Saituri iski!

Molière 1622-1673. Kuva: Wikipedia.

Hyppäsin hetkeksi runoista draamaan. Minusta on aina tuntunut todella oudolta ajatukselta lukea näytelmiä: eikö niiden pointti ole nimenomaan katsoa, miten näyttelijät tulkitsevat tekstin merkityksineen lavalla? No, en ole teatterin(kaan) asiantuntija, ja Molièren klassikkonäytelmä Saituri tuntui sopivan helpolta selätettävältä niistä ennen 1800-lukua julkaistuista teoksista, joita tenttiin on kolme luettava.

Molière, alun perin Jean Baptiste Poquelin, oli pariisilainen teatterille sydämensä menettänyt mies, joka päätyi näyttelijäksi, ohjaajaksi, teatterinjohtajaksi ja näytelmäkirjailijaksi. Molière esitti seurueineen tuotoksiaan itse kuningas Ludvig XIV:lle, jonka armoitetussa suosiossa herra sai kuolemaansa saakka paistatella.

Saituri kertoo rahasta, rakkaudesta ja ahneudesta. Päähenkilö on sairaalloisen saita ylhäisömies Harpagon, jonka lapset, poika Cléante ja tytär Élise, aiheuttavat leski-isälleen harmaita hiuksia tuhlaavaisuudellaan (=ylipäänsä käyttävät rahaa sellaisiin turhuuksiin kuin ruoan ostamiseen) sekä rakkaussotkuillaan. Isä haluaisi naittaa lapsensa mahdollisimman edullisesti, Élisen vanhalle kurpalle, joka ei vaadi myötäjäisiä ja Cléanten kypsälle leskelle. Itse hän on iskenyt silmänsä kauniiseen Marianeen, joka taas onkin Cléanten mielitietty. Élisen sydän pamppailee talon hovimestarille Valèrelle, jolla on (tietenkin) romanttinen, salattu menneisyys. Lisänä sopassa on muutama palvelija ja viranomainen sekä kadonnut raha-arkku. Lopuksi langat solmitaan ovelasti yhteen, ja komediaa kun eletään, loppu on onnellinen ja siinä on mukana myös vähän opetusta.

Saituria ei ole pituudella pilattu, mutta sitäkin terävämmin se sanoo asiansa: kuinka helposti ihmiset sotkeutuvat elämässään pikkuseikkoihin, kuinka herkästi väärinymmärrykset syntyvät ja kuinka suuri vaikutus on epäsuotuisilla luonteenpiirteillä, jotka jyräävät alleen kaiken muun - myös terveen järjen. Harpagonin hahmossa on jotain sydäntäsärkevää, vaikka hän on kaikin puolin epämiellyttävä ja typerä. Jos hänen hallitsevan luonteenpiirteensä vaihtaisi miksi tahansa muuksi vähemmän mairittelevaksi, sama tunne voisi säilyä: tässä on mies, joka pelkää maailmaa liikaa nauttiakseen elämästään koskaan. Samoin voi käydä kelle tahansa.

Jotenkin huikaisevaa kokea jotain sellaista, jota on jo vuosisatoja sitten koettu, ja naureskella asioille, joille jo 1600-luvun ranskalaiset ovat naureskelleet.

Aikamoisen terävää piikkiä Molière kyllä osaa lähettää suuntaan jos toiseenkin. Minua alkoi tosissaan kiinnostaa hänen uransa Aurinkokuninkaan hovissa, sillä voiko tosiaan olla niin, että näin sivaltava mies on saanut nauttia hallitsijan suosiota vailla ongelmia? Vai onko jälleen kyse siitä, että vain narrilla on oikeus pilkata kuningasta? No, Saiturissa ei sinänsä hyökätä hallintoa, vaan pikemminkin ihmisluontoa vastaan, joten ymmärrän kyllä, ettei sitä ainakaan minään valtiopetoksena ole voitu pitää. Ehkä aiheesta löytyy vielä jotain kiinnostavaa lisätietoa jossain vaiheessa, jos jaksan etsiä.

Olen erittäin positiivisesti yllättynyt. Viimeksi kun luin ranskalaista klassikkoa, teki mieli heittää kirja seinään. Nyt ahmaisin opuksen muutamassa tunnissa ja aloin kaivata mahdollisuutta nähdä teos teatterin lavalla. Kaiketi se on vielä joskus mahdollista, nämä klassikot kun eivät vanhene. Tässä tapauksessa sanon täydestä sydämestäni: onneksi.

