Vaatimattomia huomioita

Kolmen hektisen peruskouluviikon kokemuksen tuomalla itsetietoisuudella totean täten seuraavaa:

...korvani soivat pitkään työpäivän jälkeen tahtomattani kuuntelemastani epäinhimillisestä metelistä, mutta olen jo turtunut. Ainakin ajoittain. Äänieristetty työhuone olisi silti kiva. Tai superkorvatulpat.

...välituntiriitojen selvittely on perseestä.

...ysiluokkalaiset pojat tuntuvat noin yleisesti olevan todella kosketuksenkipeitä. Siinä määrin he ainakin nuhjuavat kiinni toisissaan. Nuhjuaminen = mikä tahansa fyysinen kontakti kipeännäköisistä lyönneistä jatkuvaan tökkimiseen, nipistelyyn ja yleiseen härväämiseen.

...ihmettelen, miten muutamakin neitokainen voi elää normaalia elämää niiden valtavien tekoripsiensä kanssa.

...olen aika selvästi täysin ulapalla nykynuorison trendeistä. Puhetta ymmärrän jokseenkin hyvin, mutta noin muuten ei ole hajuakaan siitä, mikä on in ja mikä ei. Toisaalta ei kyllä kiinnostakaan. Paitsi no ehkä ihan vähän.

...silloin kun minä olin nuori, mitään artefakteja ei heitelty päin toisia ihmisiä oppituntien aikana tai muulloinkaan. Siitä sai jälki-istuntoa. Enää ei saa. Nutturani kiristyy.

...pojat ovat yleistäen enemmän hukassa kuin tytöt. Vaikka kuinka koettaa tuputtaa päähän sitä, että kevät ja yhteishaku on kohta ovella, niin ei. Kysyessäni, mitä sitten tehdään, jos ei saa yhteishaussa opiskelupaikkaa, vastaus on vittumaisen nokkava "no sit mä pidän välivuoden ja pelaan himassa". Tekee joka kerta mieli tarttua olkapäistä ja ravistella. Herää, daiju!

...nuorilla on tosi suuria huolia ja pahoja asioita elämässään. Vielä kun oppisi suhtautumaan asioihin täysin ammattimaisesti, nieleskelemättä turhia. Uskoisi, että kun teen parhaani, se on juuri se, mitä minun kuuluukin tehdä. Että se on se minun osani, ja sen kun hoidan, autan edes vähän.

...suurimmalla osalla oppilaista on huomattavasti hienompaa elektroniikkaa kuin minulla. Olen kade.

...olen ylittänyt itseni jo monta kertaa. Tarttunut toimeen, saanut aikaiseksi, selvittänyt ja hoitanut. Toisaalta välillä muistelen parhaan kykyni mukaan joogahengitystä ja koetan pikameditoida. Etenkin juuri ennen eräänkin kasiluokan tuntia. Ne ovat teineiksi pukeutuneita paholaisia, olen valmis vannomaan!

...välillä tuntuu, että mistään opiskelemastani ei ole mitään iloa. Mutta sitten muistan, että vuorovaikutusta, ihmissuhteita ja läsnäoloa ei opita muuten kuin, no, olemalla vuorovaikutuksessa, synnyttämällä ja hoitamalla ihmissuhteita ja olemalla läsnä. Voilá. (Ja ehkei minun tarvitse kolmen viikon jälkeen olla mikään ihmeidentekijä. Siis vielä.)

...ja kyllä minä viihdyn. Joka päivä tuntuu, että olen tullut oikeaan paikkaan. Ainakin hetken. Kuitenkin.


Ja nyt lähden viikonlopun viettoon ensimmäisen palkkapäivän kyllästämänä toivoen syvästi, että edes jokin kulkupeli vie minut suhteellisen lähelle kotia.

Hyytävä Illallinen

Herman Koch: Illallinen
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Siltala 2012
340 s.
Het diner (2009)

Kirjastosta.


Paul Lohman on vaimonsa Clairen kanssa menossa illalliselle naurettavan kalliiseen amsterdamilaiseen ravintolaan. Hän ei mene sinne mielellään, sillä kutsujana on hänen veljensä Serge, nousukiidossa oleva poliitikko ja kenties tuleva pääministeri. Illalliselle on syynsä, sillä perheiden on puhuttava teini-ikäisten poikiensa kyseenalaisista edesottamuksista ja päätettävä, mitä tehdä – tai olla tekemättä. Juuri ennen illalliselle lähtöä Paul on löytänyt poikansa Michelin kännykästä videon, joka asettaa monta asiaa uusiin uomiinsa. Missä kulkee isän- ja äidinrakkauden raja? Mitä on luottamus? Entä veljeskateus? Illallisen tunnelma tiivistyy kovaa vauhtia aina laskunmaksuun ja juomarahan jättämiseen saakka.

Huh, mikä kirja! Innostuin Illallisesta jo kesällä, kun huomasin sen ilmestyneen, mutta jälleen kerran varausjono oli pitkä ja odotus jossain vaiheessa jo huomattavan kärsimätöntä. Lopulta oli kuitenkin minun vuoroni.

Ahmaisin kirjan vauhdilla ja nauttien, kuin herkullisen aterian ikään. Tarinan alkupuolella annoin itseni myöntää, ettei se vetänyt aivan niin hyvin kuin olin etukäteen olettanut, mutta jossain vaiheessa, aivan yllättäen, olinkin uponnut vähitellen kylmiä väreitä aiheuttavaan perhetarinaan niin syvälle, että kun kirja loppui, jäljelle jäi hyytävä olo ja pieni närästys.

Illallinen on aivan huikea kirja. Siitä ei voi paljon kirjoittaa juonipaljastuksia tekemättä, sillä tarinan ansio on ennen kaikkea sen hidas avautuminen ja uusien sävyjen ilmestyminen. Koch on tarkka ihmiskuvaaja, suorastaan pelottavan tarkka, ja paikoin minusta tuntui, kuin olisin seurannut äärimmäisen intensiivistä elokuvaa. Tai ehkä vielä rehellisemmin: kuin olisin istunut viereisessä pöydässä ja salakuunnellut naapuriseuruetta.

Kirja yllätti minut. Osasin blogitekstien perusteella odottaa laadukasta tavaraa, mutta tässä vaiheessa on erikseen kiitettävä bloggaajakollegoita siitä, että spoilauksilta on vältytty. Illallisen lukeminen joillakin ennakkotiedoilla varustettuna, mutta kaikkea tietämättä oli ainakin minulle upea kokemus. Yllätyksiä tuli, eikä Koch harrasta ennalta-arvattavuutta.

Syvimmin minuun vaikutti perhedynamiikan hienovaraisesti rakennettu mutta erittäin kokonaisvaltainen kuvaus ja sen raastava todentuntuisuus. Keskiluokkainen pikkuporvarillinen elämä tuntuu ajoittain läpikalutulta tematiikalta, mutta Illallinen tuo siihen niin terävän näkökulman, että lukijasta tuntuu kirjankansien sulkemisen jälkeen siltä, kuin joku olisi tallannut kipeästi varpaille ja pakottanut katsomaan asioita, joita ei aiemmin ole halunnut nähdä. Koch sitoo perhe-elämän, avioliiton, vanhempien ja lasten suhteet sekä kiintymyksen ja luottamuksen rajat osaksi yhteiskunnallista ajankohtaisuutta niin taitavasti, ettei voi kuin hymistä tyytyväisyydestä. Ja vähän kauhustakin – niin suurista ja samalla yksityisistä asioista, sellaisista, joita jokainen meistä saattaa kohdata, Illallinen kertoo.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Alankomaat.  

