jännite pelitä aivan loppuun saakka. Kätkö on selvästi lasten- tai varhaisnuorten kirja, joten siinä mielessä ymmärrän, että aika leppoisalla tasolla pysytään, vaikka käänteet saavatkin lopussa sysäyksen vauhtia. Manua huolena kaihertaneet perhekuviotkin ratkeavat parhain päin. Poika keskittyy liian pitkään rakentelemaan dekkarijuonta "kuka sen teki?"-hengessä, ja sivuhenkilöitä (ja epäiltyjä) on liikaa. Pienellä hionnalla se olisi terävöitynyt, eikä suvantokohtia olisi jäänyt. Kiinnostaisi kyllä tietää, miten kohderyhmä kirjan kokee - ehkä juoni on verisiin mättödekkareihin tottuneen, kyynistyneen aikuislukijan silmin liian hidastempoinen, mutta raikkaasti lukemiseensa suhtautuvan nuoren mielestä oikein oiva.

Meidän jengin Zlatan on hyvin puhtaasti urheilukirja yksityiskohtaisine otteluselostuksineen, ja on varmasti mainiota luettavaa futiksesta ja urheilusta ylipäänsä kiinnostuneille lukijoille. Vaikka itse seuraan jalkapalloa lähinnä neljän vuoden välein MM-kisoissa, sain minäkin tästä kirjasta aivan mukavan lukuelämyksen ja vilkaisun maailmaan, josta en paljoa tiedä (=urheilevat teinipojat).

North End on muutostarina. Muutoksessa on koti, perhe, ilmasto, maailma, ystävyyssuhteet ja oma elämä. Ei sen kummempaa, heh. Tähän tarinaan olisin kaivannut lisää jyskettä ja jytinää, sillä nyt päällimmäiseksi tunnelmaksi jäi jonkinlainen vaisuus ja jatkuva odotuksen tila, kun mietin, milloin jotain alkaa lopultakin tapahtua.

Hyvähän näihin nuortenkirjoihin on tutustua, myös tällaisena tiiviimpänä pakettina, vaikka kieltämättä olisin kaivannut jotain kunnolla ravistelevaa ja sykäyttävää, josta saisi rehtiä vinkattavaa eteenpäin. Jatkan tutkimuksiani kirjaston nuorten ja nuorten aikuisten osastolla uteliain mielin.




Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas
WSOY 2012
258 s.

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan
WSOY 2016
200 s.

Hanna Kökkö: Kätkö
Mäkelä 2015
181 s.

L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla
Karisto 2017
293 s.

Kaikki kirjat kirjastosta.

Maailmanloppua odotellessa x 2

Maailmanloppu on tullut. Kahdesti.

Ensin se iskee Suomessa. Ihmiset ympäriltäsi kuolevat yllättäen. Sähköt ja vesi menevät poikki. Huomaat olevasi yksin elossa, olet sitten metrossa tai kotona lintsaamassa tai missä ikinä oletkaan. Mitä on tapahtunut?

Sitä joutuvat selvittämään 15-vuotiaat Jade ja Susette. He eivät tunne toisiaan, mutta autiossa Helsingissä pienimmänkin elonmerkin huomaa pian. Jade on synkkä, omillaan toimeen tuleva ja sulkeutunut. Susette on rikkaan perheen hemmoteltu tytär, joka toivoo eniten maailmassa saavansa vielä kerran käyttää suoristusrautaa. Yhdessä on kuitenkin edes hieman turvallisempaa ja tehokkaampaa.

Itä-Helsingissä tytöt linnoittautuvat Jaden sijoitusperheen kotiin, mutta joutuvat huomaamaan, että katastrofin kohdannut maailma on kaikkea muuta kuin oven takana ja aisoissa pidettävä. Matkaa on jatkettava, ja seuruekin kasvaa muilla kohdatuilla elossa olevilla nuorilla.

