Kaikenlaista sitä on. Ensinnäkin lunta Helsingissä, jota aura-autot alkavat hinkuttaa kasaan puoli kuudelta aamulla. Pohjakerroksessa asuva kiittää, varsinkin kun kaikkien ikkunoiden suunnassa on aurattavaa pintaa. Joo, on melkoisen hieno juttu, että auraus toimii ja joku sitä tekee, ja kyllä, inisisin kahta kauheammin, jos auraus jätettäisiin tekemättä, enkä pääsisi liikkumaan tukkoisilla kaduilla kirjastoon/arkistoon/töihin/kauppaan, mutta oikeesti. Puoli kuusi. Äänen lisäksi saamme makuuhuoneessamme nauttia myös diskopallon väreissä heiluvista aura-autojen valoista. Ei ihme, että aamupalalla soi päässä Risto.
Graduviikko ei ollut ehkä suoranainen menestys, mutta melko hyvä potku hanuriin joka tapauksessa. Arkiston tyypit moikkaavat jo ihan sujuvasti, ja minulla on oma vakkaripaikka, johon itseni asetan. Eilen pääsin jo melkein aineiston loppuun, mutta en sitten ihan kuitenkaan. Ne pari Facebookissa käyntiä kuuden tunnin aikana kostautuivat selvästi. Onneksi materiaali ei karkaa minnekään, ja ensi perjantaina saan kaiken valmiiksi. Lopultakin. Sitten pitäisikin enää aloittaa syvempi analyysi ja kirjoittaminen. Piece of cake. Vai mitenköhän se nyt meni.
Olen myös lukenut elämäni ensimmäisen Kaari Utrion kirjan. Se oli melkoinen kokemus, voin sanoa. Siitä lisää joskus toiste, kunhan Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme on pitänyt virtuaalikokouksensa. Nyt on kesken muun muassa yksi mielenkiintoinen gradukirja ja Richard Powersin Suopeus, josta ihana Linnea on kirjoittanut viime vuoden puolella. Kansi on tosin ehkä himpun verran liian viihdemäinen makuuni (varsinkin metallinhohtoiset kirjaimet!), mutta enhän minä sitä kantta lue. Linnean innoittamana (huomasin linkin) liityin myös Goodreads-palveluun, jossa voi rankata kirjoja ja pitää yllä omaa lukuhaastettaan. Minun tämän vuoden haasteeni on lukea 100 kirjaa. Saa liittyä ja ruveta kaveriksi, hauskan oloinen sivusto. Minulla on hämäriä muistikuvia jostain hieman vastaavasta sivustosta, johon olen ehkä joskus liittynyt, mutta niitähän nyt tässä internetissä riittää muutenkin.
Vähän turhan vähän olen ehtinyt nähdä aurinkoa, mutta onneksi on ollut muuta puuhasteltavaa, kuten illanistujaisia. Ja anopin synttäritkin oli, sai vähän kakkua. Kohta alkavat vähän toisenlaiset täpinät, kun vaalit lähestyvät entisestään. En ole ehtinyt/jaksanut/muistanut seurata mitään tv-väittelyitä, mutta sähköisen ja printtimedian tuotoksia sen sijaan kyllä. Kärryillä ollaan, ei hätää. Odotan, milloin Paavo ja Vuokko -mukit ilmestyvät kasoina kirppispöytiin. Siinäpä oiva kaveri työpaikan kuivauskaappiin, jossa komeilee jo William ja Catherine -muki, silloin harvoin kun se ei ole jollakulla käytössä. Vähän suositumpi kuin ne iänikuisen tylsät Teemat. Jostain syystä. Torstaina koetimme katsoa läpi kaikki siihen mennessä tulleet tv-vaalimainokset, mutta eihän sitä Väyrysen kuusiminuuttista voinut selvinpäin katsella. Saulin repertoaari lähinnä tylsistytti (ja kummastutti - luulisi nyt sentään sillä jätkällä olevan melko muikean mainostoimiston taustallaan ja himppasen päheämpiä ideoita), Lipponen nauratti, Soini... no niin. Löysimme muuten aika paljon symboliikkaa niistäkin sekunneista. Ehkä liikaakin. Ja joku joskus väitti, että presidentinvaalit ovat tylsät? Höpsis. Parasta viihdettä tänä vuonna, sanokaa mun sanoneen!
Tähän presidenttiteemaan sopii paljastaa, että käppäilimme vuodenvaihteessa samaa matkaa Senaatintorille Tarjan kanssa. No okei, eri puolia Mariankatua, mutta silti. Tarja näytti iloiselta ja adjutantilla oli ruma pipo. Pentti oli kaiketi jätetty kissavahdiksi kotiin.
Vieläkin harmittaa, ettemme karaisseet ansiokkaasti viinabuffetin antimilla ja skumpalla kuorrutettuja kurkkujamme ja särmästi karjaisseet Hyvää uuttavuotta, rouva presidentti.
10. tammikuuta 2012
8. tammikuuta 2012
Tumman veden päällä
Onkohan blogistani tullut kirjablogi? Näemmä muista aiheista kirjoittaminen on hyytynyt. Ei kai se väärinkään ole, mutta ehkä asiaan voisi tulla jonkinlainen korjausliike. Ihan muista syistähän tämä kirjoittaminen on aikanaan alkanut. Muusta elämästä voin mainita tässä välissä sen verran, että viimeisten neljän päivän aikana olen nähnyt tolkuttoman määrän ystäviä, nauranut maha kipeänä, tavannut ihanan vauvan ja sairastunut matkakuumeeseen. Huomenna arkistoseikkailut jatkuvat (ja jos hyvin käy, urakkani on sen jälkeen tältä osin valmis) ja tiistaina menen töihin melkein kolmen viikon tauon jälkeen. Noin. Sitten kirjalliseen maailmaan.