Saituri pääsee osaksi Ikkunat auki Eurooppaan -haastetta: alueena on Länsi-Eurooppa ja Ranska.

Nirhaumia ja turhaumia

Gradu on käytännössä melkein valmis, jos sen tekeminen jatkuu tämänpäiväistä tahtia.

Sain itseni liikkeelle joskus yhdentoista pintaan, jolloin kurvasin kahteen eri kirjastoon ja apteekkiin. Kotiin päästyäni söin lounasta ja tuijottelin kutsuvana huutavaa tietokonettani. Sen sijaan, että olisin jatkanut eilen aloittamaani aineiston läpikäyntiä analyysimielessä, heittäydyin selälleni sänkyyn ja aloin kissa kainalossa lukea Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä -teosta, jossa on vähintäänkin pirteänoranssi kansi (joskin epäilemättä muitakin ansioita). Seuraava havainto tästä maailmasta tuli noin viiden maissa, kun uutenavuotena tavaroita peräänsä jättänyt kaverini soitti ja ilmoitti tulevansa hakemaan niitä just kohta. Oranssikantinen kirja makasi naamallani ja minä autuaana torkkupeiton alla. Siitä seurasi sitten kahvittelua, Guggenheimin haukkumista sekä vaalijauhantaa. Mikä on melkein sama asia kuin gradua tekisi. Kuten on kirja naaman päällä nukkuminenkin. Onneksi huomenna pääsee töihin. Onpa ainakin joku kunnollinen syy olla tekemättä asioita, joiden tekemistä ei oikein enää pitäisi vältellä.

Sunnuntaina onnistuin telomaan itseni, kun leikkasin saksilla sormeen salaattia tehdessäni. Verenvuoto meni sen verran voimakkaaksi, että jopa kahden (ex-)partiolaisen taloudessa loppuivat niin ensiaputaidot kuin -välineetkin kesken. (Note to self: Ei olisi mitenkään huono idea pitää kotona riittävää määrää sideharsoa ja steriilejä sidetaitoksia.) Ei muuta kuin lääkäriin. Jossa asialle ei edes tehty mitään, vuoto nääs tyrehtyi juuri sillä hetkellä, kun pääsin ammattilaisen käsiin, eikä tikkaustarvetta silminnähden ollut. (Ymmärrettävästi vuoto jatkui sittemmin kotona pelkällä katseen voimalla.) Sormea koristi tähän päivään saakka jumalaton tuppo (ja jatkuva tykyttävä särky), jonka tuijottelu vei myös osaltaan intoa naputella tietokonetta. No, onneksi sotavammani ei ollut sen vakavampaa laatua, joskin osasin kyllä iloita siitä, että satutin itseni asuinkumppanin läsnäollessa – sen verran alkoi kuitenkin heikottaa jopa meikäläisen tapaista kovaa mimmiä. Muistelin vähemmän kaihoten viimetalvista kompurointiani, jolloin venäytin nilkkani ja vielä silloin yksin asuessani jouduin ihan omin voimin tarpomaan (=klenkkaamaan särkylääkepäissäni) sekä ruokakauppaan että lääkäriin, kun ei ollut ketään samojen seinien sisällä pitämässä huolta. Nyt on. Se tuntuu kivalta. Joskus saa heittäytyä muiden huollettavaksi, eikö?

Aiemmin purnaamani auraus alkoi eilen puoli viideltä. Huomenna, tämänpäiväisen pyrytyksen jäljiltä ja loogisena ajallisena jatkumona kolina lähtenee liikkeelle puoli neljä. (Nyyh, prinsessalla on niin vaikeeta!)

Voisiko joku tehdä sen gradun puolestani? Millään ei huvittaisi.

HOMO! & Shame

Onpa ollut (kulttuuri)tohinainen loppuviikko.