K. K. Alongin Kevätuhrit on kirja, jota suosittelen ehdottomasti luettavaksi dystopioista ja jännityksestä pitäville. Kirja imaisee mukaansa ensimmäisiltä riveiltä ja pitää otteessaan loppuun saakka. Kyse on sarjan avaavasta teoksesta, ja jatko-osa Ansassa onkin jo ilmestynyt. Vetävä tyyli muodostuu napakoista, lyhyistä luvuista ja näkökulman vaihdoksista. Kaikki nuoret pääsevät ääneen, mutta eniten keskitytään Jadeen ja Susetteen. Jo lähtötilanne kirjassa on erittäin kutkuttava, mutta laatu pysyy vakaasti yllä koko kirjan ajan. Nuorten väliset suhteet kuvataan oivaltavasti (konflikteilta ei vältytä), ja vaikka kaikista löytyy ärsyttäviä puolia, heihin silti kiintyy.

Kevätuhrit kuvaa todellista survivalismia ja ihmeen hyvin kaupunkilaismukavuuksiin tottuneet teinit pärjäävätkin totaalisen oudossa ja vaarallisessa tilanteessa. Uhka tunkee niskaan, ja kun mitään keinoa tiedonvälitykseen ei ole, on uskallettava tehdä rajuja ratkaisuja ja pidettävä itsestä ja muista huolta.

Erinomainen nuorten jännäri, en voi muuta sanoa.

Toisen kerran maailmanloppu tulee Yhdysvalloissa. Joudutaan suoraan keskelle tilannetta, jossa aikuiset ja lapset ovat kuolleet tuhoisaan virukseen ja vain teini-ikäiset ovat jääneet henkiin. Nuoret ovat järjestäytyneet enemmän ja vähemmän toimiviksi yhteisöiksi, jotka käyvät jatkuvaa kamppailua eloonjäämisestä. New Yorkin infrastruktuuri on tuhoutunut, ruoka on vähissä ja aseet haluttuja. Ihminen on kuitenkin kekseliäs, ja elossa olevat muodostavat uudenlaista järjestystä säilyäkseen hengissä.

Chris Weitzin The Young World – Kaaoksen päivät on hyvin väkivaltainen ja elokuvallinen tarina. Sitä kertovat vuorotellen Washington Square Parkin jengiä vastentahtoisesti johtava Jefferson ja hänen rakkautensa kohde ja lapsuudenystävänsä Donna. Viruksen tiedetään iskevän väistämättä suurin piirtein täysi-ikäisyyden kynnyksellä, joten kun eräs jengin jäsenistä väittää kuulleensa huhua parannuskeinon olemassaolosta, on pakko lähteä hengenvaaralliselle matkalle kohti hylättyä laboratoriota.

The Young World – Kaaoksen päivät on tiukkaa tykitystä alusta loppuun. Siinä ei säästellä verta ja suolenpätkiä, ihmiset ovat epätoivoisia ja puhtaasti pahoja, enkä voi välttyä ajatukselta, että elokuvaohjaajana aiemmin uraansa rakentanut Weitz suunnittelee tarinasta elokuvaa.

Kirjan maailma on tuskallinen ja kiehtova, mutta kerronnassa on ongelmia, joista oli vaikeaa päästä yli. Suurimmaksi ongelmaksi koin Donnan, joka joutuu kantamaan niskassaan tyttöhahmon haasteet. Hän esittelee itsensä rumaksi ja vertaa koko ajan fyysisiä ominaisuuksiaan muihin tyttöihin. Tissit kiinnittävät huomion ja pitävät sen. Muut kohdatut tytöt ovat lähinnä lutkia. En sinänsä karsasta rajua kieltä ja karskeja aiheita, mutta en myöskään ymmärrä, mitä Donnan kautta yritetään kertoa. Apokalypsissa ihmisellä – jopa itsestään epävarmalla teinitytöllä – saattaa olla muitakin huolenaiheita kuin omien tissien muoto. Kraah.

