24. elokuuta 2013

Kotimainen kasarikirjakesä: Ulvova mylläri


Arto Paasilinna: Ulvova mylläri
WSOY 2012 (1. painos 1981)
236 s.

Kirjastosta.


Gunnar Huttunen on hieman erikoinen mies. Hän ostaa peräpohjalaisesta kylästä hylätyn myllyn ja alkaa harjoittaa myllärin tointa. Eletään sotien jälkeistä jälleenrakennuksen ja eheytymisen aikaa. Luulisi pieneen kylään mahtuvan monenlaista tallaajaa, mutta ei. Gunnar on suoran toiminnan mies, omalaatuinen ja kuvia kumartamatona. Hermostuessaan ja muutenkin luonnon niin vaatiessa Gunnar vapauttaa ilmoille selkäpiitä karmivan ulvonnan. Tämä yhdessä muiden poikkeuksellisten tekojen ja sanojen kanssa saa kylän väen sekä virkavallan kääntymään yhdessä tuumin mylläriä vastaan. Seuraa hankaluuksia, mielisairaalakeikka ja lopulta pako järjestäytyneestä yhteiskunnasta.

Luin aiemmin kesällä Paasilinnan Ukkosenjumalan pojan (ja viime vuonna Jäniksen vuoden) ja nyt Ulvovan myllärin jälkeen alan huomata selkeitä temaattisia linjoja ja painoalueita, joihin hän kirjallisuudessaan keskittyy. Seuraa siis häpeämätöntä yleistämistä kolmen kirjan perusteella.

Päähenkilö on usein joko luonnostaan erikoinen tai sellaiseen pyrkivä henkilö. Tavallaan tavallinen kaduntallaaja ja kuitenkaan ei ollenkaan. Tätä päähenkilöä sitten kohtaa ongelma toisensa jälkeen, yleensä liittyen hänen tekemiinsä erikoisempiin ratkaisuihin. Pian yhteisö ja sen jälkeen virkavalta alkaa puuttua peliin hyvää hyvyyttään, piruuttaan tahi virkaintoisuuttaan. Nähdään yksinäisen sankarin taisto suurta koneistoa vastaan. Sankarilla on tosin pieni, joskus vain yhden henkilön (tai eläimen) samanmielinen kannustusjoukko. Lopullinen sanoma on, että kannattaa pitää puolensa. Erilaisuutta pitäisi osata sietää.

Kirjoitin Ukkosenjumalan pojan kohdalla, että minusta tuli Arto-fani. Näin se asia on edelleen, mutta Ulvova mylläri ei ihastuttanut aivan samaan tapaan kuin kaksi aiempaa lukemaani teosta. Paasilinnan henkilöhahmot ovat karrikoituja tahallaan, mutta väistämättä jään paikoin jumiin hänen ihmiskuvaukseensa. Fiksuja eivät toki aina ole miehetkään, mutta etenkin naiskuvaus on kyllä suoraan sanoen v-mäistä pidemmän päälle. Ulvovassa myllärissä on ainoastaan yksi keskeinen nainen, kerhoneuvoja Sanelma Käyrämö, joka on yliherkkä, tunteellinen, idealistinen ja järkensä kadottanut. Ja tietenkin kaunis! Häneen mylläri rakastuu. Sivuroolissa on Siposen emäntä, joka kuvataan laiskaksi, lihavaksi ja pahansisuiseksi. Erään sattumuksen kautta hän antaa ymmärtää halvaantuneensa, mistä sitten revitään hupia loppukirjan ajan. Todella raivostuttava henkilöhahmo. Ja siinäpä ne, tämän kirjan naiset. Hohhoi.

Sen sijaan pidän suuresti tavasta, jolla Paasilinna hyökyttää byrokratiaa ja jäykkiä rakenteita sekä yhteisön kyseenalaista voimaa. Persoonallisuudella saa aiheutettua itselleen lähinnä hallaa, ja jos ei asetu määrättyihin muotteihin, joutuu kärsimään. Onneksi Suomessakaan ei enää eletä aikaa, jolloin kunnanlääkärin leima saattoi vaikuttaa ihmisen loppuelämään – ja jolloin leima annettiin usein pikemminkin henkilökohtaisista kuin ammatillisista syistä. Ihmisen luonteen pikkumaisuuksien kuvaajana Paasilinna on taitava, mutta kokonaiskuvaani häiritsee se, että monimutkaisemman luonteen saavat vain mieshahmot.

Jäkä jäkä.

Melkoinen yksinäisen hahmon ritarihan tämä mylläri Huttunen on. Ihan sympaattinen, vaikken lopulta päässyt selville siitä, mikä hän on miehiään. Ehkä niin oli tarkoitettukin. Eihän kaikki kuulu muille, tai ei ainakaan pitäisi kuulua. Edes pienessä peräpohjalaisessa kylässä.

___

Kirsi on kuunnellut Ulvovan myllärin hieman kohisevana äänikirjana, samoin Booksy, jolle tuli kielestä mieleen rouhesämpylä.