Alkaa olla valmista

Siinä se nyt on. Kovakantisena ja pahvikantisena versiona, muutama ylimääräinen kappale lähtee niihin arkistoihin, joissa olen kuluttanut tutkijasalin penkkiä aineistoja kaivellen.

Ja se kypsyysnäyte, sekin on nyt hanskassa. Vaikka kyllä vähän jännitti, silti. Aamu alkoi huonosti, kun unohdin kotiin juuri ne asiat, jotka piti muistaa, mutta mieli parani, kun törmäsin junassa vanhaan työkaveriini. Ja kaikki meni sitten kuitenkin ihan hyvin. Ensi viikolla lähtee tutkintotodistushakemus postiin. Sitten se on siinä. Allekirjoituksia ja vesileimaa odotellessa.

Kun työt imaisivat minut viime viikolla niin vauhdilla mukaansa, en ole ehtinyt oikein tajutakaan tätä kaikkea. Olen saanut gradun valmiiksi ja valmistun ihan juuri maisteriksi! Mahtavaa! Isoista asioista iloitseminen on jäänyt kaaoksen jalkoihin, sillä hyppy tuntemattomaan tuli niin yllättäen, ettei mitään valmisteluja muutokseen ehtinyt tekemään. Toisaalta hyvä, toisaalta paha: aivot ovat saaneet niin valtavan määrän uusia ärsykkeitä, etten tahdo pysyä mukana. Minulle, ikuiselle varmistelijalle, sopii kyllä hyvin joutua spontaanien asioiden äärelle. Ettei aina jäisi jumiin sinne helpoimpaan ja turvallisimpaan.

Nyt on isojen asioiden aika. Se on jännittävää, pelottavaa ja mahdottoman siistiä. Kunhan vain ehtisin pysähtyä hetkeksi maistelemaan tätä kaikkea, keskittymään siihen, mitä nyt on, totuttelemaan uuteen elämänvaiheeseen. Ehkä tänään saan jo alkupalamaistaisia, sillä nyt on juhlimisen aika. Tammikuussa juhlitaan sitten täysillä.

Niin, ja se arviointi. Se sai poskeni hehkumaan. Kypsä ja monipuolinen, muodollisesti moitteeton, kielellisesti erittäin korkeatasoinen.

Eximia cum laude approbatur.

Puuuuuuuh.

Uudet ihmiset. TET. Yhteishaku. OHR. Menenkö vai enkö mene? Menen. En mene. Olematon työpuhelin. Puhelinnumeroita. Kaaosmaisia oppitunteja. Siedettäviä oppitunteja. Hukassa olevia oppilaita. Vanhempia, joihin ei saa kontaktia. Kivoja oppilaita. Aktiivisia vanhempia. Keltakantinen uudenkarhea kalenteri. Kuulakärkikynäsotkua. Post-it-lappuja. Kolmea eri väriä. Tunnuksia. Salasanoja. Tietokantoja. Järjestelmiä. Viestintäväyliä. Talon tapoja. Tavattomuuksia. Viestiketjuja. Excel-taulukoita. Nimiä. Kasvoja.

Tiedotusta. Tiedottamatta jättämistä. Oletuksia. Sanattomia sopimuksia. Näin on ennenkin tehty. Sekunnin varoitusajalla alkavia palavereita. Unohtui kertoa. Siitäkin. Toimimaton kulkulätkä. Välituntivalvonta. Toinen. Korviavihlova meteli. Hukkaanheitettyjä sanoja.

Työhuoneen tyhjät seinät. Toisen ihmisen kasaamat kansiot. Alleviivaustussimerkintöjä. Hieroglyfejä.

Väsymys. Joka ilta. Uni tulee, kun pää osuu tyynyyn. Levoton uni.

Hetkellinen onnistumisen ilo. Seuraavan hetken tuijotan taas seinää. Tai ulos koulun pihalle. Mietin, mitä teen täällä. Miksi. Kun en tiedä mistään mitään. Eikä kukaan kerro, kun en osaa kysyä.

Ehkä huomenna osaan taas paremmin. Tiedän vähän lisää. Luen ajatuksia. Ehkä.

Keltanokan ensimmäinen viikko

Ensimmäisestä viikosta uudessa työssä on selvitty kunnialla – en edes onnistunut hankkimaan krapulaa, vaikka eilisilta kului muutamiin uusiin kollegoihin tutustuen tuopposen jos toisenkin äärellä.

Olen ihan intopiukeena, hämmentynyt ja ulapalla. Näin tiivistetysti.

Vielä ei ole tietoa, kauanko pestini kestää, mutta siihen pitäisi tulla alustavaa tietoa ensi viikolla. Kaltaiselleni takakireälle hermoilijalle tekee hyvää lillua välillä epätietoisuudessa, opinpahan edes vähän elämään hetkessä tai jotain. Nyt tuntuu, että olisi mahtavaa päästä jatkamaan pitempäänkin, sillä työtä on todellakin aika paljon ja sen kunnialla tekeminen vaikuttaa suoraan moneen teiniin (ja varmasti myös minuun itseeni). Mutta katsotaan. 

Ainakin tämä viikko on tuonut tunteen siitä, että opetusalalla riittää työtä, kunhan on valmis heittäytymään ja venyttämään oman osaamisensa rajoja. Se on kannustavaa ja rohkaisevaa, kun kuitenkin jo vuosikausia on raapinut päätään miettiessään, mistä ihmeestä niitä töitä sitten maisterina saa. Vaikka eihän mikään ole kiveen hakattua, sillä tänäänkin on jo uutisoitu, kuinka pahimmillaan yli tuhat opettajaa saa lopputilin, jos ammattikoulutuksen leikkaukset toteutuvat mittavimmillaan. Rankkaa settiä kelle tahansa. 

Tavallaan on hyvä, etten ehtinyt oikein valmistautua tähän uuteen hommaani (eli en ehtinyt kasaamaan äärettömiä kauhuskenaarioita), mutta toisaalta sitten uuden tilanteen stressi laukesi paripäiväisenä migreeninä. Ei ole erityisen kivaa koettaa opetella neljääkymmentä uutta nimeä kolmiolääkkeiden vaikutuksen alaisena tai koettaa ymmärtää työparin muutenkin haastavaa kommunikointia tai tai tai tai...  Vali vali. Mutta nyt on mieli ja pää kirkas ja minä vietän viikonloppua!

Tällä hetkellä olen innokkaan odottavainen. Mitä kaikkea vielä tapahtuukaan! Toivottavasti en aivan heti kyynisty (tiedän kyllä, että se tapahtuu lähes väistämättä joskus) ja kunpa muistaisin tämän pelonsekaisen innostuksen ja uteliaisuuden vielä pitkään. Haluan uskoa, että se kantaa pitkälle.

Charles Bukowski: Etelän vetelät

Charles Bukowski: Etelän vetelät
Suom: Seppo Lahtinen
Sammakko 2008
203 s.
South of No North (1973)

Kirjastosta.