Perjantaina sain arkistoseikkailuni päätökseen ja hieman haikein mielin hyvästelin niin tutuiksi tulleet pahvilaatikot ja Kansanrunousarkiston kovat penkit. Seuraava vaihe on kaiken kasaamani aineiston analysointi. Ups. Siihen mennee tovi jos toinenkin, ohjelmassa on varmaan jonkin verran hiustenrepimistä ja kiroilua, mutta ei se auta kuin istua persiilleen ja kirjoittaa. Sen minkä tältä runojenlukemiselta ehdin... Täytyy todeta, että yllättävän paljon on vielä koottavia opintoja, vaikka olen ollut ahkera koko opiskeluaikani. Sen siitä saa, kun on tukuittain sivuaineita ja niin pirun hyvä ihminen, että haluaa joskus aloittamansa tehdä loppuun.

Mutta siitä kulttuurista. Perjantaina olimme ystävien kanssa katsomassa (aitiossa!) Kansallisteatterin HOMO!a, tuota Pirkko Saision ohjaamaa anarkistista musiikkifarssia ja outojen oopperaa. Tarina kertoo ajasta, "jolloin kirkko repesi, Suomi jakaantui kahtia ja homot lakkasivat olemasta kilttejä". Lavalla nähdään niin seitsemän pientä kääpiötä (jääkiekkovarusteissaan), eräänlainen Lumikki kuin Hitler, Stalin ja Churchill. Keskeisenä näkökulmahenkilönä on Veijo Teräs (Juha Muje), kiihkeän kristillisen kansanedustajan Hellevi Teräksen (Rea Mauranen) kotimies, jonka tehtävänä on pohdiskella niin elämää kuin lavan tapahtumiakin sekä terapeutilleen että yleisölle. Hellevi keskittyy poliittiseen uraansa, tuomitsemaan homojen teot, ei heidän rakkauttaan (...) ja kiistelemään omintakaisen omatuntonsa (Kristiina Halttu) kanssa. Sopassa koettavat selvitä Veijon ja Hellevin tytär Rebekka (Anna Paavilainen), perheen au pair Moritz (Johannes Holopainen) sekä melkoinen kavalkadi muita sivuhenkilöitä.

Huh. Olihan melkoista tykitystä sen reilut kolme tuntia. Armoa ei paljon katsojalle anneta, vaan lavalla tapahtuu koko ajan. On laulua, puhetta, tanssia, piiskaamista ja tapahtumia. Niin ja mitä sitä kieltämään: upeita miesvartaloita melko imartelevasti esiteltyinä. Lähdin katsomaan HOMO!a uteliaana, ja kyllä kannatti. Väliajan jälkeen, loppunostatuksen aikana alkoi kieltämättä hieman tympäistä - Paavalin asteltua lavalle aloin miettiä, mitä ihmettä sieltä vielä voi tulla. Tilanne kyllä korjaantui, hurjana pauhunut esitys sai arvoisensa päätöksen ja teatterista poistui innoissaan pulisevaa väkeä.

Vaikka HOMO!ssa kaikki on vedetty överiksi ja vielä vähän yli, esitys pysyy mielestäni kuitenkin kasassa. Sillä on visio, teema ja tarkoitus, ja ne kaikki näkyvät kyllä. Näyttelijät ja lavalla olevan muusikot tekevät ison työn, heittäytyvät ja antavat palaa. Kyllä tästä ajattelemisen aihetta saa, pitkäksikin aikaa. Saision terävä piikki osoittaa suoraan ihan jokaisen omaan napaan: esityksen aikana tuli kyllä mietittyä omia asenteita ja ajatuksia moneen kertaan ja uudelleen. Etenkin kohtaus, jossa Moritz tiedonhakumatkoillaan törmää Pisuaarin ritarikuntaan ja sen surullisiin tarinoihin, herätti miettimään, miten pienikin poikkeama "normaalista" voi tehdä elämästä puhdasta helvettiä, jos ympäristö niin päättää.

Tämä esitys on kannattanut tehdä. Se ei varmasti miellytä kaikkia, mutta miksi pitäisi? Suosittelen, mutta hengästymistä ei voi välttää. Linnea on myös nähnyt HOMO!n.

***

Eilen sitten kävimme V:n kanssa elokuvissa. Saimme V:n siskolta ja hänen poikaystävältään joululahjaksi leffalippuja, joten edes lauantai-illan lippuhinnat eivät olleet esteenä. Kohteena oli Steve McQueenin ohjaama Shame (2011).

