Keltainen keskiviikkomaraton huomenna

Huhhui! Kesä on alkanut aika mukavasti, toista lomaviikkoa viedään. Olen lukenut, lukenut, lukenut, käynyt kirjastossa, syönyt jätskiä, leiponut muffinsseja ja mitähän vielä. Viime viikon Pariisista puhumattakaan – reissupostaus tulee, jahka saan kuvat, itseni ja matkapäiväkirjani ojennukseen.

Koska en tosiaan olekaan kuin vasta vähän lämmitellyt lukemisen suhteen, aion huomenna keskiviikkona osallistua Valkoisen Kirahvin Keltaiselle maratonille. Keltainen kesä -haaste pyörähti Opuscolossa käyntiin jo 1.6., ja sen olen avannut Ernest Hemingwayn Ja aurinko nousee -romaanilla.
Huomenna on siis tarkoitus viihtyä Keltaisen kirjaston aarteiden parissa koko päivä. Aloitan, kunhan herään ja jatkan ainakin puolimaratonin eli 12 tunnin verran. Mikäli intoa piisaa, jatkan matkaa senkin jälkeen – katsotaan! Päivitän etenemistä tänne blogiini. Jos joku muukin innostuu osallistumaan, ilmoittautua voi edelleen Opuscolossa!

Kirjaston ja oman hyllyn kokoelmat tuottivat kuvassa näkyvän kirjapinon. On uutta ja vanhaa, Jenkkilää, Eurooppaa ja Aasiaa, lyhyttä ja vähän pidempää, romaaneja ja novelleja. Hieman heikommin näkyvät selkämyspaperinsa menettäneet teokset ovat alhaalta ylöspäin Amos Ozin Kuolemaan asti, Kurt Vonnegutin Äiti yö ja Italo Calvion Halkaistu varakreivi.

Onko suosituksia? Mistä kannattaisi aloittaa, mitä pitäisi ainakin saada luettua? Mikä kannattaa ehkä jättää maratonilla väliin?

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri
Suomentaja: Leena Vallisaari
Ulkoasu: ?
Gummerus 2011
142 s.
Bunker (2009)

Kirjastosta.



Syrjäisen metsätien päässä on vanha mylly, jonka kellarissa on bunkkeri ja yläkerrassa pieni huone. Ulospäin kaikki näyttää vain hiljaiselta ja hylätyltä, hieman pölyiseltä ja raunioituneelta. Mutta myllyssä on vankina nainen, Monika, kesken työpäivänsä kaapattu autokaupanmyyjä. Kaappaajaa hän ei tunne, eikä miehestä saa muutenkaan mitään selkoa. Hän ei esitä mitään vaatimuksia.

Tuntien ja päivien kuluessa Monika koettaa päästä selvyyteen siitä, mitä häneltä odotetaan ja miksi hänet on kaapattu. Menneisyys alkaa kovasti kummitella, eikä uhri aina ole ihan siltä miltä näyttää. Ei ole tosin rikollinenkaan. Kaikkea muuta.

Andrea Maria Schenkelin Bunkkeri on hyvin tiivis jännityskirja, se on vain 142 sivun mittainen, eikä siinä ole minkäänlaisia ylimääräisiä rönsyjä. Näkökulmia on kolme: Monikan, kaappaajan ja kaiken tapahtuneen jälkeen paikalle saapuneen pelastushenkilökunnan. Kertojat on erotettu toisistaan erilaisin fontein.

Kirja sattui käteeni kirjaston jännitysosastolla, ja koska se on niin lyhyt, ajattelin, ettei tuossa ainakaan voi kovasti tuhrautua aikaa. Nyt kirjan luettuani on todettava, että voisin kuitenkin ihan mieluusti ottaa ne pari tuntia elämästäni takaisin tehdäkseni jotain muuta.

Bunkkerin kerronta on tiivistä, virkkeet ovat lyhyitä ja selkeitä, tapahtumat etenevät. Mutta en vain vakuuttunut, en ollenkaan. Tuntui kuin olisin lukenut tv-ohjelman käsikirjoitusta, nopeita leikkauksia, ympäristön kuvailua, yhä uusia käänteitä. Monikan ja kaappaajan sisäiset äänet tuntuivat höhliltä, "voi perhanan" hokeminen mielessään ja "missä se ovi on, tuollako vai tuolla" äänetön huudahtelu vaikutti kornilta. Ja jotenkin on niin kulunutta, että kaikilla on niin traumaattinen lapsuus.