Kirjassa Donnan ja Jeffin kertomat luvut on erotettu toisistaan erilaisella fontilla, mikä on aivan turha ratkaisu ja tuo kirjaan lähinnä levottoman tunnelman (joka toki itse tarinassakin vallitsee). Jatkoa on jo tullut englanniksi, mikä ei ole yllätys, sillä sen verran mojovaan cliffhangeriin kirja päättyy. Saa nähdä, luenko, sillä hieman jäin karsastamaan Weitzin hahmojensa kautta välittämää asennetta tyttöjä kohtaan.

K. K. Alongi: Kevätuhrit
Otava 2016
303 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Yöpöydän kirjat, Vinttikamarissa, Kirjapolkuni, Unelmien aika


Chris Weitz: The Young World – Kaaoksen päivät
Suomentaja: Outi Järvinen
Otava 2017
317 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki I)

Kiuru on päättänyt peruskoulun ja edessä on pitkä kesä lukion alkua odottaen. Periaatteessa kaikki on niin kuin sen ikäisellä kuuluukin. Kiurun perhe ei ole varakas, mutta turvallinen se on. Ensihoitajana työskentelevä äiti on hylännyt romanijuurensa ja biologi-isä tekee keikka- ja pätkätöitä lintututkimuksen parissa. Kavereita Kiurulla ei juurikaan ole, paitsi lapsuudenystävä Samuel. Onneksi on kirjat.

Kiurulla on kuitenkin sangen erikoinen taito: hän näkee muiden ihmisten muistot lintuina ja pystyy halutessaan pyydystämään ja vaikka poistamaan niitä. Kun hän hetken mielijohteesta tekee niin tuntemattomalle pojalle metrossa, Kiurun kauhuksi poika huomaa, mitä tapahtuu eikä pidä siitä.

Kiuru tutustuu paperittomina kiertolaisina eläviin romanialaisiin romaniveljeksiin Daihin ja Neluun sekä näiden ystävään, intialaistaustaiseen gender-queeriin Bollywoodiin. Myös heillä on omat taitonsa: unien, tunteiden ja aistien hallintaa. Kiurun ystävä Samuel pystyy puolestaan lukemaan ajatuksia.

Kesäpäivät sekalaisen porukan valtaamassa itähelsinkiläisessä talossa Shangri-Lassa kuluvat omia ja muiden taitoja ihmetellen, maailman virheitä pohtien ja ystävyyttä kasvattaen. Kiuru tuntee kerrankin ja lopultakin kuuluvansa porukkaan, ja suhde Samueliinkin muuttaa muotoaan. Onni on kuitenkin hataraa, sillä pian selviää, että salaperäinen Väki-niminen seura haluaa nuorista irti enemmän kuin nämä ovat valmiita antamaan. Hengenvaara on väistämätön.

Elina Rouhiaisen urbaani fantasiaseikkailu Muistojenlukija on ensimmäinen osa Väki-sarjasta. Jännittävään vaiheeseen tarina jääkin, joten jatkoa odotan kieli pitkällä. Tarina on temmoltaan rauhallinen mutta silti koukuttava, ja se käsittelee laajoja teemoja raikkaalla otteella. Ensinnäkin eriarvoisuus yhteiskunnassa nousee hyvin keskeiseen rooliin, kun vastakkainasettelua on niin Kiurun ja Samuelin perheiden kuin toisaalta ylipäänsä suomalaisten ja muualta tulleiden paperittomien välillä. Varallisuus ja sen puute näkyvät valinnoissa ja vaihtoehdoissa (ja niiden puutteessa), mutta yhtä lailla olennaista on, miten ihmistä kohdellaan ja millaisia mahdollisuuksia hänellä on omasta kulttuuritaustasta ja sen aiheuttamista ennakkoluuloista johtuen.

