Syksyn ensimmäiset pakastemansikat

...maksoivat paikallisessa Prismassa 4,10 euroa. Ostin silti. Hyvältä maistuvat.

Samassa yhteydessä katselin erinäisiä urheiluvaatteita, mutta jumatsuka ne ovatkin kalliita! En ole ikinä suosinut collegeasumuotia, joten en ole tajunnutkaan, kuinka kalliita esimerkiksi hupparit ovat, kun niihin lätkäistään jokin tuotemerkki isolla printillä rintaan. Yritin penkoa tarjousrekkejä, mutta niissä olleet topit ja muut härpäkkeet olivat aika rumia. Ei sillä, että edes pukeutuisin mihinkään toppeihin salilla ollessani, ihan vielä nämä "lihakset" eivät halua tulla nähdyiksi kesken urheilusuorituksen. No, en siis hankkinut uusia välineitä, ehkä pärjään kulahtaneilla t-paidoilla ja nukkaisilla verkkareilla edelleenkin. Uuden repun kyllä tarvitsisin. Nykyinen on muuten hyvä, mutta pohja alkaa olla jo aika heikoissa kantimissa ja salivermeiden + opiskelutavaroiden samanaikainen mahduttaminen vaatii melkoista mielenlujuutta ja välillä raakaa voimaakin. Mutta kun reputkin ovat kalliita! Tähän väliin voisin kuitenkin kertoa, että löysin itselleni talvitakin kirpputorilta viidellä eurolla, joten ehkä voisin käyttää suunnitellut takkirahat uuteen reppuun. Harkinnan arvoinen juttu.

Olen seurannut kiihtyvällä mielenkiinnolla meneillään olevaa Big Brother -kamppailua. Ensimmäistä suomalaista kautta seurasin aluksi innokkaana, mutta kiinnostus sammui. Toista kautta en katsonut kuin satunnaisesti. Viime vuonna aloitin seuraamisen ehkä puolivälistä, ja diggasin Saulista saman tien. Tätä nykyistä olenkin sitten katsonut tunnollisesti ja seurannut tapahtumia jopa internetin ihmemaassa (en sentään 24/7-palvelulla, vaan ihan "uutis"tasolla ja keskustelupalstoilla), ja täytyy sanoa, että ensimmäisen vuoden BB oli pyhäkoulu tähän verrattuna. Mitä halpamaista juonittelua, outoja ihmisiä, riitaa ja paskanjauhantaa! Yleensä kaltaiseni sosiaalipoken harrastaja saattaisi jopa digata, mutta tässä tapauksessa meno on mennyt ihan överiksi, eikä se ole enää ollenkaan viihdyttävää. Pieni klikki pelaa omaan pussiinsa ja pilaa muiden elämän talossa jauhamalla sontaa, kiihdyttämällä muiden keskinäisiä erimielisyyksiä ja leikkimällä olevansa itse kaiken yläpuolella ns. hyvinä ihmisinä. Tietenkin pelissä pitää pelata, ja ihmisten todellinen puoli paljastuu vasta vähitellen, mutta joku roti nyt kumminkin! No, helpotusta on luvassa, sillä ilmeisesti pahimpia juonittelijoita rangaistaan alkuviikosta. Saas nyt kattoo. Mutta ei se ole enää viihdyttävää, kun telkkarissa näytetään ihan koulukiusauksen normit täyttävää skeidaa tosi-tv-ohjelmassa. (Tai ehkä jotain sadistia saattaa kiinnostaa, mutta minua ei.)

Tämä tällä kertaa ajankohtaisista aiheista. Taidanpa jatkaa BB-sivujen selaamista, kun eipä tässä muutakaan tekemistä ole. (Uusi teippirulla on, mutta pakkaaminen kiinnostaa ns. kympillä.)

Laukkuun leipää ja piimää vaan!

Tänään laitoin kaulaani ensi kertaa sellaisen helminauhan, tiedättehän, pitkän ja muodikkaan, joka kääräistään kaulan ympärille muutamaan kertaan. Se oli kivan näköinen ja sopi muuhunkin asustukseen, vaikken mennytkään kuin yliopistolle esitelmää tekemään. Esitelmän teko sujui kuitenkin nopsaan, joten ehkä syynä oli helminauha. Tai hyvä flow. Tai tehokas pari.