Plussaa kirja saa siitä, että se jättää epävarmuutta ja tulkinnanvaraa. Menneisyys ja nykyhetki sekoittuvat, kuvitelmat ja todellisuus lipuvat päällekäin ja omat oletukset menevät muutamaan kertaan uusiksi. Valitettavasti vain kirjan arvoitus – kuka on kuka, mitä on tapahtunut ja mistä tämä kaikki johtuu – jäi minulle aivan yhdentekeväksi. En lopulta ollut kovinkaan kiinnostunut saamaan selville kirjan jujua. Ja se on jännityskirjallisuudessa himppasen huono homma.

____

Bunkkerissa ovat kyyhöttäneet myös Susa, Jori, Hanna, Anki ja Leena.

Rikoksen jäljillä -haasteessa etenen rikospaikalle.

Janne Viljamaa: Kuka täällä oikein määrää – Lapsiperheen kasvatuskirja

Janne Viljamaa: Kuka täällä oikein määrää – Lapsiperheen kasvatuskirja
Kansi: Anitta Yritys
Minerva 2014
196 s.

Kirjastosta.


Sosiaalipsykologi, psykologian lehtori Janne Viljamaa on kirjoittanut helposti lähestyttävän ja tiiviin opuksen lastenkasvatuksen kanssa kamppaileville. Kirja on suunnattu ensisijaisesti vanhemmille, mutta myös aloitteleva kasvatus- ja opetusalan ihminen saa siitä paljon irti – miksei kuka tahansa muukin alan ammattilainen.

Viljamaan teesit ovat selkeät: ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus ja olento, johon vaikuttavat sekä lähipiiri että ympäröivän yhteiskunnan olemus ja resurssit. Nykyisin lapsilla on paljon käytösongelmia, keskittymisvaikeuksia ja kykenemättömyyttä ymmärtää omia rajojaan ja hallita itseään ja käytöstään. Miksi näin on?

Kasvaakseen itsetunnoltaan vahvaksi, muut huomioon ottavaksi, yritteliääksi ja sosiaaliseksi olennoksi lapsen on saatava paljon ärrää. Tarkemmin sanoen rakkautta (ehdotonta!), rajoja (vain rajat tuntemalla voi kunnioittaa itseään ja muita), rohkaisua (aitoa yrittämistä on kehuttava, kurkitaan myös vieraille alueille), riitojen sovittelua (heti eikä vasta huomenna, ratkaisuja, ei syyllisiä, etsien) ja ravistelua (tuttujen ajatuspolkujen ohittamista, joskus pientareen kautta). Hyvältä kuulostaa, mutta kuinka se toteutuu?

Viljamaan kirja on hyvin käytännönläheinen, eikä siihen tarttuminen edellytä etukäteistietoja. Kiinnostus ja tarve aihepiiriin tutustumiseen riittävät. Kuka täällä oikein määrää lähtee liikkeelle kartoittaen suomalaiset sukupolvet ja niiden keskeiset sukupolvikokemukset ja määrittelemällä, mitä vallalla tarkoitetaan ennen kaikkea kasvatuksessa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Sen jälkeen käsitellään vanhemmuutta ja vanhemman roolin syntymistä, pohditaan lapsiperheiden asemaa nyky-Suomessa, kartoitetaan kiusaamista ja sen torjuntaa ja lopuksi koostetaan vinkkejä lapsen itsetunnon tukemiseen.

Kirjassa nostetaan esiin tärkeitä asioita liittyen esimerkiksi koulunkäyntiin ja koulun ja opettajan rooliin kasvatuksessa. Viljamaa kritisoi white flight -ilmiötä ja koulujen keskinäistä kilpailua, jotka osaltaan aiheuttavat syrjäytymisuhkaa ja yhteiskunnallista epätasa-arvoistumista. Sen seurauksena huono-osaisuus periytyy entisestään ja erot lapsiperheiden hyvinvoinnissa levenevät. Samalla hyväosaisissa perheissä saatetaan lapsilta vaatia liikaakin ja elämästä muodostuu pelkkää suoritusta suorituksen perään, eikä lapsi ehdi olla lapsi ja kasvaa omaksi itsekseen kaikessa rauhassa.

Kuka täällä oikein määrää on hyvä kirja luettavaksi, jos kasvatusasiat ja lapsen tukeminen tämän kasvussa ja kehityksessä mietityttävät. Teksti on sujuvaa, esimerkit hyviä ja vinkit epäilemättä kokeilemisen arvoisia. Viljamaa tietää, mistä puhuu, ja antaa sen myös näkyä. Hän ei pelkää kyseenalaistaa ja ehdottaa vaihtoehtoja. Virkistävää!