Shame on kuvaus seksiriippuvaisen Brandonin (Michael Fassbender) kiihkeän elämän taitekohdasta. Hän työskentelee kasvottomassa toimistossa New Yorkissa, ja hänen maailmansa kietoutuu seksin ja pornon ympärille niin töissä kuin vapaa-ajalla. Maksetut, isketyt, virtuaaliset, ohimennen metrossa tavatut - kaikenlaiset naiset (ja miehetkin) kelpaavat himon hetkelliseen tyydyttämiseen. Brandonin pakkomielteinen joskin ulospäin siisti elämä muuttuu, kun hänen epävakaa siskonsa Sissy (Carey Mulligan) majoittuu hänen poikamiesboksiinsa ja ravistelee Brandonin todellisuutta.

Jännä elokuva. Surumielinen, harmaa, jotenkin anonyymi. Henkilöistä ei anneta juuri mitään tietoa, heidän eleensä ja tekonsa puhuvat enemmän. Vain hetkeksi Brandonkin heittäytyy jonkin muun kuin libidonsa vietäväksi työkaverinsa kanssa treffeillä ollessaan. Tosin hän joutuu myöhemmin kohtaamaan estonsa tajutessaan vavahduttavasti, että on ehkä kadottanut kykynsä tunteisiin.

Juu, ja seksiä on varsin paljon, mutta erotiikka on jossain aivan muualla.

Raflaavasta aiheesta huolimatta Shame ei mässäile. Koko elokuvan ajan vallitsee synkkä tunnelma, joka ei kuitenkaan osoittele. Tärkein tekijä on vaikuttava Michel Fassbender, joka pelkällä läsnäolollaan kertoo enemmän kuin millään dialogilla koskaan voisi. Tämä ei ole mikään puhe-elokuva, eikä sen tarvitsekaan olla. Kuvat kertovat tällä kertaa enemmän ja terävämmin siitä yksinäisyydestä, jossa kaiken haluamisen, himon ja saamisen keskellä voi olla. Kuinka ihminen voi muuttua ei keneksikään, joutua eroon itsestään silloin, kun jokin pakkomielle muuttuu tärkeämmäksi kuin oma itse.

Myös Carey Mulligan on upea särkymäisillään olevana, sameasilmäisenä siskona. Hänen baarissa esittämänsä versio New York, New York -kappaleesta on upean vähäeleinen, mutta paljonpuhuva. Hieno kohtaus.

Voin suositella tätäkin, mutta minua kyllä ahdisti. Shame ei päästänyt helpolla, vaikkei se ollut varsinaisesti päällekäyvä. Ehkä se johtui elokuvan intensiivisyydestä, joka iskee kuin varkain, kaikesta kasvottomuudesta ja maailmasta irti olemisesta huolimatta.  

Kaksi vahvaa kokemusta tälle viikonlopulle. Näistä toipumiseen menee varmaankin tovi, mutta tajusinpa jälleen, kuinka paljon nähtävää ja koettavaa onkaan tarjolla. Saan syyttää vain omaa ryhtymisrajoitteisuuttani, jos en ota iloa irti tarjonnasta.

W.B.Yeats ja väistämätön tuskanhiki

William Butler Yeats. Kuva: Wikipedia.

Jos muutama päivä sitten pääsin innostumaan runoudesta Walt Whitmanin ansiosta, se into sai pienen kolauksen nyt. Tenttiprojektini eteni irlantilaisen William Butler Yeatsin (1865-1939) Runoja-kokoelman parissa. Suomentaja on Aale Tynni, ja ensimmäinen painos on julkaistu vuonna 1966.

Kirjassa on alkusanat, parinkymmenen sivun mittainen johdanto-elämäkerta Yeatsista, valitut runot ilmestymisjärjestyksessä sekä lopussa selityksiä osaan niistä. Etenkin johdanto-osio on mielenkiintoinen, sillä itse en tunne tätä herra Yeatsia laisinkaan (no, nimen olin aiemmin kuullut).

Mutta ne runot. Ei kolisseet sitten millään. Jos Whitmania lukiessa tuntui, että pääsin himppasen jyvälle lyriikan kiemuroista, nyt ne kiemurat kiertelivät sinne tänne vailla mitään järkeä ja muodostivat lopulta umpisolmun päähäni tuoden mukanaan kivistystä ja irvistelyä.

