13. elokuuta 2017

Nathan Hill: Nix



Kerron heti alkuun – ettei tarvitse turhaan jännittää – että tämän kirjan lukeminen oli lukemisen iloa parhaimmillaan. Runsas, moni-ilmeinen, eri näkökulmista, eri aikoina, eri tyylein kerrottu mehevä tarina. Kirjallisuutta juuri minulle, ja vieläpä, tai tietenkin, Yhdysvalloista, joka on minuun kovasti kolahtava kirjallisuusmaa noin yleisesti. Ja teemoja, joita rakastan: perhe- ja muissa ihmissuhteissa tehtyjä virheitä, kapinointia, kivistävää ymmärrystä elämän hallitsemattomuudesta ja arvoituksellisuudesta.

Nathan Hill kirjoitti esikoisromaaniaan Nix vuosikymmenen. Yli 700-sivuinen järkäle jysähtääkin sellaisella voimalla lukijan tajuntaan, että sitä on huolella mietitty ja hiottu. Toisaalta kymmenen vuotta on myös niin pitkä aika, että tarina alkaa jo väistämättä elää omaa elämäänsä ja kasvaa omin voimin eteenpäin, versoja lähtee joka suuntaan – jopa niin, että niissä olisi aineksia ihan omaksi romaanikseen. Ken tietää.

Nixin päähenkilö on Samuel Andresen-Anderson. Äitinsä lapsena hylkäämä, chicagolaisen collegen kirjallisuudenopettaja (tai -professori, kuten ne kaikki Yhdysvalloissa ovat), mehevän kustannussopimuksen saanut mutta kirjansa kanssa jumissa oleva kirjailija. Samuel on menettänyt jo paljon: äitinsä, elämänsä rakkauden, työn imun, itsekunnioituksensa. Päivät kuluvat luennoilla opiskelijoita plagioinnista ja laiskasta ajattelusta käräytellen ja nettipelejä pelaten.

Yllättäen Samuel saa elonmerkin äidistään Fayesta, kun tämä nousee koko maan median ykköspuheenaiheeksi "Packer Attackerina" – naisena, joka heitti kuvernööriä ja tulevaa presidenttiehdokasta kivillä puistossa. Samalla paljastuu Fayen menneisyys 1960-luvun lopun radikaalina. Samuel on ymmällään, sillä hänen tuntemassaan perhekronikassa äiti on aina ollut kiltti pikkukaupungin kasvatti ja kotirouva, joka jätti perheensä syytä ilmoittamatta.

Samuelin kustantaja saa loistoidean: raaka paljastuskirja Fayesta kuittaa Samuelin velat kustantamolle ja saa tämän kirjoittamaan taas. Mitä pidemmälle Samuelin tutkimus etenee, sen monimutkaisemmaksi äidin elämä paljastuu. Ympärillä Yhdysvallat elää 2000-lukua vuoroin henkitoreissaan, vuoroin maanisella vauhdilla edeten.

Nix on monipuolisen tarinankerronnan taidonnäyte. Se soljuu ajassa sulavasti, vaihtaa näkökulmaa nikottelematta, laajentaa kuvaansa hivuttaen, juuri oikeanlaisella temmolla. Päähenkilöksi ja tarinan selkärangaksi Samuelin rinnalle nousee vähitellen myös Faye, jonka omin maailma ja syvin sisusta paljastuu hitaasti, jos silloinkaan. Äidin menettämisen tuska Samuelin elämässä on käsinkosketeltava, edelleen vuosikymmeniä myöhemmin. Silti Hill ei kirjoita katkeraa kostoa, vihaa tai muita äärimmäisiä tunteita. Pikemminkin eletyn elämän syyt ja seuraukset muodostuvat pienistä sirpaleista, säröistä ja sattumuksista. Ihmiset ajatuvat tapahtumien keskiöön, koskevat väärällä hetkellä tai jättävät sanomatta, mitä ajattelevat. Ja se kaikki on kokonaisuutena jo riittävän traagista: mitä menetettyjä mahdollisuuksia, mitä virheitä, mitä kompastumisia!