Peter Franzén: Tumman veden päällä. Tammi 2010. 320 s.
Meillä on muutaman ihastuttavan naisihmisen kanssa säännöllisen epäsäännöllinen lukupiiri, jonka viimeisin luettava oli Peter Franzénin Tumman veden päällä. Olin ennakkoluuloinen, kuten ilmeisesti moni muukin kirjan lukenut on ollut. En ole ihan varma, mitä mieltä olen Franzénista näyttelijänäkään (huonot kylmät väreet menevät selkää pitkin kun muistelen hänen hönkäilyjään muuten oivallisessa Kuutamolla-elokuvassa... mikä valitettavasti palaa aina mieleeni, kun katson jotain hänen tähdittämäänsä leffaa), mutta (esikois)kirjailijana hän kieltämättä menettelee.
Googlettaessani huomasin, että tätä teosta on luettu kirjablogeissa laajalti, mutta koska kirja on ilmestynyt vuonna 2010, suurin kohina on ollut aikana ennen kuin itse olen kirjablogeja seurannut. Juoni on siis peruspiirteissään seuraava: pikku-Pete elää lapsuuttaan Keminmaalla 1970-luvulla, leikkii naapurin poikien kanssa, pitää huolta pikkusiskostaan, kokee arjen ihmeitä – ja kärsii perheväkivallan ja alkoholismin tummasta varjosta. Kirja pohjautuu osin Franzénin omiin kokemuksiin, muttei ole muistelmateos.
Tämä seikka oli minulle lukiessa kaikkein ongelmallisin. Minusta Franzén ei ole kirjoittajana niin taitava, että faktan, fiktion, muistojen ja kuvitelmien sekoitus toimisi niin kuin sen kai on ollut tarkoitus toimia. Lukiessa pohdiskelin koko ajan, mitkä osiot mahtoivat olla "totta" ja mitkä eivät. Se häiritsi. Olisin toivonut, että kirja on kokonaan fiktiivinen tai sitten rehellinen muistelmateos, mutta tällainen soppa herätti lähinnä ärsytystä. Voinko uskoa kirjaan ollenkaan?
Tumman veden päällä on helppolukuinen ja rakenteeltaan varsin onnistunut teos. Luvut ovat lyhyitä ja lapsuusmaisemat esitetään niissä aidosti. Jonkinlaista kunnollista kliimaksia jäin kuitenkin kaipaamaan, ja kirja loppuu sen kummempia selittelemättä. Kieli on yksinkertaista ja korostaa lapsen näkökulmaa, jossa eletään nyt ja tässä, kaikkea ymmärtämättä mutta paljon huomaten. Väkivallalla ei mässäillä, ja lapsen kokemus siitä tuntuu aidolta: pelottaa, kummastuttaa, hämmentää, suututtaakin.
Aikuiset jäävät kirjassa loppujen lopuksi varsin yksipuolisesti kuvatuiksi. Etenkin Peten isovanhemmat, joiden luokse äiti ja lapset useaan otteeseen isän viinahöyryjä ja nyrkkejä pakenevat, olisivat voineet olla isommassakin roolissa. Pappa on Petelle tärkeä, ja se näkyy tarinassakin, mutta mummi on ikään kuin lisälavaste, ei kovinkaan syvällinen hahmo. Samoin Peten oikea isä, joka asuu Helsingissä ja jonka Pete pari kertaa tapaa, jää kaukaiseksi. Mutta ehkä niin on tarkoituskin, sillä vieras hän on Petellekin.
Kirjasta jäi ristiriitaiset tunnelmat. Se oli ihan menettelevä luettava, mutta en päässyt siihen siltikään oikein kiinni. Jokin piti etäällä, ja vaikka Franzén mielestäni kuvaa lapsen maailmaa hyvin ja aidosti, minun oli siitä huolimatta vaikea uskoa siihen. Tästä seurasi se, etten ollut moksiskaan siitä, että luin kuvauksia raa'asta ja järjettömästä väkivallasta. Pysyin etäällä, enkä edes jaksanut välittää. Pelottavaa?
Tumman veden päällä on kyllä ihan hyvä kirja, en sitä kiistä. Se ei vain ollut minulle sopiva kirja. Liian moni asia tökki tavalla tai toisella. Näitähän sattuu. Jollakulla muulla voi olla parempi onni.
Osallistun tällä kirjalla Sonjan lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haasteeseen, alakategoriaan Kotimaisten esikoiskirjailijoiden teokset.
6. tammikuuta 2012
Täytettä kirjahyllyyn, jossa ei toki ennestäänkään mitään ole
Akateemisen Kirjakaupan ale! Näppärästi hiirtä napsauttelemalla kivasti ostoskoriin ja valmis lähetys muutaman päivän päästä noudettavissa paikan päältä. Liian helppoa. (Ja viime vuoden lomakorvaukset tilillä.)
Tavallaan olen ajatellut, ettei pitäisi ihan kauheasti ostella niitä kirjoja. Tilaa on rajallisesti ja tälläkin hetkellä kirjahyllyssä on kirjoja jo kahdessa rivissä. Mutta minkä sille mahtaa, kysyn vaan! Ei niin minkään, minä sanon!
Pokkaripuolelta vastalöytämääni Hemingwayta (Nuoruuteni Pariisi) sekä Virginia Woolfin Orlando. Kutkuttelee jo valmiiksi!