Olen taas yrittänyt pakata. Minulla on aivan liikaa tavaraa, kai se olisi hitto vieköön uskottava. Luulin muka tyhjentäneeni asuntoa taannoisen kirpputoriepisodin yhteydessä, mutta eipä se tainnutkaan mennä ihan niin. Mistä ihmeestä tuota rompetta on kertynyt? Enkö vain osaa lopettaa? Ei kai yksin asuva ihminen voi kasata harteilleen tuollaista määrää materiaa? Ymmärrän sen, että lapsiperheissä on paljon kamaa nurkissa, lapsethan kasvavatkin nopeasti ja kaikkea. Mutta että tällaisella opiskelijanplantulla, joka vielä luulee olevansa vihreä! Tietenkin suurin osa tavarapaljoudestani on kirjoja, mutta onpa tuota näemmä muutakin - astioita, joita en käytä, ihmeellisiä lasitavaroita, joita en vain raaski laittaa etenpään (tuollaisia rumia ja painavia vaaseja esimerkiksi, ei kai niillä edes ole mitään tunnearvoa, kun eivät ne herätä mitään muuta mielikuvia kuin kirosanoja?), on purnukkaa, purkkia ja filmirullia vaikka muille jakaa. Filmirullista en tietenkään aio luopua, eivätkä ne tilaa viekään, mutta silti lisäävät kaaoksen tuntua. Lisänä päälle isä-vainaan karttapallo, vanhat Pahkasiat ja Asterixit, mummin englanninkirjat (opiskeli vanhoilla päivillään uuden kielen, enkä millään raaski heittää kirjaa pois, kun sen sivuilla on mummin vanhan ihmisen käsialalla kirjoitettuja ääntämisohjeita), muutamia rumia pehmoleluja, joiden paikka on yleensä kaapissa häpeämässä... Tervetuloa vaan penkomaan, en tiedä itsekään, mitä kaikkea täällä on tarjolla. Kuten jo aiemminkin on tullut ilmi, olen silti sitä mieltä, että omaisuus pitäisi hätätilassa saada pakattua rinkkaan. Ei sillä, että oikeasti koskaan lähtisin kulkuriksi maailmalle ainoastaan rinkka selässäni, mutta hypoteettinen ajatus kihelmöi. Ilman materiaa voi olla erittäin onnellinen, eikä muuttoon tarvita kuorma-autoa! Joku voisi tulla opettamaan minulle, kuinka omaisuudesta luovutaan itseään säästämättä. Miksi pitää olla kirjatoukan tytär! Syytän geenejäni!

Sitäpaitsi teippikin loppui, enkä saa enää laatikoita kiinni. Pakko kai siirtää loppu puuhastelu huomiseen. Harmi.

Ja vielä yksi!

Päivät kuluvat, mutta en tiedä, minne ne menevät. Minusta on tullut hitaampi lukija tai sitten keskittymiskykyni on huonontunut, sillä ihan tavallisen romaanin lukeminenkin vie monen monta iltaa. Se hermostuttaa minua. Kirjoja on lukematta niin paljon. Itse omistamiani yritän tosin pakata pikkuhiljaa laatikoihin. Ensi viikon lauantaina on "muuttopäivä", jolloin asuntoni tyhjenee ja kissa lähtee lainaan Järvenpäähän. Minulle tulee sitä ikävä. Onneksi vietän paljon aikaa "etelässä" tämän pakkoevakon aikana, joten ehkä Riesa ei kokonaan minua unohda. Toivottavasti se on kiltisti, muuten veljeni tekee siitä rukkaset. Tai keittoa.

Epämääräinen haikeus valtaa alaa. Ikkunan takana oleva elämä viilenee hiljalleen, lehdet putoavat puista ja ihmiset pukeutuvat kaulaliinoihin ja villakangastakkeihin. Minunkin pitäisi ostaa lämmin takki, edellinen talvikuntoa ylläpitävä kangaskyhäelmä kului puhki (aasialaislasten verisin sormin ompelemahan se oli, tuskin se enempää elinikää ansaitsikaan). Ehkä menen viikonloppuna takkiostoksille. Sain rahaakin.

Aamuisin katselen bussin ikkunasta kylmää ilmaa. Haluaisin matkustaa pois, aloittaa uudelleen jossain muualla. Haluaisin selvyyttä, jota en saa. Haluaisin herätä aamuisin toisen vierestä, silittää selkää ja juoda aamukahvia samanlaisista mukeista. Haluaisin katsoa telkkaria sunnuntaisin samalla sohvalla, ei edes haittaisi vaikka molemmilla olisi läppäri sylissä. Tehdä lämpimiä voileipiä, kiistellä viimeisistä juustosiivuista ja käydä iltalenkillä. Puoliskoni mielestä olen konservatiivi. Omasta mielestäni olen yksinäinen ja hellyydenkipeä. Ja niin epävarma! Surettaa, kun en voi nähdä tulevaisuuteen. Haluaisin. Haluaisin jakaa elämääni enemmän kuin toinen osapuoli haluaa sitä vastaanottaa. Se on vähän harmi.