Aihepiirejä on hamuttu mukaan ehkä hieman liikaakin, sillä paikoin kirja tuntuu vähän jäsentymättömältä. Kirjan keskeisenä teemana on vallankäyttö ja kuri ja toisaalta lapsen kasvattaminen hyväitsetuntoiseksi ihmiseksi. Siinä mielessä teemat, joita itse pidin juuri tämän kirjan osalta hieman sivupolkuina (esimerkiksi kiusaaminen ja erilaiset syömishäriöt), ovat perusteltuja. Tämän mittaisessa kirjassa haluaisin kuitenkin keskittyä lukijana vain pääasiaan – nyt useampaa teemaa vain hipaistiin ennen kuin matka jatkui vauhdilla eteenpäin ja jäljelle jäi vain kysymysmerkkejä. Toistoa on myös jonkin verran, ja vaikka kirjan aiheet toki alleviivaamisen ansaitsevatkin, esimerkiksi muutamat kielikuvat ja vertaukset alkoivat lukiessa ärsyttää toistuessaan.

Kritiikistä huolimatta pidän kirjaa tarpeellisena ja ennen kaikkea fiksuna opuksena. Kasvatusalan ammattilaisena olen vasta aloittelija, eikä omia muksuja ole, mutta silti uskallan suositella tätä kirjaa, mikäli aihepiiri tuntuu missään määrin tutulta. Kuka täällä oikein määrää ei tietenkään vastaa kaikkiin kysymyksiin, mutta se johdattelee ajattelemaan vaikeitakin asioita ja kääntämään katsetta siihen tärkeimpään: kuinka saatella uusi sukupolvi ilman suurempia kolhuja kohti aikuisuutta ja tasapainoista elämää.

William Kennedy: Karhiainen

William Kennedy: Karhiainen
Suomentaja: Erkki Jukarainen
Kannen kuva: George Boros
Otava 1984
250 s.
Ironweed (1983)

Divariostos.


Francis Phelan on sekatyömies, entinen baseball-lupaus ja perheenisä, nyttemmin vain pummi ja rapajuoppo. Hän palaa kotikonnuilleen Albanyyn oltuaan sieltä vuosikaudet muilla teillä ja joutuu väistämättä kohtaamaan menneisyyden haamut ja nykyhetken tuskaisan selviytymiskamppailun päivästä seuraavaan. Eletään vuotta 1938.

Francis jätti perheensä yli kaksikymmentä vuotta aiemmin aiheutettuaan tapaturmaisesti vastasyntyneen poikansa kuoleman. Poikavauva kummittelee Francisille edelleen, eikä hän usko muun perheen antaneen tekoa koskaan anteeksi. Muutenkin Francis kohtaa juovuspäissään ja välillä selvinpäinkin ollessaan näkyjä ja muistoja, joita ei mistään hinnasta haluaisi tavata. Paljon nähneen, tehneen ja kokeneen miehen elämä ei kuitenkaan anna armoa: pummillakin on oltava selkärankaa kohdata se, minkä on luullut jättäneensä taakseen ja se, jonka maailma hänen eteensä heittää.

William Kennedyn Karhiainen palkittiin Pulitzerilla vuonna 1984. Se on karu, rujo ja raju tarina niistä, joilla ei ole mitään hävittävää, mutta jotka eivät kuitenkaan ole heittäneet viimeistä toivoaan. Albanyn saastaiset kujat, juopporemmien hökkelit ja työmaiden muta tulevat kirjaa lukiessa tutuiksi ja eläviksi. Francis on pahaa tehnyt mies, jota ei kuitenkaan voi – edes juoppohulluuskohtauksista huolimatta – inhota. Hänessä on vielä palavaa elämänhalua, kuten kumppanissaan Helenissäkin omalla tavallaan on.

Francisin mielessä kuvitelmat, muistot ja todellisuus sekoittuvat paikoin hyvin sumuiseksi kokonaisuudeksi. Tätä ei lukijan kannata säikähtää, sillä kirjan kieleen, rytmiin ja maailmaan tottuu kyllä. Francis on lopulta varsin samaistuttava henkilö: hän voisi olla se sukulaismies tai naapuri, jolle elämä ei antanut parhaita kortteja, mutta josta ei silti lopulta ole pahaa sanottavaa.