Annoin hänen kirjoittaa rauhassa. Se oli minulle yhdentekevää. Nyt kun en ollut sotimassa, melkein halusin sinne. Toisaalta, olin onnellinen että en ollut siellä. Tohtori sai kynäilynsä kynäiltyä. Tunsin huijanneeni heitä. En juurikaan vastustanut sotaan lähtöä siksi että minun olisi pitänyt tappaa järjettömästi, tai tulla tapetuksi. Mutta vastustin sitä että minulta vietäisiin oikeus istuksia pienessä huoneessa nälissäni juomassa halpaa viiniä ja sekoamassa omalla tavallani omalla joutoajallani. (Muistatko Pearl Harborin? s. 88)

Charles Bukowski oli kuuluisimpia beat-sukupolven kirjailijoita, suorastaan kulttimaineinen henkilö. Etelän vetelät on novellikokoelma, jossa on vajaat 30 varsin lyhyttä tarinaa. Bukowskin novellit ovat tiiviitä ja rajuja, ja ne katsovat elämän nurjimmillekin puolille. On juoppoja, hulluja, väkivaltarikollisia, naisia, miehiä, lääkäreitä, potilaita, naapureita ja vuokraisäntiä.

Osassa novelleista seikkailee samoja henkilöitä, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä. Jokainen novelli on oma kokonaisuutensa, kuten asiaan kuuluu, ja vaikka osa on hyvin lyhyitä, ne kertovat juuri sen, mistä aikovatkin. Monissa on minäkertoja, ehkä Bukowskin alter ego, ehkä joku muu, mutta vaikka omakohtaisuus tuo eräänlaista intiimiyttä, aivan lähelle ei päästä.

Pidän kirjallisuudessa rujoudesta, nyrjähtäneistä ihmisistä, surkeista kohtaloista, pieleen menneistä asioista. Pidän siitä, ettei mitään silotella, ettei silitellä poskea tai tasoiteta tietä. Toisaalta en vakuutu välttämättä siitäkään, että etsimällä etsitään karuutta ja rumuutta.

Bukowskista uskallan tämän ensikosketukseni jälkeen todeta pitäväni. Toki tällainen iso kokoelma on aikamoinen makupala, sillä kirjailijan teemoissa ei suoraan sanoen aivan valtavaa varianssia ole, ja monta novellia putkeen luettuani huomasin olevani aika turta. Mutta jokin viehätti silti. Ehkä nimenomaan se anteeksipyytelemättömyys ja asioiden esittäminen tavalla, joka ei varmasti miellytä läheskään kaikkia. Bukowskilla jos jollain on todellakin oma äänensä.

Naiskuva ei ehkä erityisen paljon hivele sielua, mutta miksipä aina edes pitäisi. Eivät Bukowskin miehetkään mitään sankareita ole, vaan suurimmilta osin säälittäviä luusereita. Mutta sitähän ihmiselämä on: pääasiassa typeryyksiä, tylsyyttä, virheitä ja heikompaa ainesta. Sille ei mitään mahda.

Tutustuminen Bukowskiin oli mielenkiintoista ja hedelmällistä, sillä aion lukea häneltä lisääkin. En voi kuitenkaan sanoa Charlesin vieneen sydäntäni, sen verran ylironski hän on – ja osin mielestäni tarpeettomasti. Kiinnostava uusi kirjailija kirjallisella kentälläni yhtä kaikki. Beatnikien kiehtovuus ei sitten millään lienny!

So American: Beatniks.

Humanisti ja työelämä?

Opinnäytteen lähettäminen. Tila: LÄHETETTY. 

(Toim. huom. näemmä Tampereen yliopiston opintorekisterillä on pienimuotoinen lukihärö.)

Sinne meni se gradu. Klik. Harkinnan jälkeen päätin sittenkin panostaa yhteen kovakantiseen kappaleeseen, joten tilasin sellaisenkin. Onhan se nyt kumminkin aika hieno.

Huonosti ei mene muutenkaan, sillä sain tänään myös töitä. Joita teen omassa työhuoneessani. Miten aikuista! Kyse on eräästä viransijaisuudesta, alkuun parista viikosta, hyvin todennäköisesti jouluun saakka jatkuvasta, ja ehkä myös keväästä – aika näyttää. Ehkä ehkä ehkä, mutta silti: töitä! Jalkaa sinne kuuluisan oven väliin ja niin edelleen.

Aikamoisen hyvä fiilis tässä osoitteessa! Etenkin, kun on koko opiskeluajan ja myös auskultoinnin kuluessa saanut kuulla, kuinka "humanistit ei työllisty" ja "tervemenoa vaan kortistoon niillä papereillasi". Onhan se tietenkin enemmän sellaista tyhjänpuhumista, mutta ärsyttänyt se on aina.

Että saanpahan tästä ainakin hauskan anekdootin elämänhistoriaani, kun voin vielä harmaahapsisena mummelina kertoa, kuinka minut "revittiin töihin" samana päivänä, kun sain gradun palautettua. Niin, ja kuinka jouduin heti hakemaan virkavapaata päästäkseni tekemään kypsyyskokeeni. Heh.

(No, aion silti tämän sijaisuuden myötä nyt lopultakin liittyä työttömyyskassaan, ihan vaan varmuuden vuoksi.)

Kyllä tietysti jännitti aamulla, kun olin menossa tapaamaan tulevaa esimiestäni. Niin kuin nyt asiaan kuuluu. Mutta peli oli melkein saman tien selvä, ja huomenna alkaa aherrus.

Se se vasta jännittääkin, mutta oikein hyvällä tavalla. Paremmin tämä työelämään punnertaminen ei olisi voinut alkaa, luulen.  

Sitaatit ovat puhuneet ja arpa on heitetty

Hyvää isänpäivän iltaa! Jännittävä Satasen sitaattiarvonta on suoritettu. Onnettarena toimi ruokakuntamme miesjäsen, joka hoiti tehtävänsä kunniakkaasti.

Ensinnäkin kiitos kaikille sitaatteja jättäneille. Ne olivat mielenkiintoisia, hauskoja ja liikuttavia ja varmasti mieleenpainamisen arvoisia. Kiitos myös vanhoille ja uusille lukijoille!

Mutta sitten itse asiaan!

Obvious State -kirjallisuusjuliste arvottiin ensin, ja sen saa...

Nafisan!

Hän kommentoi arvontapostaukseen seuraavasti:

Tässä makuuhuoneen seinällänikin ollut sitaatti Katharine Kerrin teoksesta Hopeatikari:

"Elämä on laaja erämaa, jonka poikki kulkee vain muutama turvallinen tie. Tien molemmin puolin levittäytyvät kartoittamattomat alueet, jotka ovat täynnä villipetoja, rotkoja ja upottavia soita. Ne voivat tuhota uhkarohkean sielun yhtä varmasti kuin villisika tappaa varomattoman metsästäjän. Älä väheksy vaaroja, ennen kuin olet kohdannut ne."


Toisena arvottiin Mummo-seinäkalenteri ensi vuodelle ja se menee...

Kaisalle!

Kaisan sitaatti on lyhyt ja ytimekäs Valtaistuinpelistä oleva lausahdus:

"Ei yksikään jönglööri saa pidettyä sataa palloa ilmassa ikuisesti."

Nafisan ja Kaisa, laitatteko minulle sähköpostilla yhteystietonne, niin laitan palkinnot postiin. Osoite on suketus85ATgmailPISTEcom.

Kiitos kaikki, tästä on hyvä jatkaa taas! Mukavaa alkavaa viikkoa!


Ps. Gradu menee huomenna painoon! SUPERJEI!!!

Muistutus!