Yritän aina alennusmyynneistä bongailla historiantutkimukseen liittyviä kirjoja, sillä ne ovat alkuperäishintaisina useimmiten sikakalliita, joten harvoin tulee hankittua, ellei ole kyseessä jokin superkiinnostava aihe. Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria herätti ilmestyessään 2009 jonkin verran kohinoita, ja vaikka Suomen sisällissota ei tutkimuksellisesti ole minun aiheeni, se jaksaa herättää kiinnostusta ja tuntemuksia. Tämä Psykohistoria on kuulemma sairaan vaikea kirja, sanoi äärimmäisen fiksu tyyppi sen läpi kahlattuaan, joten saas nähdä kestääkö kantti.
Katariina Mustakallio on hyvä tyyppi ja töissä laitoksellamme, joskin tällä hetkellä Villa Lanten johtajana Roomassa. Vähän kotiin päin vetämistä siis ilmoilla tämän Uskonto ja yhteisö antiikin Roomassa -opuksen suhteen. Lisäksi olen antiikin historiasta pihalla kuin lumiukko, joten ehkä joku suhteellisen yleissivistävä teos omassa hyllyssä ei ole hukkahankinta. Historianopintojeni aikana olen opiskellut antiikkiin liittyviä asioita tasan perusopintojen yhden kurssin verran, ja siitä on jo, hm, hetki aikaa. Havahduin tähän aukkokohtaan viime vuonna auskultoidessani, mutta en sitten koskaan päätynyt pitämään mitään aihetta liippaava tuntia harjoittelun aikana, joten selvisin häpeätahrastani – sillä kertaa. Ensi syksynä (toivottavasti) oikeiden töiden odottaessa ei kuitenkaan ole mahdollista skipata vieraita aiheita, joten yritän ottaa itseäni niskasta kiinni. Joskus.
Tämä oli niin söpö, että pakkohan se oli klikata korin pohjalle: näköispainos Mikael Agricolan Abckirian eri painoksista säilyneistä katkelmista. Selvää oppituntimateriaalia, huusi opettajatarääni päässäni, kun tätä katselin. Se ääni huutelee aika usein muulloinkin, joten totisesti toivon, että joskus vielä päädyn niitä oppitunteja oikeasti pitämään, muuten kohtalonani lienee olla naapuruston hullu kissanainen, joka kulkee hiukset tiukalla nutturalla karttakeppi kädessään pitkin pihoja kaivaten ikuisesti luokkahuoneeseen.
Jaa, mitähän niiden muiden firmojen alennusmyynneissä on tarjolla?
Tavallaan olen ajatellut, ettei pitäisi ihan kauheasti ostella niitä kirjoja. Tilaa on rajallisesti ja tälläkin hetkellä kirjahyllyssä on kirjoja jo kahdessa rivissä. Mutta minkä sille mahtaa, kysyn vaan! Ei niin minkään, minä sanon!
Pokkaripuolelta vastalöytämääni Hemingwayta (Nuoruuteni Pariisi) sekä Virginia Woolfin Orlando. Kutkuttelee jo valmiiksi!
John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa, josta olen kuullut vain hyvää. En ole koskaan lukenut Boynea, mutta olen ymmärtänyt, että kannattaisi. Korjataan tilanne nyt. Tai joskus lähitulevaisuudessa. Mojova kovakantinen löytö oli Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär, jonka lukemista odotan innolla. Luin alkukesästä Kosto: Rakkaustarinan ja se jätti pitkäksi aikaa voimakkaan jälkimaun. Tämä Haudankaivajan tytär lienee hyvin erilainen kirja, mutta se ei ole ongelma. En ehkä toista Kostoa liian lyhyen ajan sisällä haluaisikaan.
Yritän aina alennusmyynneistä bongailla historiantutkimukseen liittyviä kirjoja, sillä ne ovat alkuperäishintaisina useimmiten sikakalliita, joten harvoin tulee hankittua, ellei ole kyseessä jokin superkiinnostava aihe. Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria herätti ilmestyessään 2009 jonkin verran kohinoita, ja vaikka Suomen sisällissota ei tutkimuksellisesti ole minun aiheeni, se jaksaa herättää kiinnostusta ja tuntemuksia. Tämä Psykohistoria on kuulemma sairaan vaikea kirja, sanoi äärimmäisen fiksu tyyppi sen läpi kahlattuaan, joten saas nähdä kestääkö kantti.
Katariina Mustakallio on hyvä tyyppi ja töissä laitoksellamme, joskin tällä hetkellä Villa Lanten johtajana Roomassa. Vähän kotiin päin vetämistä siis ilmoilla tämän Uskonto ja yhteisö antiikin Roomassa -opuksen suhteen. Lisäksi olen antiikin historiasta pihalla kuin lumiukko, joten ehkä joku suhteellisen yleissivistävä teos omassa hyllyssä ei ole hukkahankinta. Historianopintojeni aikana olen opiskellut antiikkiin liittyviä asioita tasan perusopintojen yhden kurssin verran, ja siitä on jo, hm, hetki aikaa. Havahduin tähän aukkokohtaan viime vuonna auskultoidessani, mutta en sitten koskaan päätynyt pitämään mitään aihetta liippaava tuntia harjoittelun aikana, joten selvisin häpeätahrastani – sillä kertaa. Ensi syksynä (toivottavasti) oikeiden töiden odottaessa ei kuitenkaan ole mahdollista skipata vieraita aiheita, joten yritän ottaa itseäni niskasta kiinni. Joskus.
Tämä oli niin söpö, että pakkohan se oli klikata korin pohjalle: näköispainos Mikael Agricolan Abckirian eri painoksista säilyneistä katkelmista. Selvää oppituntimateriaalia, huusi opettajatarääni päässäni, kun tätä katselin. Se ääni huutelee aika usein muulloinkin, joten totisesti toivon, että joskus vielä päädyn niitä oppitunteja oikeasti pitämään, muuten kohtalonani lienee olla naapuruston hullu kissanainen, joka kulkee hiukset tiukalla nutturalla karttakeppi kädessään pitkin pihoja kaivaten ikuisesti luokkahuoneeseen.