Yeatsilla on varsin ylväs tyyli. Runoissa seikkailevat niin antiikin taruston hahmot ja filosofit kuin Yeatsin oman ajan sankarit. Yeats on ilmeisesti loppujen lopuksi varsin omaelämäkerrallinen runoilija, sillä ainakin selitysten mukaan runoihin ovat päätyneet hyvin monet hänen oman elämänsä ihmiset, lapset, ystävät ja rakastetut. Ja hän itse, tottakai. Siinä missä Whitman toi mieleeni eläviä kuvia, Yeatsin runot olivat vain sanoja riveillä. En päässyt ollenkaan sisään siihen maailmaan, josta hän kirjoittaa.

Osin syynä voi olla se, että Tynni on alkusanojensa mukaan jättänyt suomentamatta Yeatsin runsaasti viljelemän loppusoinnutuksen ja sen sijaan halunnut painottaa runon sanontaa ja sisällystä sekä rytmillistä ilmaisua. Tynnin mukaan "suomen kielen kulunut loppusointuaineisto yhä uudelleen käytettynä latistaisi runoa" ja "riimin viljely etäännyttäisi runon sanontaa ja sisällystäkin alkutekstin sanonnasta ja sisällyksestä". No, minä en ole suomentaja, joten en osaa tätä ratkaisua sen kummemmin järkevästi arvostella, mutta sanotaanko nyt niin, että itse innostuin tämän kokoelman kuluessa oikeastaan vain niistä muutamista harvoista runoista, joihin Tynni oli jättänyt jonkinlaisen loppusoinnutuksen. Minusta tuntuu, että olisin nauttinut Yeatsin kielestä huomattavasti enemmän riimien kanssa, sillä kauniita kuvia hän kyllä luo, sitä en kiistä. (Vaikken niitä oikein tajunnutkaan.)

Nyt tuntui, että olisi pitänyt tietää ja tuntea runoutta huomattavan paljon paremmin ymmärtääkseni, mihin kulloisellakin, vaikkapa nyt antiikin kuvaston sanalla viitattiin. Minulle ne olivat vain Homeroksia ja Pythagoraita sellaisinaan, eivät merkkejä (Yeatsin) nykyajasta ja sen tilasta. Tunsin itseni todella tyhmäksi vilkuillessani runojen selityksiä. Sen siitä saa, kun tarttuu "Irlannin suureen symbolistiin, jonka runoudessa puhuvat mennyt romantiikan aikakausi ja vanhojen tarujen mystiikka mutta myös runoilijan omat ylpeän yksinäiset näyt" (takakansiteksti).

Ehkä Yeats ei herättänyt samanlaisia tuntemuksia kuin Whitman juuri siksi, etten oikein tuntenut hänen kuvaamansa todellisuuden läsnäoloa. Yeats, vaikka vie runojen lukijan ajoittain hyvinkin henkilökohtaiselle tasolle, ei silti ole yhtä intiimi kuin Whitman kaikessa paljaudessaan. Ilmeisesti minä pidän iholle tulevasta runoudesta, sellaisesta, jonka voi ymmärtää melkein omalla kehollaan (ilman sen suurempaa symbolismia).

Rupeanpas itsekin näemmä yleväksi - tätäkö runous tekee ihmiselle?

Yeats ei saanut minua kirjoittamaan ylös sitaatteja, kuten Whitman teki. Muutaman kohdan kuitenkin koin tarkemman muistamisen arvoiseksi.


Hän soimaa isokuovia


Isokuovi, ei, älä huutele noin,
tai huutele vesiin läntisiin;
kun huutelet, muistan silmät, joita
hämärsi kiihko, ja raskaat hiukset,
rintani ylitse valahtaneet:
jo tuulenkin itku on vaikea kestää.

Tässä oli sellaista ikävää ja tunnetta, että hetkeksi aloin jo uskoa Yeatsin antavan minulle vielä paljon. Hän soimaa isokuvia on kirjan alkupuolella ja se on kokoelmasta The Wind Among the Reeds (1899). Vastaavanlaiseen samaistumiseen en enää myöhemmin päässyt.