Sivuhenkilöiden kautta tarina saa lisää sävyjä. Samuelin nettipelituttu, Elfscape-maailman legendaarinen örkintappaja Pwnage valottaa virtuaalielämää ja selviytymisstrategioita. Hänen mukaansa kaikki kohtaamamme ihmiset ovat joko vihollisia, esteitä, arvoituksia tai ansoja. Niin ikään Samuelin pitämän kirjallisuuden johdantokurssin plagioijapimu Laura Pottsdam tuo romaaniin jotain sellaista nykyajan kuvaa pyrkyryydestä, laiskuudesta, sosiaalisten verkostojen muodostumisesta ja hallinnasta lähtevien tapahtumaketjujen synnystä, joka on yhtä aikaa hervottoman hauskaa ja hyytävän totta. Samuelin lapsuudenystävät, kaksoset Bishop ja Bethany tuovat oman olennaisen lankansa tarinan kokonaisuuteen.

Nix-sana on vastine suomen kielen näkille. Fayen isä on norjalainen siirtolainen, joka omilla kansanperinteeseen kuuluvilla kertomuksillaan on vaikuttanut Fayeen merkittävästi. Näkki edustaa sitä, mikä on ihmiselle tärkeää ja mikä voi milloin tahansa kadota näkyvistä, väkisin vietynä tai itse lähtien. Fayen tulkinta on, että se mitä ihminen eniten rakastaa, satuttaa häntä elämässä myös eniten.

Nathan Hill siis lunastaa ehdoitta paikkansa kirjailijana, joka kirjoittaa kirjallisuuttaa juuri minulle. Vaikka Nix on hurjan laaja, eri suuntiin kurkotteleva ja käsittelemiltään teemoilta jopa ahne romaani, se tarjoaa vastineeksi tunteen oivallisesti vietetyistä tunneista ja samalla pikkuruisen ajatuksen siitä, kuinka omaa elämäänsä on syytä ohjata haluaamansa suuntaan vielä vähän jämäkämmin.


Nathan Hill: Nix
Suomentaja: Raimo Salminen
Ulkoasu: Oliver Munday
Gummerus 2017
719 s.
The Nix (2016)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Kannesta kanteen, Kirsin Book Club, Rivien välistä

Haasteet: Sadas (!) lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen!

18 kommenttia:

  1. En uskalla lukea Nix-postauksia kuin silmäillen, koska kirja odottaa minulla lukupinossa, ja pelkään juonipaljastuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti pääset pian lukupuuhiin! Itse pidin tästä todella paljon.

      Poista
  2. Niin kuin tuossa jo minun blogini puolella todettiin, meillä taitaa olla sama maku ainakin näiden yhdysvaltalaisromaanien osalta. Nix on kyllä mahdottoman runsas ja hieno esikoinen, toivotaan että Hill saa seuraavan kirjoitettua vähän nopeammin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan! Hyvä niin. ;) Tässä kirjassa on kyllä todella paljon kaikkea, monenlaista mihin tarttua ja mistä pitää.

      Poista
  3. No höh. Ajattelin etten ikinä jaksa lukea näin pitkää romaania (tiedostan että tämä on ongelma ja yritän kehittää itseäni asiassa), mutta olen lukenut tästä vain ylistäviä arvioita. Pitäisiköhän tämä sittenkin pistää varausjonoon...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No pitäisi todellakin! Tästä saa paljon irti, vaikka aikaa se toki vie.

      Poista
  4. Takerrun sivumäärään. En tällä hetkellä jaksa tarttua paksuihin kirjoihin. Ennen oli päinvastoin. Tartuin vain järkäleisiin, sillä halusin uppoutua kirjan maailmaan kunnolla.
    Kunpa kirja olisi jaettu osiin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän lukemiseen meni minullakin tovi jos toinenkin, ja luin samaan aikaan rinnalla lyhyempiä. Mutta jossain vaiheessa romaania, puolivälin paikkeilla, veto oli jo sellainen, etten olisi malttanut laskea sitä käsistäni ollenkaan.