Kiuru on kiehtova hahmo, sillä hän ei ole valmistautunut sankarittaren rooliin eikä lopulta sellaista mitenkään yksioikoisesti saakaan. Yksinäisyys ja ulkopuolisuus tuntuvat syvällä kirjan selkärangassa, ja tunnetila pysyy vahvana. Sama koskee muitakin tarinan henkilöitä, sillä kellään heistä ei ole ylettömän helppoa. Ei lopulta edes Samuelilla, vaikka hän on kaikista etuoikeutetuin ja siten ehkä vahvin, ainakin ulkoisilta resursseiltaan.

Rakas kotikaupunkini Helsinki on oikeastaan yksi kirjan henkilöhahmoista, niin suurella intensiteetillä Rouhiainen miljöötään kuvaa ja käyttää. Tapahtumat sijoittuvat eniten Itä-Helsinkiin, varsinkin Vuosaareen ja Kallvikiin. Merellisyys ja kaupunkimaisuus näkyvät vahvoina.

Fantasiaelementtejä Rouhiainen käyttää harkiten. Nuorten erikoislaatuiset taidot eivät näy päällepäin, eivätkä he käytä niitä holtittomasti vaan hyvin harkiten. Veikeä ajatus ammentaa yliluonnollisiin kykyihin pohjaa ja tukea suomalaisesta kansanperinteestä, väen voimasta. Toisiaan täydentävät taidot ovat nuorille ennen kaikkea uteliaisuuden aiheuttajia ja oman identiteetin rakennusosia, mutta niiden tuoma uhka on myös selkeä. Voiman tasapaino, ikiaikainen teema.

Vaikka Muistojenlukija on muhkeaa luettavaa (lähes 400 sivua), siinä ei ole ylimääräistä. Tarina on jäntevä, perusteltu ja huolella rakennettu. Se tarjoaa pohdinnan aiheita, herättää uteliaisuutta, viihdyttää ja koskettaa. Voiko muuta vaatiakaan hyvältä lukukokemukselta?

Ainoa vaatimukseni Rouhiaiselle onkin, että jatkoa on saatava ja pian!


Elina Rouhiainen: Muistojenlukija – Väki I
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2017
387 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kujerruksia, Mustetta paperilla, Kirjapöllön huhuiluja, Carry on reading, Neverendingly, Sivujen välissä, Lukijan roolissa, Teatterinna, Keijumetsästä   

Haasteet: Muuttoliikkeessä (paperittomat siirtolaiset)

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Maailman mureneminen silmissä on traaginen hetki. Amanda on pitkän elämänsä aikana kokenut sen monesti, mutta pysytellyt maailmojensa laidalla, poissa keskipisteestä ja toiminnasta. Hän elää yksikseen lapsuudenkodissaan, pienessä mökissä, josta puuttuu sisävessa ja muut mukavuudet. Ilmankin pärjää, onhan perunamaa ja omenapuut, polttopuutakin. Vanhemmat ovat kuolleet vuosia sitten, eikä Amanda ole koskaan lähtenyt kotoa sen kauemmas. Hänelle ovat riittäneet ne muutamat kolhut, joita elämä on vastaan tuonut. Seurana on lähinnä naapurin leskimies Jansson, joka tulee säännöllisesti tyydyttämään tarpeitaan Amandan avustuksella.

Kun eräänä päivänä nuori turvapaikahakijapoika näpistää Amandan vasta nostamat käteiset, alkaa hänen maailmansa saada aivan uusia, ennen kokemattomia piirteitä. Ne valuvat sisään kuin vesiväri paperilla, ujuttautuvat nurkkiin ja päälle. Maailmalta ei voi piiloutua, jos maailma on vastassa omalla kuistilla. Sen Amanda tulee huomaamaan, ja ylittää aiemmat kokemuksensa vielä moneen kertaan.