Runoja-teoksesta huomaa, vaikkei sisällysluetteloa etukäteen katsoisikaan, että se on koottu aikajärjestykseen. Runoilijan elämänkokemus kasvaa, ja se näkyy runoissa asenteen muuttumisena, ehkä hieman kyynistymisenäkin. Kovin tyytyväisiä tunnelmia näissä runoissa ei esiinny: useimmiten kaivataan jonnekin muualle joko ajassa tai paikassa, etsitään saavuttamattomia ihmisiä ja tekoja, petytään. Mistään massiivisesta pessimismistä ei kuitenkaan ole kyse, mutta harvemmin ilokaan - ainakaan kovin puhtaana - pilkahtelee.

Viimeisimmät runot on kirjoittanut jo aivan elämänsä ehtoopuolella kulkeva Yeats, joka tuntee ajan vähenevän.

- - Kiusaus vaikenee.
Elämän loppupäässä
ei löyhä haaveksunta,
ei mielen myllykään,
joka jauhaa joutavaa,
totuutta esiin saa.


Yeats on Nobel-palkittu kirjailija, jonka arvoa en lähde kiistämään. Minun haparoiville runokokeiluilleni hän ei kuitenkaan antanut kovin kannustavaa potkua.

Vaikken tämän kirjan suhteen innosta pompikaan, avaan sillä silti tilini Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa. Kategoria on Länsi-Eurooppa ja maa Irlanti.

"Seiskää rauha sielussanne vakaasti miljoonien maailmankaikkeuksien edessä."

- - kaikki nämä asiat vyöryvät kohti sisintäni ja minä vyöryn niitä kohden,
ja mitä ne ovat sitä olen minäkin, enemmän tai vähemmän,
ja jokaisesta niistä yhdessä ja erikseen punon laulun itsestäni.

Walt Whitman vuonna 1887. Kuva: Wikipedia.

Käyn viimeisen kirjallisuustieteen tentin (länsimainen lyriikka, draama ja muu kirjallisuus, 2 op) kimppuun varsin kunnianhimoisena. Walt Whitman (1819–1892), suuri yhdysvaltalainen runoilija, päätyi tenttilistalle, koska hän jäi vaivaamaan minua esiinnyttyään Michael Cunninghamin Säkenöivät päivät -teoksessa (josta muuten pidin todella paljon. Pitäisi varmaan lukea uudestaan.) Ja hänestä tämän pari seuraavaa viikkoa vievän runous- & draamakimarani tänään aloitin.

Luettavanani oli Walt Whitmanin Valitut runot, kokoelma, jonka on suomentanut Markus Jääskeläinen ja kustantanut Sammakko vuonna 2007. Sivuja on yhteensä 185.

Voinen sanoa heti suoraan, että en ole runojen lukija, tunnen lyriikkaa erittäin huonosti. Syy on jossain vuosien takaisessa traumassa tai muussa vastaavassa: kaiketi koin jollakin peruskoulun äidinkielentunnilla jonkinlaista ylitsepääsemätöntä epäonnisuutta, tyhmyyttä tai asennevaikeuksia, jotka sitten jäivät elämään takaraivossani paukuttavassa "et ymmärrä runoja, peelo" -äänessä. On tyhmää vierittää syytä sellaiseen, joten myönnänkin auliisti, etten ole kovin paljon edes yrittänyt opetella ymmärtämään runoja myöhemminkään. Proosa on minun lajini, ehdottomasti.

(Näistä sepustuksista voinee päätellä, miksi tämä lyriikkaan painottuva kurssi on jäänyt viimeiseksi suoritettavaksi...)

Mutta. Sitten kun ottaa kirjan käteen ja rohkeasti kääntää ensimmäisen sivun esiin, voi huomata jotain ihan uutta. Voi tajuta, että kieli vie mennessään, huomaamatta. Voi tajuta, että onkin paukuttanut tuosta noin vaan menemään melkein satasivuisen (!) runon Laulu itsestäni, ja jäänyt kiinni niin moneen koukkuun, ettei irti enää pääse.


- - Älä luovuta vaikka et heti löydä minua,
jos en ole täällä etsi tuolta:
pysähdyn johonkin odottamaan sinua.