Kävin tänään lopultakin ensimmäistä kertaa bodypumpissa. Oloni on kuin jyrän alle jäänyt, mutta silti hyvä. Tästä tulee tapa! Ensi viikolla jyräydyn vain puoliksi.

Suklaata tekis mieleni

Asioita on selvitetty, oloni on henkisellä tasolla parempi kuin aikoihin. Ehkä yhteenkasvaminen on sittenkin hyvä asia. Meillä on kivaa yhdessä. Nih.

Nenäni vuotaa, vessapaperia kuluu. Asunnossani on kylmää ja kolkkoa - sohva on lähtenyt autuaammille maille, osa tavaroista on jo pahvilaatikoissa ja olen nyt siirtynyt nukkumaan lattialle. Se ei ehkä ole hyväksi selälle tai poskionteloille, mutta en jaksa enää järjestää. Näin on helpompaa. Ja muutaman yön päästä pääsen taas maailman parhaaseen kainaloon. No, ei pidä käsittää ihan ällösöpöksi, sillä emme todellakaan paremman puoliskoni kanssa nuku "sylikkäin" vaan ihan rehellisesti omissa oloissamme, mutta ehkä pointti tuli kuitenkin jotenkin selväksi.

Filosofian luentosarjan piti alkaa tänään, muttei se alkanutkaan. Huomenna alkaa saksan tekstinymmärtämiskurssi, saa nähdä, kuinka siitä selviän. Kokeillaan. Olen ollut aika väsynyt ja nytkin olo on sopivasti flunssainen, kuumettakin on vähän. Onneksi tunnin päästä tulee Big Brother!

Seksiä, sitiä ja englannin skillsejä

Käytin männäviikolla ensimmäistä kertaa luottokorttiani. Olimme kaupungilla, ja mieleni alkoi tehdä kamalasti Sex and the City Shoeboxia, jollaisen olin aiemmin kesällä nähnyt paikallisen Anttilan viihdeosastolla, mutten silloin sitä ostanut, ja myöhemmin se oli jo kadonnut valikoimista. Torstaina boxeja oli paikalla useampikin kappale, ja hetken aikaa (2,5 minuuttia) asiaa mietittyäni yksi sellainen tarttui matkaani. Ostosseuralaiseni oli aiemmin luvannut lainata hetkellisesti rahaa, sillä oma tilini oli tyhjentynyt samana aamuna kahteen Rooman lentolippuun. Kesken kaiken, ennen totaalista velkaantumista, muistin kuitenkin, että lompakostanihan löytyy nykyisin ihan oikea luottokortti! Joten ei muuta kuin kassalle ja Mastercard vinkumaan. Olo oli epätodellinen, joskin myöhemmin onnellinen - ostokrapulaa ei tullut. Ehkä se tulee sitten kun luottokorttilasku napsahtaa laatikkoon. Kulutustottumuksistani voisi joku ihan mielellään tehdä jonkinmoisen tutkimuksen, jonka tulosten jälkeen kaikki saisivat (syystä) osoittaa minua sormella ja käskeä häpeämään. Tänään olen joka tapauksessa katsonut jo neljä jaksoa Sinkkistä, käynyt lenkillä, aloittanut opiskelun (englannin puhekurssilla), käynyt kirjastossa, ostanut uutta kahvia, tehnyt pitsaa ja ostanut uuden kansion tämänvuotisille opiskelupapereille sekä päättänyt osallistumisesta ensimmäiseen kirjatenttiin uuden lukuvuoden puolella. Kaiken kaikkiaan melko tehokasta, vai mitä? Lenkkeily oli erityisen mukavaa, vaikka koinkin alemmuuden tunnetta joka kerta, kun satunnainen trikooasuinen juoksija ohitti minut tömisten. Ehkä minäkin juoksen vielä jonain päivänä, ehkä viiden vuoden päästä. Siihen saakka puhina askelmittarin kanssa saa luvan riittää.

Yritän jatkuvasti nollata ajatuksiani, kun en kuitenkaan pääse sylkemään niitä suustani vielä useampaan päivään. Puhelimessa puhuminen ei korvaa kasvokkain tapahtuvaa kommunikaatiota, sillä puhelun aikana ei voi (tai ainakaan kannata) olla hiljaa vaan, ja katsoa toisen ilmeitä ja eleitä. Eikä voi koskettaa ollenkaan. Sitä juuri nyt kaipaisin. Ihan vaan tuttua rutistusta, silitystä ja pussailua. Minut on totutettu liian hyvään! Miten ikinä pärjäisin yksin, kun nuokin vietäisiin?

Katsotaan nyt, kuinka tässä käy. Olen varovaisen toiveikas, että kaikki selviää parhain päin. Minä ainakin yritän parhaani.