Arvoisa herrasväki, vielä on reilu vuorokausi aikaa osallistua Satasen sitaattiarvontaani täällä. Tarkemmin siis huomisiltaan 11.11. klo 18.00 saakka.

Arvontapalkinto, Anna Kareninaa siteeraava juliste, on livenä vieläkin upeampi kuin kuvassa – julistelähetys saapui lopultakin torstaina. Kyllä on hiano, kuulkaa! Tämä ja muut Evan Robertsonin upeudet löytyvät täältä. (Tämä ei ole maksettu mainos, vaan tyytyväisen kuluttajan vinkki toisille kuluttajille.)

Oih, on viikonloppu. Tekisi mieleni käpertyä sohvannurkkaan lukemaan, mutta ei. Seuraavaksi ohjelmistossa on kahdeksan oppitunnin tuntisuunnitelmien vääntöä, sillä menen ensi viikolla pariksi päiväksi sijaistamaan historiaa ja yhteiskuntaoppia. Kivaa! Etenkin oman aineen sijaistaminen ja etenkin se, että on aikaa miettiä etukäteen, mitä tekee. Ensi viikolla on muutenkin aika jänniä juttuja luvassa työelämän suhteen, eilinen päivä oli monin tavoin erikoinen. Mutta siitä lisää sitten, kun asiat varmistuvat. (Vihjeenä kuitenkin, että nykyisin tuntuu taas kivalta vastata puhelimeen, kun jokin tuntematon numero soittaa – siellä ei välttämättä olekaan aina lehtimyyjä.)

Mutta nyt ei muuta kuin hopi hopi kirjallisuussitaatteja arvontaan jättämään ja/tai mukavaa viikonloppua!

Hitlerin kylkiluu

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu
WSOY 2012
475 s.

Kirjastosta.


Ruoppaaja Muttilainen, konstaapeli Parviainen ja agronomi Hildén muodostavat Veljeskunnan, natsiaatteen 2000-luvulle luotsanneen ryhmittymän, jolla on suuria suunnitelmia Porvoon kunnallispolitiikan, suomalaisen yhteiskunnan ja miksei koko maailman varalle. Porukan johtajana on Muttilainen, naisen- ja vallankipeä mies, aivoina häärii hintelä Hildén ja Parviainen valaa uskoa niin Veljeskuntaan kuin Jeesukseen.

Kun Hildén saa selville, että Hitler ei päättänytkään päiviään berliiniläisessä bunkkerissa vaan jossain aivan muualla, on selvää, että Veljeskunnan on lähdettävä nappaamaan pyhäinjäännökset parempaan talteen. Sopivasti lisää syytä kotimaan rajojen ulkopuolelle poistumiseen tuovat epäonniset tapahtumat, joihin liittyvät sekä konstaapeli Parviaisen suorittama pieleen mennyt lahjontayritys että Muttilaisen hyvin tuntema rakkauden ammattilainen, Elisa.

Matkallaan Veljeskunta kohtaa muun muassa suomenruotsalaisia purjehtijoita, saksalaisen hampurilaiskeisarin ja piilotetun historiallisen totuuden. Seikkailu saa yhä lisää kierroksia ja käänteitä Itämeren aallokossa, saksalaisessa satamakaupungissa ja Tove Janssonin Klovharu-luodolla.

Tartuin Pete Suhosen esikoiseen uteliaana. Pidän härskistä huumorista ja pyrin suhtautumaan elämään niin, että kaikelle on voitava nauraa. Tästä sitä varmasti saa!

No, ei nyt ihan niinkään. Kirja ei onnistunut tempaisemaan mukaansa, vaikka edellytyksiä oli. Stoori sinänsä on herkullinen: porukka säälittäviä uusnatseja, jotka aatteensa huumassa ryntäävät suinpäin seikkailuun. Absurdeja käänteitä ja hupaisia sivuhenkilöitä on tarjolla, ja Suhosen kynä on terävä.

Mutta jotain jäi uupumaan. Odotin kikatuttavaa lukukokemusta – ei herunut. Kertaakaan en edes naurahtanut ääneen. Huumoria kirjassa kyllä on, mutta varsin tasalaatuista sellaista. Jotenkin vähän, no, nähtyä. Kännissä sekoilevia hölmöjä, säälinsekaista seksiä, törppöä väkivaltaa. Hohhoi.

Kehyskertomus on toki oiva ja seikkailu sujuvasti rakennettu, joskin jonkin verran ehkä venytetty. Hitlerin kylkiluuhun mahtuu ajankohtaisia ja purevia huomioita, se nostaa huumorin keinoin esiin ihan oikeitakin epäkohtia ja on kirjana sinänsä ihan moitteeton. Luulenkin, että nyt omat odotukset olivat tiellä: odotin koko ajan, milloin se hervoton nauraminen alkaa, ja kun se ei alkanut, petyin. (Enemmän itseeni vai kirjaan? En tiedä.)

Mutta nopeasti tämä on luettu, ja suosittelen kyllä, jos kaipaa kepeämpää mutta samalla terävää tarinaniskentää. Paheksuntaakin tämä saattaa herättää, joten jos monokkeli ja pipo ovat liian tiukalla, älä turhaan tuhlaa aikaasi. Tässä kirjassa ei suvantoja tai päänsilittelyä harrasteta, mauttomuuksia ja ylilyöntejä senkin edestä.

Salla piti tekstin poljennosta ja kielestä, Booksysta teksti oli nokkelaa mutta myös tylsästi roisia, Hemuli piti tragedian ja komedian välisestä tasapainottelusta.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Esikoiset

Takki tyhjä

Rakkaat gradukirjani, teidän on aika palata
paikoillenne niihin kolmeen eri kirjastoon,
joiden turvasta olen teidät julmasti vuosien
varrella vienyt.

Oikoluentakierrosta vaille valmis palautettavaksi. Mun gradu. Jota en enää itsekään jaksa lukea. Viimeiset pisteet ja merkitsevät ajatusviivat on nyt käytetty loppuun, tiivistelmään koetettu tuoda se, mikä pitää, alaviiteet ja lähdeluettelo pantu paikoilleen.

Nyt on se hetki, kun on osattava lopettaa.

Ainahan sitä voisi lisätä vielä vähän. Vilkaista vielä jotain kirjaa. Miettiä vielä jotain sanamuotoa, lausetta, asian paikkaa. Tiivistää nyt ainakin voisi, leikellä rimpsuja (126 sivua, olisihan se nyt ollut poikaa saada se tasan siihen ohjeelliseen ylärajaan, 125 sivuun, mutta kun). Vähän voisi vielä terävöittää, olla fiksumpi, argumentoida paremmin, varmistaa.

Mutta ei. Nyt ei enää mitään. Se on nyt valmis.

Mietin, osaankohan kirjoittaa siitä mitään kahden viikon päästä kypsärissä. Mitä jos unohdankin kaiken sillä hetkellä, kun istun viimeistä kertaa tiedekuntatentissä konseptipaperi nenän alla?

No, en kai sentään. Olen kuitenkin tehnyt tätä kolme vuotta, lukenut ja kirjoittanut, pyöritellyt aihetta ensin seminaarissa, sitten "jättänyt hautumaan" auskuvuodeksi (eli unohtanut kokonaan, koska pelkästään auskultoimisesta henkiin jäämisessä oli aika paljon tekemistä) ja lopulta viime syksynä tajunnut, että olen graduvaiheen opiskelija, jonka olisi todella syytä myös tehdä sitä gradua. Ja sitten tuli tämä lokakuu, irtisanoutuminen, täysi paneutuminen, perslihasten puutuminen ja lopulta myös flow.