Whitmanin runot ovat jänniä. Niissä kuvastuu yhdistelmä raivokasta egoisimia ja toisaalta yhteiskunnan kerrosten tarkkaavaista ja lempeääkin tutkiskelua. Ihminen on sekä yksin että yhdessä, väistämättä. Ja luonto ei ole irti maasta, vaan luonto on maa, jota ihminenkin voi olla.

Välillä sukelletaan kaupunkien sumuisille kujille, kasvaviin asumiskeskuksiin, jotka pullistelevat maahanmuuttajia, työläisiä ja vapautettuja orjia. Välillä on vain erämaan hiljaisuus ja ruohonkorret. Yhtä kaikki, vaikuttavinta on humaani yhteys kaiken olevaisen kanssa.


- - Oikeastaan nämä ovat kaikkien ihmisten ajatuksia kaikkina aikoina ja
kaikissa maissa, eivät ne minusta ole lähtöisin,
elleivät ne ole sinun siinä kuin minunkin ne ovat yhtä tyhjän
kanssa tai ainakin melkein,
jos ne eivät ole arvoitus ja arvoituksen ratkaisu ne
ovat yhtä tyhjän kanssa,
jos ne eivät ole lähellä niin kuin kaukana ne ovat
yhtä tyhjän kanssa.


Tämä on ruohoa joka kasvaa siellä missä on maata
ja vettä,
tämä on yhteistä ilmaa jossa maa kylpee.


Walt Whitman on ilmeisesti jonkinlainen homoikoni, eikä miesten välistä erotiikkaa ohiteta Valituissa runoissa olankohautuksella. Seksuaalisuus nousee kuitenkin rankoistakin ilmaisuista huolimatta jotenkin tasoaan ylemmäs, hieman irti lihasta, osaksi jotain suurempaa. Hämmentäviä sanakäänteitä ja tunnelman keikautuksia Whitman kyllä tarjoilee. Välillä en ollut ihan varma, mitä pitäisi ajatella.

Ihmisten välisiin yhteyksiin, humaaniin kanssakäymiseen ja himojen vietäväksi heittäytymisen vastapainona on hyvin yksilökeskeistä puhetta, varsin ylpeää sellaista, melkein kaikkivoipaisuutta.


- - Te raskassydämiset, epäilysten riivaamat,
toivonne menettäneet, syrjäytyneet ihmiset,
pinnalliset, pahantuuliset, murjottavat, vihaiset, kärsivät, pettyneet,
jumalattomat,
minä tunnen teistä jokaisen, tunnen kärsimyksenne meren, epäilyksen,
epätoivon, epäuskon.


- - Ja mitä sinuun tulee Kuolema ja lopullisuuden katkera syleily, minua
on turha pelotella.


Whitman on lähempänä ihmistä, vaikka maailmankaikkeutta syleileekin. Hieman suoraa yhteiskunnallista kantaaottavuutta kuitenkin on livahtanut mukaan.

Ajatus


Tasa-arvosta: niin kuin olisi minulta pois jos muut saavat 
samat mahdollisuudet ja oikeudet kuin minäkin – niin kuin
omat oikeuteni eivät riippuisi olennaisesti
muiden oikeudesta samaan.


En tiedä, osaanko sillä tavalla lukea runoutta, olen varmaankin liian suoraviivainen ihminen pohjimmiltani. Mutta eikö se riitä, että ne tulkinnat, joihin itse pystyy, antavat paljon? Melkein liikaakin, sillä tämä Whitman tuli kyllä iholle kiinni kaikessa karuudessaan, mutta silitti myös ajoittain, pehmensi.

Ehken enää niin paljon pelkää edes näitä klassikkorunoilijoita. Seuraava odottaa jo pinossa.

Olen aika helpottunut. Ja hieman lohtua suo myös Whitman:


- - Mitä luulet tapahtuneen  näille nuorille ja vanhoille miehille?
Ja mitä luulet tapahtuneen naisille ja
lapsille?


He ovat elossa ja voivat hyvin jossain:
pieninkin verso osoittaa ettei kuolemaa oikeasti ole,
ja jos on, se auttaa elämää uudistumaan, ei odota tilaisuuttaan
panna pisteen sille:
se lakkaa heti olemasta kun elämä taas ilmestyy.


Kaikki liikkuu eteenpäin ja pyrkii esiin, mikään ei luhistu,
ja kuoleminen on erilaista kuin kuvitellaan, ja
onnellisempaa.