29. marraskuuta 2020

Téa Obreht: Vedetön maa

 


Luin Téa Obrehtin esikoisteoksen Tiikerin vaimo kahdeksan vuotta sitten (huh, aika, minne menet?). Kirja on jäänyt omaan hyllyyn, ehkä odottamaan, että joskus luen sen uudelleen. Nyt kun kaikkien näiden vuosien ja luettujen kirjojen jälkeen vilkaisin tuota tekstiäni talvelta 2012, en kieltämättä muistanut kirjasta mitään. Mutta kirjailija jäi silloin mieleeni, hyvällä ja vähän ristiriitaisella tavalla.

Vedetön maa on kiehtova, tarinaltaan ja miljööltään virkistävän erilainen romaani ja silti siinä on jotain hyvin tuttua ja tuttavallista, lähes jutustelevaa. Ollaan 1800-luvun lopun Yhdysvaltojen lähes autiossa lännessä, tarkemmin arizonalaisessa pikkukaupungissa Amargossa (vaikka kaupunki on kyllä suureellinen termi tässä tapauksessa, onneton kylä se on). Siellä sitkeä ja paljon nähnyt perheenäiti Nora odottaa puolisoaan jo ylimääräisiin päiviin venyneeltä vedenhakumatkalta. Vesi on ollut lopussa jo pitkään, kuivuus koettelee. Eikä luonnon armottomuus riitä: myös oman yhteisön ihmissuhteissa, paikallispolitiikassa ja tulevaisuuden suunnitelmissa on tiukkaa kitkaa ja kahnausta. Nora on joutunut hautaamaan esikoislapsensa, tyttären, aivan pienenä, mutta kasvattanut sen jälkeen kolme poikaa, joista kaksi jo nuoria aikuisia ja nuorin, Toby, on melkoisella mielikuvituksella varustettu ja samalla hieman onneton tunari. Toby on varma, että kodin pihapiirissä liikkuu peto ja perheen kotiapulainen, kuolleiden kanssa keskusteleva Josie, on samoilla linjoilla. Nora itse keskustelee kuolleen esikoisensa kanssa säännöllisesti, vaikka muuten pitää monia muita henkimaailman hommia höpötyksenä.

Lurie on puolestaan turkkilaistaustainen maankiertäjä, lainsuojaton, sijaton ja koditon. Hän kulkee pitkin lännen autiomaita kamelinsa Burken kanssa, taipumattoman toverin ja itsepäisen eläimen. Lurie on ehtinyt kokea paljon, eikä aina pelkkää hyvää. Hän joutuu niin ikään kohtaamaan menneitä ja kuolleita, sillä vaikka toisin voisi luulla, kuolema ei totisesti ole aina vapautus vaan pikemminkin yhä otettaan tiukentava kahle.

Vedetön maa on miljööltään elävä, vaikkakin pölyn ja hiekan ja kuivan maan kovertama. Kurkkua kuivattava jano, paahteiset päivät ja kituuttava elämä tulevat liki. Syrjäseudun hiljaisuus on musertavaa ja samalla sen käänteet ovat suuria. Paljon on piilossa, sillä Obreht on taitava tekemään leikkauksia, poistoja ja tyhjyyttä: asiat, juonenkäänteet ja totuudet paljastuvat pikku hiljaa, salakavalasti, vaikka ovatkin koko ajan esillä ja saatavilla, kuitenkin taidolla naamioituna.

Kieltämättä romaani on sangen runsas. Se etenee hitaasti, aukenee vielä hitaammin, paikoin tuntuu, että se junnaa paikallaan. Mutta ei se sitten kuitenkaan junnaa, vaan vie koko ajan syvemmälle ja pidemmälle, saa näkemään tarkemmin ja kirkkaammin, avaa tarinaansa vähä vähältä.

Vedettömässä maassa on tosiaan jano. Kaikilla on jano, veden, elämän, kuoleman. Kaiken kestävälle kamelillekin tulee jano, sitten lopulta. Kirja on syvän inhimillinen, koskettavakin, kun vähitellen paljastuvat surut ja haavat paljastuvat. Ja kuitenkin se säilyttää veijarimaisuuden, leikillisyyden, seikkailun. 

Téa Obreht ammentaa taidolla vanhasta perinteestä, historiasta, koetusta ja eletystä, mutta tekee sen omalla tavallaan, omaan kerrontaansa ja taitoonsa vahvasti luottaen.


Téa Obreht: Vedetön maa
Suomentaja: Irmeli Ruuska
WSOY 2020
447 s.
Inland (2019)

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja. Presidentti Barack Obama on suositellut tätä kirjaa.

7 kommenttia:

  1. Tunnelman kuvauksestasi tuli minulle - pikkuhiljaa hiipimällä - mieleen Sergio Leone ja Ennio Morricone. Kuumuus, jano ja junnaava hitaus siinä arkaaisessa maisemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kirjassa aikajänne on rakennettu kiinnostavasti: yhtäältä edetään yhden vuorokauden sisällä, toisaalta käydään läpi vuosikymmenten asiat. Hienosti rakennettu kokonaisuus, vaikka paikoin tosiaan tuntui hieman junnaavalta. Kirjan loppu kruunaa kaiken!

      Poista
  2. Kirjoititpa todella kauniisti tästä! Vaikuttaa vaikuttavalta teokselta. Vaikuttaa kyllä ehkä vähän raskaalta teokselta minun makuuni.

    VastaaPoista
  3. Oi, tämä kuulostaa kirjalta, joka pitää lukea. Tosin ehkä sitten, kun oma keskittymiskyky on vähän paremmalla tolalla. Tällä hetkellä mennään lähinnä kevyellä pätkittäin. Tähän pitänee sukeltaa sisälle ja jäädä hetkeksi paikoilleen tunnelmaan ja tarinaan.

    VastaaPoista
  4. Tämä kuulostaa kiinnostavalta, mutta toisaalta nykyiseen lukumakuuni ihan liian ahdistavalta, aika dystooppiselta suorastaan (mitä se sitten onkaan menneessä, vaihtoehtohistoriaako?) kun tuo kuivuus ja veden puutekin.

    VastaaPoista
  5. Aika tosiaan vierähtää, minulla tuo Tiikerin vaimo roikkuu edelleen lukulistalla :D Mutta tämäkin alkoi nyt kiinnostaa. Pidän vaivihkaisesta “valaistumisesta” eli, ettei läväytetä liikaa tietoa kerralla tiskiin ja lukija voi kenties kokea oivalluksen elämyksiä. Tosin sekin on taiteilua, ettei pidetä liian pimennossa. Kumpi näistä Obrehtin kirjoista kannattaisi sinusta lukea ensin?

    VastaaPoista
  6. Mielenkiintoinen aihe. Aina välillä miettii, että miksi kirjoittaja on tarttunut aiheeseensa, miten hän on päätynyt juuri Arizonan kuivuuteen ja tuohon aikakauteen, joka minua ei lähtökohtaisesti kiinnosta. Mutta usein ilahtuu, kun tarttuu kirjaan, jolla on uutta annettavaa, vaikka se ei aluksi ollutkaan oma cup of tea. Tämä tapahtuu usein lukupiirissä.
    Minulla on ollut tuo Tiger Wife hyllyssä varmaan juuri ilmestymisestä asti. Enkä vieläkään ole lukenut. Voi meitä.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!