Ja nyt se on valmis. Mä tein sen!

Paluu gradun ulkopuoliseen elämään alkoi heti tänään, kun naputtelin ensimmäisen työhakemuksen. Opettajaksi. Tuntui aikuiselta. Ja vaikealta – tietenkin käytössä oli se jumalattoman ärsyttävä nettilomakesysteemi, jota inhoan suuresti. Siihen sai tuherrettua tolkuttoman kauan aikaa ja kiristettyä hermoja, mutta lopulta sain painaa Lähetä-nappia. Tästä se lähtee.

Selvisin sittenkin niistä viimeisistä metreistä. Ja nyt olen tehnyt gradun! 

KOM-teatteri: Karkkipäivä

Kuva: Noora Geagea / KOM-teatteri

KOM-teatteri on tehnyt näyttämösovituksen Markus Nummen Karkkipäivästä. Luin kirjan keväällä, ja se tuntui niin luissa ja ytimissä asti, etten sitten koskaan kyennyt edes kirjoittamaan siitä mitään. Yksi parhaita kirjoja koskaan, vaatimattomasti. Pitihän tämä nähdä. Edellinen KOM-teatterikokemukseni on vajaan vuoden takaa, kun kävin katsomassa Tottaa. Siitä pidin.

Karkkipäivän teatterisovituksen on dramatisoinut Anna Viitala ja ohjannut Pekka Milonoff. Rooleissa ovat Pekka Valkeejärvi, Juho Milonoff, Laura Malmivaara, Niko Saarela, Vilma Melasniemi ja Eeva Soivio.

Tomi tietää, että naapurin Prinsessalla ei ole kaikki hyvin. Ikkuna on pimeänä, ja tietäähän sen muutenkin. Kellään ei vain ole aikaa kuunnella Tomia, tai Tok Kilmooria, joka haluaisi pelastaa Prinsessan. Ei edes (vaiko etenkään?) sosiaalipäivystyksellä.

Tomi lyöttäytyy sattumalta kaupassa tapaamansa kirjailija Arin seuraan. Ari on hiljaiseloa viettävä perheetön mies, jolla on hieman vaikeuksia löytää yhteinen kieli Tomin kanssa. Muutenkin tuntuu epäilyttävältä viedä tuntematon pikkupoika mukanaan kotiin, mutta vaihtoehtoja ei oikein ole, sillä Tomilla ei ole ketään muutakaan, jonka luokse mennä. Mummo on sairaalassa, faija juopottelee ja äiti on uuden miehensä kanssa laivalla.

Samaan aikaan tilanhallintasuunnitelija Paula tekee elämästään prosessia, suunnittelee sympaattisen Erkin omistaman pienen kivijalkamarketin uutta sisustusta, valmistautuu isoon presentaatioon työpaikalla, ihannoi logiikkaa, järjestystä ja siisteyttä, kamppailee yksinhuoltajana kasvattaakseen tytärtään ja kiskoo suklaapatukan toisensa perään.

Sosiaalityöntekijä Katri taas pohtii, kuinka tätä työtä oikein jaksaa. Ja tekee sitä silti, juuri niin kuin on koulutuksensa saanut.

Karkkipäivä kertoo lastensuojelusta ja lasten suojelematta jättämisestä. Hukassa olevista ihmisistä, joiden ote on lopultakin irtoamassa. Hyvinvoinnista ja pahoinvoinnista. Yksinäisyydestä. Tahallisesta ja tahattomasta välinpitämättömyydestä.

Jo kirjaa lukiessa ahdistuin eniten siitä, kuinka ihmiset kulkevat toistensa ohi näkemättä, kuulematta ja kuuntelematta. Ymmärtämättä. Edes yrittämättä. Tässä tarinassa se voimistuu kierros kierrokselta, ja kun mukaan heitetään sattumankauppaa ja vahinkoja, ollaan lopulta niin absurdissa tilanteessa, ettei sen pelastamiseksi ole oikein mitään tehtävissä.

Juho Milonoff Tomina on yliveto. Aikuinen mies esittämässä poikaa – voisi ajatella, ettei kasaan saada muuta kuin huumoria, mutta toisin käy. Hyvin nopeasti katsojan on enää vaikea kuvitella Tomia muuten. Niin sääli häntä on, niin paljon tekee mieli ottaa syliin ja sanoa, että ainakin minä olen tässä, enkä lähde pois.

Pekka Valkeejärvi on tasaisen vakuuttava hämmentyneenä Arina, joka ei oikein hahmota, millaiseen soppaan on joutunut ja pyrkiikin siitä ensin eroon niin kuin taitaa vain tajutakseen, ettei sittenkään voi muuta kuin mennä syvemmälle. Ari epäröi kaverustua pikkupojan kanssa, sillä ylihysteerisessä yhteiskunnassa on liian helppoa saada itseensä namusedän leima, vaikka oikeasti haluaisi vain välittää. Olla ihminen ja lähimmäinen.

Niko Saarelalla on useampi rooli, joista suurimman hän tekee lähikaupan Erkkinä, miehenä, joka ei hötkyile, mutta joka ottaa elämän ja maailman sen verran vakavasti, että kun kahvinkeitto ei enää riitä hässäkkää rauhoittumaan, on tehtävä jotain enemmän. Vilma Melasniemi on samoin monen roolin vetäjä, ja joutuu tällä kertaa olemaan hieman sivussa, vaikka hänen esittämänsä hahmot (marketin myyjä, tilanhallintasuunnittelijan esimies, epävarma sosiaalityöntekijä, Tomin äiti) ovatkin tarinan kannalta tärkeitä ja hän ne hyvin pitää hallussaan. Eeva Soivio on napakka ja uskottava sosiaalityöntekijä Katri Korhosena, joka on kenties näytelmän todentuntuisin henkilö (ja myös sen kertoja) ja juuri siksi kai tuntuukin niin pahalta, kun edes hän ei hallitse kaaokseksi valuvaa tilannetta.

Laura Malmivaara on Paulana kuitenkin se, joka vie huomion ja lavan aina sille astuessaan. Hän heittäytyy maanisesti ylikierroksilla käyväksi ihmisraunioksi, joka ei osaa olla äiti, ystävä, työntekijä eikä ehkä enää edes ihminen. Kirjassa Paulan hajoaminen on hienovaraisempaa, todenmakuisempaa ja hitaampaa, mutta teatterissa se on viety äärimmilleen, mikä saa katsojan pulssin kohoamaan ja olon ahdistumaan.

Karkkipäivää lukiessa ei naurattanut pätkääkään, mutta KOM-teatterin sovitukseen on ujutettu myös keventäviä elementtejä, joihin suhtauduin ristiriitaisesti mutta lopulta nyökytellen. Samaa ristiriitaa on oikea elämä täynnä: samaan aikaan tekee monesti mieli nauraa ja itkeä, on ihmisiä, joita vihaa, rakastaa ja säälii yhtä aikaa, on absurdeja tapahtumia, joissa on sekä komiikkaa että tragediaa. Katsomossa istuessani tarkkailin myös itseäni ja sitä, miltä tuntui, kun ensin naureskelevan yleisön lavalle saatteleman rapajuopon katseleminen ja kuunteleminen muuttaa hörähdykset pian valtavaksi palaksi kurkkuun. Pahaltahan se tuntui. Kuinka paljon itse jätän näkemättä, kuulematta ja ymmärtämättä?