Jaa, mitähän niiden muiden firmojen alennusmyynneissä on tarjolla?
Anna Karenina
Leo Tolstoi: Anna Karenina. WSOY 2007. (Анна Каренина, 1875–77.)
Zephyrin organisoimassa Anna Karenina -kimppaluvussa tuli lopulta selätettyä tämäkin tiiliskivi. Venäläisten klassikoiden tuntemukseni on säälittävän huono, joten siitäkin syystä kimpassa lukeminen kuulosti erinomaiselta, nyt ehkä saisin sen luettua. Toisekseen Anna Karenina kelpasi joulukuun puolivälissä suorittamaani yleisen kirjallisuustieteen tenttiin, joten ilo oli tuplakokoinen. (Erityisen suuri iloni oli tentissä, jossa yhtenä kysymyksenä käskettiin vertailemaan Anna Kareninan kuvaamia avioliittoja Ylpeyden ja ennakkoluulon liittoihin.)
Tässä tekstissä kerron surutta juonipaljastuksia, joten jos sellaiset pelottavat, ei kannata lukea enempää.
Kyse on Tolstoin alunperin jatkokertomukseksi kirjoittamasta traagisesta rakkaustarinasta ja paljosta muusta. Mukana sopassa on sekä onnetonta että onnellista rakkautta, monia muitakin tunteita laidasta laitaan, venäläisen 1800-luvun ylhäisön elämän kuvausta, avioliittoja, juonitteluja, pettämistä, maatalouspolitiikkaa, yhteiskunnallisia epäkohtia. Aikamoinen keitos siis.
Päähenkilönä on Anna Karenina, onnettomassa avioliitossa korkean virkamiehen Aleksei Aleksandrovitš Kareninin kanssa elävä ylhäisönainen, joka rakastuu tulisesti kreivi Vronskiin, jonka kanssa hän karkaa ja alkaa elää säädytöntä, avioliiton ulkopuolista elämää. Annan elämä ei ole ollut surutonta ennen skandaaliakaan, mutta sen jälkeen se on lähes pelkkää alamäkeä: säädylliset seurapiirit eivät voi hyväksyä moista ratkaisua, vaan Anna ja osin myös Vronski suljetaan niiden ulkopuolelle ja pakotetaan elämään niin maan- kuin kaupungin paossa, lähinnä vain toisensa seuranaan. Annan ja Vronskin tulisesta suhteesta syntyy lapsi, tytär, jota Anna ei kuitenkaan koskaan opi rakastamaan samalla lailla kuin avioliitossa syntynyttä poikaansa, joka hänen on pitänyt jätä Kareninin huostaan. Anna pelkää jatkuvasti menettävänsä Vronskin, ja hänen elämänsä tiivistyy traagiseen loppuunsa ahdistavalla masennuksella kuorrutettuna.
Toinen pariskunta, jonka aluksi hieman haparoivaa mutta sittemmin kukkaansa puhkeavaa suhdetta Anna Karenina kuvaa, on Konstantin Levinin ja Kittyn muodostama, sulaa rakkautta ja monia muita tuntemuksia valuva kahden hengen maailma, jossa todella käydään läpi tunteet laidasta laitaan. Levin on kunnioitettu maanomistaja, kartanonherra, joka kokee suurta kiinnostusta maatyöläisiä kohtaan ja haluaa muuttaa maailmaa. Kitty on Annan veljen käly (ne Pietarin pienet piirit!), joka tarinan alkupuolella on rakastunut Vronskiin, mutta särkee tämän takia nuoren sydämensä ja suostuu lopulta asioita punnittuaan häntä palvovan Levinin kosintaan. Levinin ja Kittyn suhde on lähestulkoon kaikin tavoin Annan ja Vronskin suhteen vastakohta: Konstantin ja Kitty ovat suhteellisen tasapainoisia ihmisiä, jotka tuntuvat tietävän mitä haluavat – ja jos eivät sitä tiedä, ottavat selvää. Heidän kauttaan Tolstoi kuvaa suhteen syntyä, kasvua ja vahvistumista aina ensimmäisen lapsen syntymään saakka.
Annan ja Vronskin suhde tuntuu tuhoon tuomitulta alkuhetkistään saakka, sillä Annassa tapahtuva muutos on suorastaan silmillekäyvä. Hänet tuodaan näyttämölle vahvana, kauniina, hyväntahtoisena ja järkevänä naisena, mutta hän poistuu sieltä kunniansa ja elämänhalunsa menettäneenä epätoivoissaan junan alle hypäten. Tiesin kyllä ennen lukemista, että hänelle käy huonosti, mutta ihailen Tolstoin kykyä kuvata naisen sielunelämän muuttumista: vaikka huonot enteet ovat ilmassa pitkään, muutos on perusteltu. Se mies on pahaksi sinulle, pakene! (Enkä tosiaan missään vaiheessa tarinaa ymmärtänyt, mikä Vronskista teki niin valloittavan alfauroksen.)
Tiiliskiven kuluessa luuhataan niin eurooppalaisissa kylpylöissä, Moskovan ja Pietarin kaduilla, kirkoissa ja kodeissa, kilparatsastusradoilla, Venäjän vehreällä maaseudulla kuin synkissä keuhkotaudin täyttämissä hotellihuoneissa. Kuvasto on rikas ja Tolstoin maailma mielenkiintoinen, se kutsuu tutustumaan itseensä, haukkaamaan hieman ylellistä illallista ja harjoittamaan protokollan mukaista seurustelua vielä hetken aikaa. Ihailen, en voi muuta sanoa. Ensimmäiset parisataa sivua luin suorastaan ahmien, sillä olin aivan hämmennyksissä siitä loksahduksesta, joka aivoissani kuului, kun luin ensimmäiset rivit. Sen jälkeen tarinan viehätys hieman taantui, mutta lähti kyllä uuteen nousuun myöhemmin. Tolstoin tarkka silmä ihmisten, heidän sisäisen maailmansa ja ulosantinsa, tunteidensa, epäröintinsä ja keskinäisten suhteidensa kuvaamisessa hän on yliveto.
