6. tammikuuta 2017

Joyce Carol Oates: Tavallinen rakkaus



Joyce Carol Oatesilta lukemani romaanit Sisareni, rakkaani, Blondi ja Haudankaivajan tytär ovat olleet vahvoja ja vaikuttavia kirjoja. Kosto: rakkaustarina on myös tullut luettua, mutta siitä en ole kirjoittanut. Näiden kirjojen perusteella olen tehnyt sen päätelmän, että Oates on todellakin minun kirjailijani, hänen kynästään lähtee jotain sellaista, joka minun kuuluu lukea.

Oatesin (s. 1938) tuotanto on todella laaja, eikä sitä ole lähimainkaan kokonaan suomennettu. Joskus divariretkellä satuin bongaamaan hyllystä tutun kirjailijan mutta vieraan kirjannimen: Tavallinen rakkaus. Kapoinen olomuoto kiinnosti myös, olen tottunut Oatesin järkälemäiseen tyyliin. Kyse olikin novellikokoelmasta.

Tavallinen rakkaus on 12 novellin kokoelma. Novellit on valittu ja suomennettu neljästä vuosina 1966–1974 ilmestyneestä kokoelmasta. Aloittelin lukemista jo joulukuisella Novellimaratonillani, jolloin luin kolme ensimmäistä. Nyt paahdoin kokoelman loppuun.

Tai paahdoin ja paahdoin, pikemminkin nautiskelin, ahdistuin ja säännöstelin. On nimittäin selvää, että Oates on myös novellien kirjoittajana yhtä piikikäs ja viiltävä kuin romaaneissaan. Aivan yhtä suureen vimmaan kuin vaikkapa lähes 1000-sivuinen Blondi novellimitta ei häntä päästä, mutta tarinan kaaret on rakennettu huolella, jännite on käsinkosketeltava ja henkilöissä voimaa.

Eniten nautin – jos ja kun valita pitää – novelleista Minne menet, missä olet ollut? sekä Joen varrella. Molemmat kuvaavat nuoren naisen elämää ja valintoja, joita tekee silloin, kun ei vielä muusta tiedä. Valinnat johtavat seurauksiin, joita ei osaa kuvitellakaan ja jos aikaa voisi kääntää takaisin, sen varmasti tekisi. Minne menet, missä olet ollut? rakentaa jännitteensä hienovaraisesti ja huomaamatta, eikä novellin lopussa voi uskoa, minne ollaan alusta tultu. Nuori Connie on tottunut olemaan se kaunis tyttö, joka voi olla hieman ylimielinenkin, vaikka kaipaakin huomiota ja hellyyttä. Huomiota hän ainakin saa, enemmän kuin haluaisi. Joen varrella on samantyyppinen. Helen on karannut aviomiehen ja pienen lapsensa luota ihastuksen perässä, mutta palaakin kotiin. Isä hakee hänet bussiasemalta, mutta miehen, joka on tehnyt kaikkensa antaakseen perheelleen enemmän kuin on itse saanut, on vaikeaa ymmärtää tyttären valintoja.

Oates kirjoittaa pääosin naisista, naisen elämästä ja naisnäkökulmasta. Oatesin naiset eivät ole mitään yksioikoisia sankareita, vaan osin typeryyksiä tekeviä, vietävissä olevia, mustasukkaisia tai kateellisia. Novelleissa paljastuu luonteenpiirteiden laajuus ja ihmisten monimutkaisuus: tekojen ja sanojen tuomitseminen ei ole aivan yksinkertaista, ei välttämättä edes silloin, kun mukaan astuu väkivalta.

Monessa Tavallisen rakkauden novellissa koetaan jopa kuolemaan johtavaa väkivaltaa tai vahvasti sen uhkaa. Oates ei kuitenkaan kirjoita väkivallasta mässäillen, vaan pikemminkin todeten. Hän näyttää, kuinka voi käydä joko onnettomien sattumusten, mielenhäiriön tai vakaan harkinnan jälkeen.

Koen Joyce Carol Oatesin vahvana, kantaaottavana kirjailijana. Hän ei paasaa, vaan asettaa lukijan pohtimaan omaa suhtautumistaan ja mielipiteitään. Onko typeriä valintoja tehneellä ihmisellä mahdollisuus palata takaisin? Kerjääkö joku joskus verta nenästään? Miksi pysyä avioliitossa, jossa ei ole onnellinen eikä voi sellaiseksi tullakaan? Onko lapsi kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen?

Ottaen huomioon novellien kirjoitusajankohdan 1960–70-luvuilla niissä on vahvan feministinen ote. Oates kirjoittaa anteeksipyytelemättä kotirouvien ja pikkuvaimojen arjesta, osoittaa tyhjyyden, johon voi päätyä, kun ei itse osaa (tai halua!) vaatia enempää tai ympäröivät asenteet ja rakenteet eivät anna siihen mahdollisuutta. Kuten todettua, novellien henkilöt eivät kuitenkaan ole mitään kiiltokuvia tai jalustalle nostettuja, vaan kokonaisia ihmisiä heikkouksineen. Siksi Oatesia lukeekin mielellään, vaikkeivät tarinat ole läheskään sitä, mitä kutsuisin miellyttäväksi kirjallisuudeksi.


Joyce Carol Oates: Tavallinen rakkaus
Suomentaja: Jussi Nousiainen
Ulkoasu: Seppo Polameri
Otava 1982
250 s.
Novellit valittu kokoelmista Upon the Sweeping Flood (1966), The Wheel of Love (1970), Marriages and Infidelities (1972) ja The Goddess and Other Women (1974)

Omasta hyllystä.

______

Avaan tällä kirjalla omalta osaltani Sivutiellä-blogin Feministisen lukuhaasteen.
#novellihaasteeseen kirjaan 12 novellia lisää. Nyt luettuna on 131 novellia.
22. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta nappaan kohdan 30. Kirjan nimessä on tunne.

6 kommenttia:

  1. Oates on ehdottomia suosikkeja. Olen lukenut Oatesilta myös hyytäviä tai groteskeja kauhunovelleja. Romaaneita suomeksi ja englanniksi. Aina en ole pystynyt kirjoittamaan, koska rima nousee pilviin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on muutama Oatesin romaani alkukielellä, mutten ole saanut tartuttua vielä. Oatesin kirjoittama kauhu kuulostaa tosiaan melkoiselta, kun jo tämä "tavallinen" proosa osaa olla selkäpiitä karmivaa.

      Poista
  2. Tää kuulostaa nyt aika oudolta, mutta Oates herättää mussa jotain epämääräisiä pelkoja, kammoa suorastaan. En olekaan häneltä lukenut kuin Koston (loistava) ja Haudankaivajan tytär (ei niin loistava). Pitää varmaan taas joskus yrittää uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sisareni, rakkaani ja Blondi ovat molemmat aivan loistavia. Ensinmainittu ottaa laajalti kantaa yhteiskunnan medikalisaatioon ja menestyksenhimoon kaiken mittarina. Hieno romaani, vimmainen. Pelottavakin, kyllä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!