Onkin helpottavaa, ettei Karhiainen ole rankasta aihepiiristään huolimatta masentava tai edes ahdistava kirja. Ei se toki mikään riemuparaatikaan ole, mutta pinnan alla kytee elämänhalua, toveruutta, pieniä ponnistuksia huomiseen – kaikkea sellaista, mikä tekee elämästä, huonostakin, inhimillistä ja totta. Francis ei totta vieköön ole saanut ihan ansionsa mukaan, missään mielessä, mutta silti hänelle toivoo hyvää. Onneksi toivon pilkahdusta kaikesta surusta ja vastoinkäymisistäkin huolimatta on.

Kai sitä aina on. Tai ainakin siihen uskominen voi auttaa jälleen yhden kylmän yön yli.

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee
Suomentaja: Jouko Linturi
Ulkoasu: ?
Tammi 2009 (1. painos 1954)
275 s.
The Sun Also Rises (1926)

Kirjastosta.


Ja aurinko nousee kuvaa löyhästi toisiinsa sitoutuvan ystävä- ja tuttavapiirin joutilasta elämää 1920-luvun Pariisissa ja Espanjassa. Päähenkilö Jake Barnes on ensimmäisen maailmansodan vammauttama nuori mies, joka ei voi harrastaa seksiä. Hän on syvästi rakastunut Lady Brett Ashleyyn, eikä jää aivan vaille vastarakkautta. Lady Brett on kuitenkin nopea liikkeissään, eikä Jake voi tehdä ratkaisevia liikkeitä. Jaken, Brettin, Bill Gortonin ja Robert Cohnin muodostama porukka juhlii Pariisissa, ja kesän koittaessa heitä kutsuu Espanja ja Pamplona, kalastus, fiesta ja härkätaistelut.

Kirja kuvaa onnistuneesti joutenoloa, elämää, jossa ei ole varsinaisia velvoitteita. Kirjan nuoret aikuiset eivät kuitenkaan elä pelkkää nautintoa, vaikka sitä monesta eri lähteestä pyrkivätkin ammentamaan. He ovat monella tapaa tuuliajolla, kukin tahollaan. Ihmissuhteet tulevat ja menevät, eikä tulevaisuus ole kellekään varma.

Pariisi kuvautuu kirjassa kosteana, plyysipintaisena, kristallilasien hohteisena. Viiniä, rommia ja absinttia valuu kurkuista alas, lakanat ovat hiestä kosteina, on eroja ja yhteenpaluita. Kirjan henkilöt ajelehtivat, eivät tunnu saavan otetta edes huomisesta. Josko yrittävätkään?

Espanjan auringon alle siirryttäessä tunnelma muuttuu hieman. Fiestan aikana veri kuohuu, varjot jyrkkenevät, tavataan uusia ihmisiä. Härkätaistelujen seuraaminen on painostavaa, ja ihmiset tuntuvat levottomilta, tyytymättömiltä ja uhittelevilta.

Olen viehättynyt Ernest Hemingwayn tyylistä kirjoittaa suorasanaista mutta paljon piiloon jättävää tekstiä. Ja aurinko nousee on sekä nautinnollinen että tuskastuttava kirja lukea. Pidän sen leijuvasta joutilaisuudesta, sitoutumattomuudesta, hetkessä elämisestä ja nautinnonhalusta. Mutta samalla se pitää lukijankin levottomana: eikö mitään kiintopistettä tosiaan löydy? Voiko ihminen elää näin – aina?

Kirja on tyyliltään ja olemukseltaan varsin moderni, se voisi hyvin olla kirjoitettu nyt tai ihan vasta äsken. Ja silti siinä on 1920-luvun tunnelmaa ja ajankuvaa tiiviissä muodossa, hyvin haudutettuna, tyylillä ja taidolla ilmaistuna.

____

Muualla koettuna: Matkalla tuntemattomaan, Kulttuuri kukoistaa, Sabinan knalli, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Ja aurinko nousee saa päättää huhtikuussa aloittamani Pariisilaisen kevään. Huomenna matkustan sinne itse, ja jätän kirjallisen Pariisin hetkeksi sivuun todellisen kaupungin tieltä.

Lisäksi kirjapottini kasvaa 14 nobelistia -haasteessa, jossa etenen nobelisti-bloggaajien raskaaseen sarjaan. Ja pääsenpä samalla avaamaan Valkoisen Kirahvin Keltaisen kesän!