Minusta tuntuu, että Anna Kareninassa on vähän liikaakin pureksittavaa. Mieltäni jäi painamaan se, kuinka onnettomasti Annan käy, ja kuinka kukaan ei tunnu voivan (tai haluavan!) auttaa häntä. Viaton hän ei ole itsekään, vaan peittää paljon asioita ulkokuorensa alle, mutta eivät hänen läheisensäkään kummoisia urotöitä tee piristääkseen tai auttaakseen seurapiirien hylkäämää naista. Tosin sepä se juuri onkin – maine ja julkisivu ovat äärimmäisen tärkeitä asioita, joiden mureneminen ja menettäminen vaikuttaa kaikkeen muuhun.
Olemmehan me nykyihmiset armeliaampia toisillemme? Autamme niitäkin, joiden julkisuuskuva (oli se pienissä tai suurissa piireissä) syystä tai toisesta kärsii, mutta jotka eivät ole sen vähemmän arvokkaita silloinkaan, kun makaavat loassa? Osaamme nähdä maskin taakse ja tuemme, kun tukea tarvitaan?
Leo Tolstoi iski minulle luun kurkkuun, hyvällä tavalla. Hän osaa. En ihmettele, miksi hänen teoksiaan luetaan edelleen, ja luetaan vielä vuosikymmentenkin päästä. Niin sitä pitää, Leo-setä!
Anna Kareninan on lukenut myös Morre ja toki muut kimppaluvun kanssa taistelleet, Riina, Maija ja Satu – muilta en huomannut arvioita tulleen.
2. tammikuuta 2012
Suomalainen kansannainen ei hätäile
...hänelle synnytys on luonnollinen asia. Niinpä tämäkään emäntä ei halunnut siitä isompaa numeroa tehdä.
Anna Luoto: Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi. Kunnankätilö muistelee.
Tammi 1991.
353 s.
Tätä voinee pitää pehmeänä laskuna Viralliseen Graduviikkoon: lukaisin Anna Luodon muistelmateoksen opinnoista Helsingin Kätilöopistossa ja kätilötyöstä Pohjanmaalla 1940–70-luvulla. Aihepiiri liittyy graduuni, joskin oma painopisteeni on ajassa ennen sotia. Kirja on peräisin Rikhardinkadun kirjaston poistohyllystä, ja se on osa Tammen isotekstiset -kirjasarjaa, jossa fontti on siis tavanomaista suurempi. Oli muuten ihan hyvä ratkaisu nimenomaan tälle päivälle, koska kärsin ilmeisesti edelleen uudenvuoden juhlinnasta tasaisena jatkuvan ohimoiden jyskytyksen muodossa.
Anna Luoto kouluttautui sotien jälkeen kätilöksi Helsingissä toimittuaan lottana rintamalla ja saatuaan sukulaisilta taloudellista tukea opintoja varten. Opiskeluaikana haastava työ tuli tutuksi: ensin valmistavassa koulussa ja sitten pikkuoppilaina lähinnä täytettiin jäävarastossa jääpusseja synnyttäneiden äitien mahan päälle tulehduksia estämään ja pyyhittiin pölyjä, mutta vähitellen vastuu kasvoi ja kätilöopiskelijat pääsivät avustamaan synnytyksissä. Päivystyksiä saattoi olla monta yötä putkeen ja päiväsaikaan hoidettiin tavalliseen tapaan tentit ja kurssit. Asuntolassa hiljaisuus tuli kymmeneltä, eikä miesvieraita sallittu edes päiväsaikaan – kätilöopiskelijan tuli olla naimaton, ja siksi mahdolliset kihlaukset pidettiin salassa.
Valmistumisensa jälkeen Anna suorastaan revittiin töihin kunnankätilöksi. Hän sanoo sen olleen kutsumus, sairaalaan hän sen sijaan ei halunnut töihin. Anna päätyi Pohjanmaalle pitämään omalta osaltaan pystyssä isoa kuntaa, jossa maailmaan autettavia lapsia riitti, kuten myös kuljettavia kilometrejä.
Autoa ei naispuolisille kunnan työntekijöille katsottu tarpeelliseksi vielä 60-luvullakaan. Kun muutamilla meistä silloin jo oli auto, saimme vain linja-autotaksojen mukaisen korvauksen. Kunnan rakennusmestarille kyllä maksettiin valtion kilometrikorvaukset. Kunnanisät katsoivat, että naiset joutivat kulkemaan virkamatkat polkupyörällä. Se meitä kaiveli. (s. 338)
Annan ura alkoi jo 1940-luvun lopulla, jolloin hän oli mukana synnyttämässä suuria ikäluokkia pula-ajan keskelle. Kirjassa annetaan todenmakuinen kuva siitä äärimmäisestä köyhyydestä, jossa Suomessa on pahimmillaan eletty: joskus lapsia on synnytetty maakuoppaan rakennettuihin hökkeleihin, kylmiin pirtteihin ja täisiin, lakanattomiin vuoteisiin. Uuden ihmisen syntymä on tuvan varallisuudesta riippumatta ollut kuitenkin aina yhtä ihmeellistä, ja vaikka ruokittavia suita olisi ollut jo kymmenkunta, rakkautta on useimmiten riittänyt jaettavaksi uudellekin tulijalle.
Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi kuvaa Suomessa koettua suurta muutosta jälleenrakennuksen vuosista hyvinvointivaltion hitaaseen syntyyn. Anna Luoto jaksaa raskaista työkokemuksistaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – kehua suomalaista neuvolajärjestelmää, äitiyshuoltoa ja niiden mahdollistamaa maailman pienintä lapsivuodekuolleisuutta. Vaikka hän ehti 25 vuotta kestäneen uransa aikana kokea erittäin kiperiä paikkoja, yksikään äiti ei kuollut hänen hoitamiinsa synnytyksiin. Lapsia sen sijaan kyllä menehtyi ja syntyi kuolleena, valitettavasti.
Synnytykset alkoivat hitaasti mutta varmasti siirtyä sairaaloihin, mutta lääketieteen kehityksestä ja tiedon kasvusta huolimatta vanhat raskauteen ja synnytykseen liittyvät uskomukset elivät vielä Anna Luodonkin virkauran aikana Pohjanmaalla.
Selitin, ettei lapsi ollut voinut vaurioitua, kova lonkkaluu suojasi sitä. Rouva vain penäsi, että kun lapsi syntyy, sen lonkassa on merkki. Hän muisteli vanhojen ihmisten tarinoita siitä, millainen merkki tai vamma kullekin oli jäänyt äidin raskaudenaikaisista kolhuista. Minua ihmetytti kovasti, että nuori virkanainen uskoi moiseen niin varmasti. Asiasta ei keskusteltu enää myöhemmin, ja se unohtui minulta tyystin. (s. 258)
Suomessa on uskottu erittäin vahvasti siihen, että raskaanaolevan naisen omat teot, käytös, tunteet ja ajatukset vaikuttavat suoraan kehittyvään sikiöön. Esimerkiksi suuret tunnekuohut raskauden aikana, säikähdykset, vihanpuuskat ja pahat ajatukset ovat uskomusten mukaan voineet siirtyä lapsen luonteeseen. Raskausaika on vaikuttanut myös ulkonäöllisiin seikkoihin. Muun muassa tästä johtuen raskaanaolevaan naiseen on kohdistunut erilaisia kontrollikeinoja, joista ovat huolehtineet ennen kaikkea toiset naiset. Ja pahaa silmää on tietysti pelätty myös, mikä on yksi syy sille, että raskaus on useimmiten pyritty salaamaan ulkopuolisilta mahdollisimman pitkään. Näistä seikoista Anna Luoto ei varmaankaan osittain ammatiylpeytensä vuoksi kirjoita, mutta varmasti hän on ollut niistä tietoinen kohdatessaan maaseudun naisia. Vain yksi kirjan luku, josta yllämainittu lainaus on, kertoo hieman vanhoista uskomuksista. Itse olen törmännyt niihin omassa tutkimuksessani enemmänkin. (Ja, kuten saattaa näkyä, olen niistä erittäin kiinnostunut.)
Vaikka raskaus ja synnytykset ovat naisten maailmaa, miehiä ei ole suljettu sen ulkopuolelle kokonaan.
Isän mukanaolo synnytyksen aikana oli aivan tavallista, vaikka siitä nykyaikana on tehty niin suuri haloo. Mies olikin tuskin koskaan muulloin niin altis käskettävä. Naapurin emäntä oli kyllä usein apuna, mutta isän asia oli olla lähellä ja käytettävissä. (s. 160)
Suomessa on epäilemättä osittain käytännön sanelemasta pakosta otettu miehet mukaan synnytyksiin turhia kainostelematta. Jos asutaan torpassa keskellä korpea, jonne hädin tuskin ehditään saada kätilö avuksi, isällä on melko olennainen rooli synnytyksessä. Anna kirjoittaa hieman hellyyttävästikin siitä, kuinka raavaat ja ronskit miehet saattoivat mennä aivan pois tolaltaan, parhaimmillaan pyörtyä kuukahtaa joutuessaan auttamaan vaimoaan synnytyksessä tai kuinka autokuskiksi sattunut nuori poikamies pääsi ensi kertaa elämässään niin sanotusti näkemään, mistä naisessa on kyse. Ja tietenkin hän kertoo myös siitä tuoreen isän käsinkosketeltavasta onnesta, kun oma jälkeläinen on turvallisesti maailmassa ja vaimo toipumassa koettelemuksesta. Tosin kaikilla miehillä käsitykset eivät aina olleet ihan kohdillaan:
Kun olin sammuttanut valot, alkoi äiti kertoa:
– Siksi minä teidät pyysin, että saisin tämän yön levätä. Te kun olette täällä, niin mieheni ei minuun koske. Miehelläni on sellainen käsitys, ettei nainen parane lapsivuoteesta muuten. Heti kun te täältä lähdette hän vaatii aviomiehen oikeuksiaan.
Kyllä meillä naisilla on monenlaista osaa. (s. 98)
Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi on viipale Suomen historiaa ja vieläpä varsin elämänmakuinen sellainen. Kirjallisena tuotoksena se ei ole mitenkään erityisen taidokas, mutta eipä sen tekijä ammattikirjoittaja olekaan. Pienimuotoista toimitustyötä kirja olisi kyllä vaatinut, sillä eräässäkin synnytystarinassa vuodenaika vaihtuu kesken kaiken paukkupakkasista rauhalliseen kesäyöhön. Tärkeintä on kuitenkin se, että Anna Luoto kertoo sydämellään tekemästään raskaasta työstä, muistelee lämpimästi kohtaamiaan äitejä, lapsia ja isiä, myöntää auliisti oman ajoittaisen väsymyksensä, pelkonsa ja tietämättömyytensä ja tekee kaikella tällä kunniaa äärimmäisen tärkeälle ammattiryhmälle, jolla on sananmukaisesti ollut näppinsä pelissä, kun hyvinvointi-Suomea on synnytetty, rakennettu ja kasvatettu. Nostan hattua Anna Luodon tapaisille naisille ja miehille niistä työtunneista, -vuosista ja -vuosikymmenistä, jotka he ovat uurastaneet.