Osallistun kirjalla Kotimainen kasarikirjakesä -haasteeseen, ja saavutan tavoittelemani Mikko Alatalo -tason! (Vielä viikko elokuuta jäljellä, katsotaan ehdinkö vielä jotain muutakin!)

10 kommenttia:

  1. Ei, Paasilinnan naishahmoissa ei ole hurraamista. Pari keskeisempää ja sympaattisempaa vanhaa naista tulee mieleen, Suloisessa myrkynkeittäjässä ja Hirtettyjen kettujen metsässä.

    Yleistys on ihan pätevä, tuo on suosittu teema monissa kirjoissaan ja siksi ei kannata liian monta kirjaansa lukea peräkkäin, edes niitä parempia.
    Noin muuten Ulvova mylläri on kyllä suosikkejani tuotannostaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy tarkastaa naistilanne, kunhan jossain vaiheessa luen lisää Paasilinnaa. Nyt en tosiaan ihan hetkeen aio, etten kyllästy.

      Poista
  2. Aivan ihastuttava kirjoitus ja onpa muuten kiva, että Paasilinnankin kirjoista kirjoitetaan yhä. Tätä kirjaa en ole lukenut, mutta nuo kaksi muuta mainitsemaasi kyllä plus joitakin muita. Hurmaava joukkoitsemurha taitaa olla suosikkini, 10 riivinrautaa ehkä heikoin kokemus.

    Paasilinnalla on tosiaan ihan omanalisensa tyyli, josta hänet tunnistaa. Itse olen tykästynyt hänen lempeään huumoriinsa ja hassuun mielikuvitukseen. Hyllyssä olisikin pari lukematonta Paasilinnan teosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jäniksen vuosi on suosikkini, ja sain jopa miehekkeenikin juuri lukemaan sen. Nyt houkuttaa Ryhmäteatterin näytelmäversio, joka tulee ensi-iltaan nyt syksyllä. 10 riivinrautaa olen nähnyt elokuvana (eikö siinä ole Esko Salminen?), ja tuo Hurmaava joukkoitsemurha on kyllä suunnitelmissa lukea jossain vaiheessa.

      Poista
    2. En muista muita Paasilinnan kirjojen pohjalta tehtyjä filmatisointeja kuin Jäniksen vuoden (en kyllä muista olenko sitä nähnyt) ja sitten tuosta Hurmaavasta joukkoitsemurhasta tehdyn tv-sarjan (jonka olen nähnyt ja se on aika hauska).

      Poista
    3. Minun pitäisi se Jäniksen vuosi -elokuva jossain vaiheessa katsoa. Tai siis haluaisin! Ja nyt kun mietin, niin tuo 10 riivinrautaa taisi sekin tosiaan olla itse asiassa tv-sarja eikä elokuva.

      Poista
    4. Itse asiassa Ere Kokkosen ohjaamat 10 riivinrautaa ja Hurmaava joukkoitsemurha on tulleet sekä elokuvana että tv-sarjana. Samaan aikaan siis kuvattu matskua tv-sarjaksi asti. Molempia tekeleitä vaivaa aika vahvasti semmoinen tasapaksu pikkuhauskuus. Ei siis voi verratakaan Risto Jarvan mestarilliseen Jäniksen vuoteen tai Pakkasvirran ohjaamaan Ulvovaan mylläriin, joka tuntui ihan suhteellisen toimivalta elokuvalta, kun viimeksi sen pari vuotta sitten katselin.

      Poista
    5. Ok, eipä ihme, että tässä on vähän sekaisin siitä, mitä on nähnyt. ;) Kokkosen elokuvat ovat tosiaan hyvin samanlaisia keskenään, ja tunnelma niissä on juuri tuollainen, miten kuvasitkin. Lapsena ja nuorena tykkäsin niistä paljon, olivat jotenkin turvallisia tai jotain. Nyt en ole vuosiin nähnyt ainuttakaan.

      Ja Jäniksen vuosi lie tosiaan ihan omassa sarjassaan. Nyt täytyy tosiaan tsempata ja hankkia se käsiini.

      Poista
  3. Hieno tiivistys. Paasilinnalta olen lukenut pari kirjaa, ja noihin raameihin ne istuvat. Alkureppana, käänne, byrok-taistelu, kiihdytys ja huipennus.

    Oliko Jäniksen vuoden jänis mies- vai naissivuosa? En muista ja luin aivan kirjan äsken!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katsotaan, miten käy, kun jossain vaiheessa jatkan Paasilinna-seikkailujani. Että tuleeko jossain vaiheessa vastaan toisenlainen juonikuvio. Toisaalta tykkään siitä, että ollaan selkeästi pienten puolella. Koneistoa vastaan tässä taistelee itse kukanenkin ;)

      Hmm, en kyllä muista! Olikohan se kovin olennaista? Ryhmiksen näyttämöversiossa Jänis on ainakin nainen, mutta sehän on tietysti dramaturgin versio.

      Poista

Kiitos kommentistasi!