Ajankohtaista, kantaaottavaa ja ajatuksia herättävää teatteria. Nauru kevensi, muttei pilannut. Joitain tarinoita ei voi liikaa kertoa. Ja onnellisia loppujakin joskus on.

Helsingin Sanomien Suna Vuori tyrmää, Kansan Uutisten Anna Paju suhtautuu ristiriitaisesti, Savannilla-blogissa pidetään ja suositellaan, Skenet-sivustolla Martti Mäkelä kehuu. 

Teatteriseurani Linnea vaikuttui, kuten minäkin.

Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Teos 2012
313 s.

Kirjastosta.


Varga on sukunsa otteesta paennut kuvataiteilija, kaupungin urbaanissa yksinäisyydessä viihtyvä nainen, jonka rauhallinen ja tasapainon lopulta löytänyt elämä keikahtaa sijoiltaan, kun hän eräänä iltana löytää oveltaan sukulaispojan, myöskin Laumaa paenneen nuorukaisen. Poika, Rasmus, on epämuotoinen, ei kokonaan ihminen eikä kokonaan susi.

Sillä Varga, vanhalta nimeltään Hanna, on susien sukua. Hän on Rasmuksesta poiketen kokonainen, sekä ihmisen että suden identiteetissä elävä. Varga oli tärkeä Laumalle, mutta hän lähti. Rasmus taas ei ollut epämuotoisuutensa vuoksi kuin tiellä, ja siksi hän lähti, vaikkei olisi saanut.

Lauman johtaja on Martta, sodat kokenut, kovaotteinen, ankara ja aina Lauman etua ajatteleva iäkäs nainen. Hän on nähnyt niin susivainot kuin Lapin polttaneet saksalaiset, hän on kasvattanut Laumansa sudet, epämuotoiset ja kokonaiset, hän on menettänyt avioliiton ja liian monta läheistään. Henkilökohtainen ei kuitenkaan voi koskaan ylittää Laumaa, vaan Laumaa on suojeltava aina ja kaikelta. Se ei saa paljastua kellekään ulkopuoliselle tai tuho on varma.

Kaupungissa Varga koettaa yhtäaikaa piilotella, ohjastaa ja tukea Rasmusta, jossa näkee paljon itseään. Vargan tyttöystävä Marraskuu ihmettelee yhtäkkiä Vargan asuntoon ilmestynyttä erikoista "koiraa", pohtii päänsä puhki, miksei Varga halua puhua menneisyydestään ja kieriskelee omassa ja suhteensa epävarmuudessa.

Kun Martta päättää lähteä kaupunkiin hakemaan Rasmusta takaisin kodin seinien sisäpuolelle, kuvio on vaarassa mennä kaikilta osin pahalla tavalla sekaisin.

Sudenveri on mielenkiintoinen ihmissusitarina, sillä siinä ei ole oikeastaan mitään niistä elementeistä, joita olisin osannut odottaa. Ensinnäkään kyse ei ole ihan perinteisimmän ihmissusikaanonin mukaisista olennoista, vaan paljon monimuotoisemmista ja ehkä jopa kiehtovammistakin suden ja ihmisen välimuodoista. Sudeksi muuttuminen ja sutena oleminen ei toisekseen ole mitenkään uhkaavaa, vaan yhtä luonnollista kuin ovat vaikka mielialan- ja tunteenvaihtelut. (No, kieltämättä en todellakaan ole mikään ihmissusiasiantuntija, mutta tässä tarinassa esimerkiksi täysikuulla ei ollut mitään tekemistä sudeksi muuttumisen kanssa, eivätkä uudet sudet syntyneet viattomia ohikulkijoita puremalla, vaan äitiensä ja emojensa kohdusta.)

Suden ja ihmisen identiteetin, ylipäänsä ihmisen minäkuvan ja olemassaolemisen pohdinta muodostaa Sudenveren selkärangan. Miellyttävän tuoreena valintana pidän sitä, että seksuaalinen identiteetti ei ollut millään tavoin keskeisen pohdiskelun tai alleviivaamisen kohteena, vaan identiteetin sekasotkuisuus ja monimuotoisuus käsitettiin paljon laajemmassa mittakaavassa. Toisena keskeisenä teemana kirjassa on valta ja vallankäyttö, joka kulminoituu Lauman johtajaan Marttaan, mutta joka ilmenee myös muilla tavoin, osaltaan esimerkiksi Vargan ja Marraskuun suhteessa, jossa Marraskuu on selvästi se, joka alistuu, vaikkei Varga ehkä edes tiedosta omaa valta-asemaansa. Martta on sen sijaan melko epämiellyttävä hahmo – ja hyvin onnistunut kuvaus despoottisesta matroonasta, joka on vuosia valtaa ja vastuuta väsymättä käytettyään kykenemätön näkemään asioita enää muista kuin omasta perspektiivistään.

En kuitenkaan lukenut kirjaa erityisen suuressa hurmiossa. Sudenveri on aika ahdistava kirja, sillä kukaan sen henkilöistä ei ole onnellinen tai loppujen lopuksi edes tyytyväinen siihen, mitä on. Kolmen näkökulman, Vargan, Martan ja Marraskuun, käyttö toimii ja antaa tukea tarinankerronnalle paljastamalla uusia puolia henkilöistä ja tapahtumista. Mielestäni Kangasvuo onnistuu taidokkaasti rakentamaan henkilöistään kokonaisempia juuri näin: esimerkiksi Vargan minäkerronnallisten osuuksien vertaaminen Marraskuun vastaaviin näyttävät satuttavasti sen, miten paljon kertomatta jättäminen ja luottamisen vaikeus nakertavat pohjaa ihmissuhteelta.

Kohottelin kulmiani Marraskuun ja kämppistensä pakanapuuhille, sillä en oikein keksinyt, mikä merkitys niillä lopulta oli. Pyrittiinkö tällä luonteenpiirteellä osoittamaan se, että itsekin erilainen hyväksyy helpommin erilaisuuden muissa (onko asia muka niin?) vai mikä siinä oli taustalla? Ihan alkupuolella tarinaa on siis kuvaus siitä, kuinka Marraskuu kahden kämppiksensä kanssa tekee jotain Maan jumalattarelle osoitettuja taikoja, ja harkitsin vakavasti lukemisen lopettamista siihen, sillä pelkäsin koko loppukirjankin olevan jotain samantyyppistä uuspakanallista luonnonhenkien perään huutelua. Onneksi jatkoin, eikä vastaavia kohtauksia enää tullut. (Mikä tosin aiheutti nimenomaan tuon hämmennyksen siitä, mikä pointti touhulla oikein oli.)

Sudenveren fantasiaelementit solahtavat helposti osaksi arkista maailmaa. Kirjaa lukiessa en hetkeäkään epäillyt, etteikö jossain Pohjois-Suomen perukoilla voisi olla korpimökkiä, jossa elää maan viimeinen (tai itsensä viimeiseksi uskova) ihmissusilauma. Ja etteikö ihmissusien, kuten minkä tahansa muun tiiviin yhteisön kanssakäyminen ympäröivän yhteiskunnan kanssa olisi aina monin tavoin hankalaa ja haasteita täynnä. Sudenveri on mielenkiintoinen yhdistelmä mielikuvituksen liitoa ja arkisia aamupalahetkiä pienen kaupunkiasunnon keittiönpöydän ääressä. Mitenkään iholle se ei tullut, mutta lukukokemus oli varsin mukaansatempaava – tässä hetkessä. Tuskin se ikuisesti mieleeni jää, mutta eihän kaikkien tarinoiden tarvitsekaan jäädä, vaikka hyviä ovatkin.