Asko Sahlberg on yli kaksikymmentä vuotta Ruotsissa asunut suomalaiskirjailija, joka on lunastanut paikkansa suurimpina kotimaisina kirjailijasuosikkeinani. Hän kirjoittaa viiltävän hyvää tekstiä, tarinoita joissa on syvyyttä ja pintaa. Sahlberg hallitsee suvereenisti niin laajat historialliset eepokset kuin tiivistäkin tiiviimmät pienoisromaanit. Aihepiiri tuntuu syvimmillään olevan aina sama, se merkittävin: ihmisyys ja sen eri puolet.

Mitä on olla ihminen yhteiskunnassa, jossa yksilöltä odotetaan suurta vastuuta omasta itsestä ja kykyä selvitä viranomaisten, odotusten ja yhteisön paineiden kanssa? Mitä on olla silloin ihminen, joka ei halua eikä tarvitse muita, on tyytyväinen vähään ja haluaa vain olla rauhassa maailman melulta ja hälyltä? Amandan hahmossa tiivistyy jokin sellainen, jota emme halua nähdä ja tunnustaa: jos ei toimi oletettujen sääntöjen mukaan, jos ei halua kaikkea sitä mitä muutkin, on jotenkin epäilyttävä, erilainen, väärä.

Amanda on tottunut koko ikänsä olemaan laidalla, mutta kun pakolaiset saapuvat pikkukaupunkiin, on selvää, että hyljeksittyjä ovat muutkin kuin hän. Sahlberg kirjoittaa melankolisesti ja ymmärtäväisesti niistä, jotka hiipivät varjoissa ja jotka myös aktiivisesti siellä pidetään. Jokainen lause on mietitty, tarinan pienet ja suuret eleet koostavat kokonaisuudesta elävän ja koskettavan.

Näen mielessäni sateisen, syksyn alla jo hieman harmaantuneen maiseman, taittuneita oksia ja alastomat puut. Onko se kuva inhimillisyydestämme, onko se ainoa, mitä on jäljellä? Mitä sen jälkeen tulee, kun tämäkin pyyhitään pois. Tyhjyyskö?

Maailmat jatkavat murenemistaan, ihminen niiden mukana. Ja me annamme sen tapahtua.



Asko Sahlberg: Amandan maailmat
Like 2017
137 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Reader, why did I marry him?, Kirja hyllyssä, Järjellä ja tunteella

Haasteet: Muuttoliikkeessä (pakolaisuus)

Kansallisteatterin Kangastus 38 hyytää sielua

Sumuinen, harmaan ja haalean sävyillä leikittelevä lavastus ja kaksi omissa oloissaan istuvaa ihmishahmoa ottavat vastaan katsojat, jotka valuvat paikoilleen Kansallisteatterin pienelle näyttämölle. Mustavalkoiset heijastetut kuvat kertovat syksyistä kieltä, aikakapseli on valmiina viemään 1930-luvulle. Olen valmis.

Kuva: Mitro Härkönen

Kansallisteatteri on tehnyt näyttämöversion Kjell Westön hienosta romaanista Kangastus 38 (Otava 2013). Näytelmä kuuluu teatterin tarjoamaan Suomen juhlavuoden kattaukseen ja sopii siihen erinomaisesti. Kangastus 38 on tarinaltaan ja sanomaltaan kaikkea muuta kuin itsenäisyyden hurmaa ehdoitta, sinivalkoisessa huumassa hehkuttava kokonaisuus. Ja juuri niin sen on oltava.

Kuva: Mitro Härkönen

Varatuomari Claes Thune on palkannut itselleen uudeksi konttoristiksi pidättyväisen rouva Wiikin. Eletään vuotta 1938 ja maailman kytevän palon aistii jo Helsingissäkin. Thunella on omat murheensa mielessä ennen muuta: vaimo on lähtenyt parhaan ystävän mukaan ja Thune tuntee itsensä nöyryytetyksi kaikin tavoin. Hän keskittää energiansa työntekoon – ja Keskiviikkokerhoon. Keskiviikkokerhossa kohtaavat vanhat ystävykset, kouluajoista alkaen yhtä pitäneet miehet ja pohtivat elämää, maailmaa ja sen muuttamista.