Yritin etsiä hieman tietoa Anna Luodosta, mutta kovinkaan paljon sitä ei helpolla haulla löytynyt. Vuonna 2002 hän juhli 80-vuotissyntymäpäiviään ja 2008 hän kertoi sotakokemuksistaan lottana. Tämän lukemani kirjan lisäksi hän on kirjoittanut kaksi muutakin teosta: Kätilö-Liinun (1999) ja Näin sodan armottomat kasvot (1992).
Silloin ei vielä byrokratia pelannut niin kuin nykyaikana. Moneen virkaan minäkin jouduin ja kelpasin: olin pappina ja lukkarina, kastoin lapsia ja valvoin kuolevan vieressä, laitoin ruumiita arkkuun, annoin ensiapua sairaille. Työni kattoi miltei elämän koko kaaren.
Se oli täyteläistä elämää. (s. 331)
Anna Luoto: Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi. Kunnankätilö muistelee.
Tammi 1991.
353 s.
Tätä voinee pitää pehmeänä laskuna Viralliseen Graduviikkoon: lukaisin Anna Luodon muistelmateoksen opinnoista Helsingin Kätilöopistossa ja kätilötyöstä Pohjanmaalla 1940–70-luvulla. Aihepiiri liittyy graduuni, joskin oma painopisteeni on ajassa ennen sotia. Kirja on peräisin Rikhardinkadun kirjaston poistohyllystä, ja se on osa Tammen isotekstiset -kirjasarjaa, jossa fontti on siis tavanomaista suurempi. Oli muuten ihan hyvä ratkaisu nimenomaan tälle päivälle, koska kärsin ilmeisesti edelleen uudenvuoden juhlinnasta tasaisena jatkuvan ohimoiden jyskytyksen muodossa.
Anna Luoto kouluttautui sotien jälkeen kätilöksi Helsingissä toimittuaan lottana rintamalla ja saatuaan sukulaisilta taloudellista tukea opintoja varten. Opiskeluaikana haastava työ tuli tutuksi: ensin valmistavassa koulussa ja sitten pikkuoppilaina lähinnä täytettiin jäävarastossa jääpusseja synnyttäneiden äitien mahan päälle tulehduksia estämään ja pyyhittiin pölyjä, mutta vähitellen vastuu kasvoi ja kätilöopiskelijat pääsivät avustamaan synnytyksissä. Päivystyksiä saattoi olla monta yötä putkeen ja päiväsaikaan hoidettiin tavalliseen tapaan tentit ja kurssit. Asuntolassa hiljaisuus tuli kymmeneltä, eikä miesvieraita sallittu edes päiväsaikaan – kätilöopiskelijan tuli olla naimaton, ja siksi mahdolliset kihlaukset pidettiin salassa.
Valmistumisensa jälkeen Anna suorastaan revittiin töihin kunnankätilöksi. Hän sanoo sen olleen kutsumus, sairaalaan hän sen sijaan ei halunnut töihin. Anna päätyi Pohjanmaalle pitämään omalta osaltaan pystyssä isoa kuntaa, jossa maailmaan autettavia lapsia riitti, kuten myös kuljettavia kilometrejä.
Autoa ei naispuolisille kunnan työntekijöille katsottu tarpeelliseksi vielä 60-luvullakaan. Kun muutamilla meistä silloin jo oli auto, saimme vain linja-autotaksojen mukaisen korvauksen. Kunnan rakennusmestarille kyllä maksettiin valtion kilometrikorvaukset. Kunnanisät katsoivat, että naiset joutivat kulkemaan virkamatkat polkupyörällä. Se meitä kaiveli. (s. 338)
Annan ura alkoi jo 1940-luvun lopulla, jolloin hän oli mukana synnyttämässä suuria ikäluokkia pula-ajan keskelle. Kirjassa annetaan todenmakuinen kuva siitä äärimmäisestä köyhyydestä, jossa Suomessa on pahimmillaan eletty: joskus lapsia on synnytetty maakuoppaan rakennettuihin hökkeleihin, kylmiin pirtteihin ja täisiin, lakanattomiin vuoteisiin. Uuden ihmisen syntymä on tuvan varallisuudesta riippumatta ollut kuitenkin aina yhtä ihmeellistä, ja vaikka ruokittavia suita olisi ollut jo kymmenkunta, rakkautta on useimmiten riittänyt jaettavaksi uudellekin tulijalle.
Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi kuvaa Suomessa koettua suurta muutosta jälleenrakennuksen vuosista hyvinvointivaltion hitaaseen syntyyn. Anna Luoto jaksaa raskaista työkokemuksistaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – kehua suomalaista neuvolajärjestelmää, äitiyshuoltoa ja niiden mahdollistamaa maailman pienintä lapsivuodekuolleisuutta. Vaikka hän ehti 25 vuotta kestäneen uransa aikana kokea erittäin kiperiä paikkoja, yksikään äiti ei kuollut hänen hoitamiinsa synnytyksiin. Lapsia sen sijaan kyllä menehtyi ja syntyi kuolleena, valitettavasti.
Synnytykset alkoivat hitaasti mutta varmasti siirtyä sairaaloihin, mutta lääketieteen kehityksestä ja tiedon kasvusta huolimatta vanhat raskauteen ja synnytykseen liittyvät uskomukset elivät vielä Anna Luodonkin virkauran aikana Pohjanmaalla.