Anki pohtii omassa tekstissään Sudenveren teemoja, valtaa ja erilaisuutta, Q+Black piti susilauman elämän, käyttäytymisen ja hierarkian kuvauksesta, vaikkei muuten hurmaantunut, Ahmulle Sudenveri oli vuoden parhaita lukukokemuksia, Anu osasi odottaa erilaista, muttei näin hyvää ihmissusikirjaa, Jaana Märsynaho kiittelee kirjan omaäänistä ja monitasoista kerrontaa.


Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Fantasia- ja scifikirjallisuus

Opiskelutunnustuksia

Tunnelmallista pyhäinpäivää!

Sain mieltälämmittävän A Blog with Substance -tunnustuksen Annika K:lta, Katrilta ja Mari A:lta. Kiitos kaikille. Teissäkin on substanssia! ;) Minusta nämä ovat hauskoja!

Säännöt tunnustuksessa menevät näin:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Haluaisin antaa tällaisia tunnustuksia vaikka kenelle, mutta menköön tällä kertaa seuraaville: Kirsin kirjanurkkaan, Nenään kirjassa, Tarinauttisen hämärän hetkiin, Kirnuvoikukkiin, Pihille naiselle, Maukalle, Aamuvirkulle yksisarviselle ja Pitkospuille. Ottakaa tai jättäkää oman mielen mukaan!

Satunnaiset asiani voisivat tällä kertaa käsitellä opiskelua, kun se nyt alkaa olla lopuillaan.

1. Kun aloitin yliopisto-opiskelut syksyllä 2006, päätin, etten todellakaan mene mukaan mihinkään ainejärjestö- tms. toimintaan. Olin tuolloin aivan ylityöllistetty partiohommien suhteen ja täysin kyllästynyt järjestötoimintaan. Lupaus piti, joskin toki olen muiden järjestämissä bileissä ja tapahtumissa luuhannut nauttimassa muiden tekemästä työstä.

2. Opintopisteitä on kertynyt näiden 6,5 vuoden aikana yli 400, lopullinen määrä on tuossa 450 paikkeilla. Lyhyelläkin matikalla huomaa, että kasassa on yhden ylimääräisen tutkinnon verran opintoja. Mutta minkäs teet, opiskelu on ollut ihanaa ja moni asia on kiinnostanut.

3. Pääaineeni on historia, jossa olen erityisen kiinnostunut Suomen historiasta about autonomian ajalta. Sivuaineina olen opiskellut kasvatustiedettä, sosiologiaa, filosofiaa, hallintotiedettä, yleistä kirjallisuustiedettä, erityispedagogiikkaa ja yleistä etnologiaa. Muun muassa.

4. Kaksi kammottavinta tenttikirjaa ovat olleet Riku Jutin Johdatus metafysiikkaan (josta en tajunnut mitään. En yhtään mitään.) ja Maija Setälän Demokratian arvo – Teoriat, käytännöt ja mahdollisuudet. Jälkimmäistä yritin lukea noin kaksi vuotta, ennen kuin pääsin tenttiin saakka.

5. Rankinta opiskelussa oli ehdottomasti auskuvuosi. Syksystä 2010 kevääseen 2011 tuntui, etten ollenkaan hallinnut elämääni, vaan kuljin aivan zombina. Onneksi historian auskujengi oli ylittämättömän noheva, eikä vertaistuesta ollut pulaa. Näin jälkikäteen ihmettelen monia asioita ja ennen kaikkea sitä, miten joustamatonta ja itsepäistä opettajankoulutus pohjimmiltaan on. Jokainen uskoo olevansa absoluuttisesti oikeassa, eikä anna hiukkaakaan periksi. Missään.

6. Joskus mietin, olisiko sittenkin pitänyt opiskella jotain muuta. Tosin en tiedä, onko olemassa ketään, joka ei niin edes joskus, hetkittäin, satunnaisesti ajattelisi. En kyllä tiedä, mitä se "joku muu" sitten olisi. (Tai no, tietysti joku raha-ala, etten vain päädy heikommaksi ainekseksi millään mittarilla...)

7. Gradu on tosiaan tällä hetkellä esitarkistettavana ja painoon se menee viimeistään 19.11. Jokunen kaveri on kommentoinut Facebookin päivityksiä seurattuaan, että olenpa tehnyt sen nopeasti. En ole viitsinyt liiaksi kiillottaa olematonta sädekehääni, vaan olen myöntänyt, miten asiat oikeasti ovat: aloitin gradunteon periaatteessa jo syksyllä 2009 mennessäni syventävien opintojen seminaariin, joten oikeasti olen tehnyt sitä jo kolme vuotta. Joista tosin kunnolla vasta viimeisen vuoden, ja siitäkin olen tosissani pusertanut hommaa kasaan vasta lokakuun ajan irtisanouduttuani työpaikastani, joka vei kaikessa tylsyydessään yllättävän paljon potentiaalienergiaani. Ärsyttävää on se, että huomaan kevyen omahyväisyyden leijuvan mieleeni, sillä periaatteenani gradunteon tsemppauksessa alkaa olla uskomattoman rasittava "ei se kuule auta kuin istua persiilleen ja kirjoittaa, nih!".

8. En voi käsittää vieläkään, että yksi todella keskeinen elämänvaihe on oikeasti päättymässä. Opiskeluaika on ollut ihanaa, kamalaa, repivää ja opettavaista. Menneisiin 6,5 vuoteen on sisältynyt niin paljon, että meinaa heikottaa. Mutta niin se vain on, että noin 1,5 kuukauden päästä meikäplikkaa saa kutsua filosofian maisteriksi. Us-ko-ma-ton-ta.

Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa

Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa
Tammi 2012
620 s.

Kirjastosta.


Anna Kortelaisen äidinisä kuolee vähän ennen lapsenlapsensa syntymää. Reino Peltosesta ei paljoa tiedetä, hänen jäämistönsä mahtuu yhteen omenalaatikkoon ja säpäleisiin muistoihin. Kaiken sen, mitä ei voi tietää, saa kuvitella. Tästä tarina alkaa.

Reino syntyy viipurilaisen postiljoonintyttären Auroran ja venäläisen välskärin aviottomana poikana. Myöhemmin hän saa sisaruksia, joista kaksoset, tyttö ja poika, annetaan pois, kasvamaan muualla. Pikkuveljet Helmer ja Tauno sen sijaan kasvavat samoissa Viipurin kortteleissa isoveljensä kanssa. Isä käy aika ajoin tervehtimässä perhettään, muttei voi koskaan viipyä pitkään, saati jäädä. Tavanomainen valinta, avioliitto ja säädyllinen perhe-elämä, ei ole monestakaan syystä mahdollinen.

Reino kasvaa ja kokee nuorena poikana sisällissodan veriset kauhut kotikaupunkinsa kaduilla ja kellareissa. Sodan jälkeen hänestä tulee nuori soitto-oppilas Viipurin kasarmille, sillä Aurora-äiti ei voi heikentyneen terveytensä vuoksi enää huolehtia esikoisestaan. Reino viettää kasarmilla useamman vuoden ja saa musiikinopetusta oppien samalla sotilaskuria – ja jotain paljon suurempaakin. Astellessaan asepalveluksensa suorittamisen jälkeen parikymppisenä nuorena miehenä siviiliin, hänen aatemaailmansa mahtuu kolmeen sanaan: työtä ja leipää. Aseeseen hän ei aio koskaan enää tarttua.