      Poista
  5. Luen aika vähän käännöskirjallisuutta ja vielä harvemmin yli 500-sivuisia kirjoja, joten en usko tähän tarttuvani, vaikka juoni ihan kiinnostavalta kuulostaakin, paitsi tuo örkkipelipuoli on luotaantyöntävää 😉

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä toimisi hienosti myös leffana tai tv-sarjana. Ehkä sarjana paremmin. Se tietokonepeliosio hoidetaan aika tyylikkäästi, ei tule yliannostusta, vaan tällainen sangen vähän peliskeneä tuntevakin pysyy kärryillä ja lähinnä ehkä hämmästelee maailman monimuotoisuutta.

      Poista
  6. Luimme NIXin elokuun lukupiirissämme, kuten tämän viikon kommentointiketjusta selviääkin, ja kirja kolahti kyllä minuunkin. Allekirjoitan sinun ajatuksesi siitä. Lisään vielä henkilökohtaisen tarinan, miksi erityisesti 60-luku ja Fayen nuoruus tuli niin iholle. Vuonna 1968 elokuussa olin Teiniliiton kesäkurssilla Veikkolassa, kun panssarit vyöryivät Prahaan. Samaan aikaan, kun Faye osallistuu Chicagon mielenosoituksiin. Me lähdimme joukolla osoittamaan mieltä Neuvostoliiton miehitystä vastaan Helsinkiin, tai oikeastaan osoitimme solidaarisuutta Tsekkoslovakialle maan suurlähetystön edessä. Se oli suuri kokemus kuusankoskelaiselle lukiolaistytölle, vaikka jouduinkin miettimään, mitä banderollitekstimme "Alas Neuvostoliitonkin imperialismi" oikeastaan tarkoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, mikä kokemus! Sukupolvikokemukset ovat tärkeitä, ja mitä enemmän elämässään kokee, sen suurempaan merkitykseen ne nousevat, uskon. Etenkin siksi, että kykenee asettamaan niitä kontekstiinsa ja vertaamaan maailman tapahtumiin laajemmalla näkökulmalla.

      Ja kyllä, tämä kirja kolisi!

      Poista
  7. Olen lukenut kirjaa noin 70 sivun verran, ja tarkoitukseni oli edistää kirjaa myös lukumaratonilla, mutta muut kirjat houkuttivat enemmän. Alkuni kirjan kanssa on ollut kaksijakoinen: Samuelin ja opiskelijatytön kohtaaminen oli äärimmäisen herkullista luettavaa, muut tapahtumat hyvää keskitasoa. Kirja ei ehkä ole vielä oikein paljastanut luonnettaan, luulisin. :) Kunhan lukumaratonista vähän toivun, jatkan taivalta Nixin kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en taas hetkeen ollutkaan lukenut tätä ominta kirjallisuuttani eli yhdysvaltalaisia nykyromaaneja, joten ehkä siksikin huumannuin tästä niin suuresti. Joskin kyllä tämä aikaa vei, ja jaksamistakin jonkin verran, koska on melkoinen paksukainen.

      Poista
  8. Minä yleensä tykkään polveilevista tarinoista, mutta jostain syystä minun on vaikea päästä sisään moderneihin amerikkalaisiin. John Irving, Donna Tartt, Paul Auster... ei vaan onnistu. Pelkään tämän osuvan samaan kastiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on samaa kuin mainitsemissasi, joten ehkei ole sinun kirjasi. Onneksi meillä kaikilla on vapaus omiin suosikkeihimme, eikä niistä ole missään määrin pakko päästää irti.

      Poista
  9. Ooh, pitäisi siis näemmä lukea. Pakko tässä samalla sanoa, että ihailen miten osat kirjoittaa näin tyhjentävästi ja tarkkanäköisesti mutta sillä tavalla ettei tunne tulleensa spoilatuksi. Ah, nautin! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on hyvä! Suosittelen kyllä runsaan tarinan ystävälle.

      Kiitos, Linnea, ihanasti sanottu!

      Poista

Kiitos kommentistasi!