Eräässä Keskiviikkokerhon tapaamisessa rouva Wiik kuulee tutun äänen. Hänen oma menneisyytensä on painava ja kipeä, ja tuo ääni, Kapteenin ääni, tuo sen elävämmäksi kuin rouva Wiik olisi valmis vielä kestämään. Vaikka hänen tyyni ulkokuorensa muuta väittää, öisin painajaiset ahdistavat kurkkua kuristaen ja vapaa-ajalla hän kaipaa suuresti jonnekin pois, mieluusti elokuvateatterin pimeyteen.

Alkaa rouva Wiikin selviytymistaistelu, ja hänen hajonneen mielensä synnyttämä koston suunnittelu.

Kuva: Mitro Härkönen

Kansallisteatterin työryhmä on tehnyt Westön haastavasta romaanista upean näyttämötulkinnan. Toisistaan erillisiin osiin jaettu näyttämö kuvaa omalla tavallaan tarinan keskeistä elementtiä, rouva Wiikin jakautunutta mieltä. Kolmen persoonan ja kolmen naisen yhteispeli (Noora Dadu, Edith Holmström, Cécile Orblin) ja samalla konflikti hyökyy voimalla. Mitä pidemmälle päästään, sen vahvemmin katsojakin tuntee, että särkyminen on lähellä, aivan pian se tapahtuu, kohta ollaan pisteessä, josta ei voi palata.

Niin ikään näyttämöllä olevat miehet tekevät roolinsa harkituin elein ja sävyin. Kapteenin henkilöllisyys pysyy piilossa viime hetkille saakka, mutta vihjeitä kaikkiin suuntiin saadaan kyllä pitkin matkaa. Timo Tuominen loistaa saamattomana ja satutettuna Claes Thunena, joka tuntuu lopulta ainoalta näytelmän henkilöltä, joka ei hukkaa ihmisyyttään aatteiden, ideologioiden, mielensä tai kostonhalunsa valtavaan pyörteeseen.

Kuva: Mitro Härkönen

Kangastus 38 hyytää sielua ja sydäntä ajankohtaisuudellaan. Vaikka näytelmässä kuvattu ajankohta on 80 vuoden takaa, sen hivuttavassa julmuudessa on jotain liian tuttua tästä päivästä. Kylmäävimpiin kohtauksiin kuuluu hetki, jossa Thunen ystävä, juutalainen Jogi Jary näyttää tälle valokuvaa. Kuvassa juutalaiset jynssäävät itävaltalaisen kylän tietä hammasharjoilla ja tilannetta seuraavat ihmiset nauravat. Thunen on vaikea ymmärtää ystävänsä tuskaa, vaikka haluaakin olla hänen tukenaan.

Eihän siitä kauaakaan ole, kun suomalaiset ilkkuivat rivissä hirttäytymistä yrittäneelle turvapaikanhakijalle.

Tai itseään puukottaneille miehille eduskuntatalon portailla.

Maailma on mätä: se oli mätä 80 vuotta sitten ja se on mätä nyt. Ja sen kanssa meidän on koetettava elää. Miten kukaan pysyy ehjänä tällaisessa maailmassa? Miten?

Kiitos lipuista Kansallisteatterille.


Kangastus 38
Suomen Kansallisteatteri

Alkuperäinen teksti: Kjell Westö
Rooleissa: Noora Dadu, Edith Holmström, Petri Liski, Esa-Matti Long, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen ja Timo Tuominen
Ohjaus: Mikaela Hasán
Suomennos: Liisa Ryömä
Dramatisointi: Michael Baran yhteistyössä Mikaela Hasánin kanssa
Lavastus: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen
Tunnusmusiikki: Markus Fagerudd
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Videosuunnittelu: Paula Lehtonen
Naamiointi: Laura Sgureva