Selitin, ettei lapsi ollut voinut vaurioitua, kova lonkkaluu suojasi sitä. Rouva vain penäsi, että kun lapsi syntyy, sen lonkassa on merkki. Hän muisteli vanhojen ihmisten tarinoita siitä, millainen merkki tai vamma kullekin oli jäänyt äidin raskaudenaikaisista kolhuista. Minua ihmetytti kovasti, että nuori virkanainen uskoi moiseen niin varmasti. Asiasta ei keskusteltu enää myöhemmin, ja se unohtui minulta tyystin. (s. 258)
Suomessa on uskottu erittäin vahvasti siihen, että raskaanaolevan naisen omat teot, käytös, tunteet ja ajatukset vaikuttavat suoraan kehittyvään sikiöön. Esimerkiksi suuret tunnekuohut raskauden aikana, säikähdykset, vihanpuuskat ja pahat ajatukset ovat uskomusten mukaan voineet siirtyä lapsen luonteeseen. Raskausaika on vaikuttanut myös ulkonäöllisiin seikkoihin. Muun muassa tästä johtuen raskaanaolevaan naiseen on kohdistunut erilaisia kontrollikeinoja, joista ovat huolehtineet ennen kaikkea toiset naiset. Ja pahaa silmää on tietysti pelätty myös, mikä on yksi syy sille, että raskaus on useimmiten pyritty salaamaan ulkopuolisilta mahdollisimman pitkään. Näistä seikoista Anna Luoto ei varmaankaan osittain ammatiylpeytensä vuoksi kirjoita, mutta varmasti hän on ollut niistä tietoinen kohdatessaan maaseudun naisia. Vain yksi kirjan luku, josta yllämainittu lainaus on, kertoo hieman vanhoista uskomuksista. Itse olen törmännyt niihin omassa tutkimuksessani enemmänkin. (Ja, kuten saattaa näkyä, olen niistä erittäin kiinnostunut.)
Vaikka raskaus ja synnytykset ovat naisten maailmaa, miehiä ei ole suljettu sen ulkopuolelle kokonaan.
Isän mukanaolo synnytyksen aikana oli aivan tavallista, vaikka siitä nykyaikana on tehty niin suuri haloo. Mies olikin tuskin koskaan muulloin niin altis käskettävä. Naapurin emäntä oli kyllä usein apuna, mutta isän asia oli olla lähellä ja käytettävissä. (s. 160)
Suomessa on epäilemättä osittain käytännön sanelemasta pakosta otettu miehet mukaan synnytyksiin turhia kainostelematta. Jos asutaan torpassa keskellä korpea, jonne hädin tuskin ehditään saada kätilö avuksi, isällä on melko olennainen rooli synnytyksessä. Anna kirjoittaa hieman hellyyttävästikin siitä, kuinka raavaat ja ronskit miehet saattoivat mennä aivan pois tolaltaan, parhaimmillaan pyörtyä kuukahtaa joutuessaan auttamaan vaimoaan synnytyksessä tai kuinka autokuskiksi sattunut nuori poikamies pääsi ensi kertaa elämässään niin sanotusti näkemään, mistä naisessa on kyse. Ja tietenkin hän kertoo myös siitä tuoreen isän käsinkosketeltavasta onnesta, kun oma jälkeläinen on turvallisesti maailmassa ja vaimo toipumassa koettelemuksesta. Tosin kaikilla miehillä käsitykset eivät aina olleet ihan kohdillaan:
Kun olin sammuttanut valot, alkoi äiti kertoa:
– Siksi minä teidät pyysin, että saisin tämän yön levätä. Te kun olette täällä, niin mieheni ei minuun koske. Miehelläni on sellainen käsitys, ettei nainen parane lapsivuoteesta muuten. Heti kun te täältä lähdette hän vaatii aviomiehen oikeuksiaan.
Kyllä meillä naisilla on monenlaista osaa. (s. 98)
Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi on viipale Suomen historiaa ja vieläpä varsin elämänmakuinen sellainen. Kirjallisena tuotoksena se ei ole mitenkään erityisen taidokas, mutta eipä sen tekijä ammattikirjoittaja olekaan. Pienimuotoista toimitustyötä kirja olisi kyllä vaatinut, sillä eräässäkin synnytystarinassa vuodenaika vaihtuu kesken kaiken paukkupakkasista rauhalliseen kesäyöhön. Tärkeintä on kuitenkin se, että Anna Luoto kertoo sydämellään tekemästään raskaasta työstä, muistelee lämpimästi kohtaamiaan äitejä, lapsia ja isiä, myöntää auliisti oman ajoittaisen väsymyksensä, pelkonsa ja tietämättömyytensä ja tekee kaikella tällä kunniaa äärimmäisen tärkeälle ammattiryhmälle, jolla on sananmukaisesti ollut näppinsä pelissä, kun hyvinvointi-Suomea on synnytetty, rakennettu ja kasvatettu. Nostan hattua Anna Luodon tapaisille naisille ja miehille niistä työtunneista, -vuosista ja -vuosikymmenistä, jotka he ovat uurastaneet.
Yritin etsiä hieman tietoa Anna Luodosta, mutta kovinkaan paljon sitä ei helpolla haulla löytynyt. Vuonna 2002 hän juhli 80-vuotissyntymäpäiviään ja 2008 hän kertoi sotakokemuksistaan lottana. Tämän lukemani kirjan lisäksi hän on kirjoittanut kaksi muutakin teosta: Kätilö-Liinun (1999) ja Näin sodan armottomat kasvot (1992).
Silloin ei vielä byrokratia pelannut niin kuin nykyaikana. Moneen virkaan minäkin jouduin ja kelpasin: olin pappina ja lukkarina, kastoin lapsia ja valvoin kuolevan vieressä, laitoin ruumiita arkkuun, annoin ensiapua sairaille. Työni kattoi miltei elämän koko kaaren.
Se oli täyteläistä elämää. (s. 331)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)