Viipuri alkaa ahdistaa vasemmistolaista miestä, ja Reino suunnistaa punaiseen kaupunkiin, Tampereelle. Siellä hän alkaa tehdä silppuhommia orkestereissa ja kapakkabändeissä, kohtaa ihanan Ainon ja saa lapsen, tyttären. Ainon ja Reinon yhteiselämä ei kuitenkaan suju haaveiden mukaan, sillä Aino kaipaa säntillisempää perhe-elämää ja samalla menettämäänsä nuoruutta, Reino keskittyy lukemaan ja kirjoittamaan vallankumouksesta ja elämästä. Pariskunta käy lopulta vihillä vain erotakseen, jotta Reino saa huoltajuuden heidän tyttäreensä Tainaan. Aino palaa lapsuudenkotiinsa ja Reinosta tulee yksinhuoltaja.

Sotavuodet heittelevät Reinoa ja Tainaa niin kuin ne heittelevät kaikkia. Reino ei kroonisen munuaistulehduksensa (ja luultavasti myös epäilyttävän toimintansa) vuoksi joudu rintamalle, mutta sen sijaan työvelvollisuus koskee kaikkia. Lentokonetehtaan raadannasta hänet lähetetään Äänislinnaan rakentamaan osaltaan hurmoksessa haaveiltua Suur-Suomea. Kommunistille se on paha paikka. Taina asuu Nokialla tätinsä perheessä, vitivalkoisen kirkkoherran luona.

Sodan jälkeen Reino on hengissä mutta levoton. Lupauksista huolimatta Tampere ja myös aikuistuva Taina jäävät taakse, kun hän ottaa suunnan Tukholmaan. Siellä hän myös kuolee keväällä 1968, oltuaan poissa tyttärensä elämästä parikymmentä vuotta.

Ei kenenkään maassa on romaani, joka perustuu osin tositapahtumiin. Nimeltä mainitut ihmiset ja tutkimuslähteistä löydetyt faktat ovat totta, mutta kaikki niiden välissä on Kortelaisen kuvitelmaa. Kirjan tarkoituksena on ollut rakentaa kuva tuntemattomasta isoisästä, miehestä, josta tiedettiin vähän, mutta joka vaikutti paljon.

Lukijana keikuin vaikeassa asemassa, sillä mietin jatkuvasti, missä tarinan toden ja kuvitelman raja kulki. Sanokaa tylsimykseksi, ehkä sitä olenkin, mutta näin historiaihmisenä en voinut siltä välttyä. Kirja on yhtäaikaa sekä houkutteleva että etäännyttävä, sillä se kutsuu lukemaan itseään, mutta samalla tyrkkii pois tuntumalla ajoittain niin henkilökohtaiselta tutkimusmatkalta, ettei sen pitäisi vieraille silmille kuulua.

Ei kenenkään maassa on tiiliskivi ja siltä se paikoin todella myös tuntui. Vaikka Reinon elämä – tai Kortelaisen kuvitelma siitä – kiehtoi, paikoin kyllästyin pahasti. Tiivistämisen varaa tarinassa olisi ollut, sillä tässä muodossa se on tämän lukijan kokemuksen mukaan jopa pitkäpiimäinen. Ymmärrän kyllä, mitä kirjalla on haettu: se on fiktiivinen tarina oikeasta ihmisestä, eräänlainen kiillottamaton elämäkerta, monet mutkat ja sivupolut kulkeva kokonaisuus. Mutta paikoin se silti junnaa Reinon haahuillessa pitkin milloin minkäkin kaupungin katuja, milloin minkäkin naisen seurassa, milloin yksin. Kaikkia polkuja ei ehkä olisi ollut tarpeen seurata.

Ehdottoman paljon pidin siitä, kuinka rosoinen pinta Reinoon jää. Vaikka tilanne olisi varmasti houkutteleva tehdä hänestä sankari, niin ei käy, vaan ihminen, josta Ei kenenkään maassa kertoo, on aito kaikkine virheineen. Toisaalta hän pysyy loppuun saakka vieraana, tavoittamattomana, hitaasti kaikesta tutkimustyöstä huolimatta käsistä katoavana arvoituksena. Ehkä se on kirjan tärkein opetus: voimmeko koskaan todella tuntea toista ihmistä, edes sitä, joka vielä elää, ja jonka kanssa voimme olla, elää ja puhua, saati sitä, joka on jo poissa.

Kortelainen heittäytyy tekstiinsä, mikä on ihailtavaa. Hänen kirjoittamansa ei jää kylmäksi, vaan vie mukaan niihin haasteisiin, joita kirjailija väistämättä kohtaa näin omakohtaisessa aiheessa. Toisaalta tyyli on paikoin melkein päällekäyvää, sillä aina kun tutkija-Kortelainen nousi esiin, romaanin fiktiivinen kaiku heikentyi. Minun oli loppuun saakka vaikeaa uskoa Reinon tarinaan puhtaasti proosana, vaan pidin sitä runsaasti tulkintavapauksia ottaneena... niin minä? En tiedä, sillä kirjan tyylilaji haastoi minut lukijana. Onko kyse luovasta elämäkertatutkimuksesta vai kaunokirjallisuudesta? Mielestäni ei selvästi kummastakaan. Ei kenenkään maassa lipuu molemmissa luokissa, ja jossain niiden takanakin.

Ei kenenkään maassa kertoo laajasti menetyksestä. Se käsittelee ihmisten ja ihmissuhteiden menettämisen ohella aatteiden menetystä (tai pelkoa siitä), ja toisaalta yhtä suomalaisen lähihistorian suurinta kipupistettä: sotaa ja sodan aiheuttamia menetyksiä kaikilla inhimillisen elämän asteikoilla. Uskon tämän olevan koskettavaa luettavaa evakoille ja evakoiden jälkeläisille, ja toki kaikille, jotka jollain tasolla sodan muistoa vielä mukanaan kantavat. Teemat ovat suuria ja vahvoja, ja ne saavat kirjassa tilansa hyvin hienovaraisesti ja tyylikkäästi. Siitäkin huolimatta minä kaipasin lukijana tiivistystä.

Jos on halua viipyillä Reino-nimisen miehen matkassa 1900-luvun alkupuoliskon vaikeina vuosikymmeninä, ja jos sivuraiteille eksyminen ja rönsyily ei haittaa, uskallan veikata tämän kirjan olevan varsin mieluisa lukukokemus. Se kertoo myös osaltaan siitä, millaista on rakentaa tarinaa pienistä palasista, ja kiinnostanee siksi niitä, jotka tekevät samaa tavalla tai toisella. Puhtaasti kaunokirjallisena romaanina tätä kirjaa ei kannata lähteä lukemaan.

Reinon tarina jätti minuun haikeuden. Menetetyn, läheisen ja rakkaan ihmisen etsiminen koskettaa minua kovasti, sillä pystyn täysin samaistumaan Kortelaisen tarpeeseen saada vastauksia ja päästä pinnan alle edes jälkikäteen. Oma isäni kuoli melkein 20 vuotta sitten, ja voin hyvin ymmärtää halun löytää ihminen, johon ei koskaan oikein saanut tutustua, edes fiktiivisenä. Sellainen tutkimusmatka ei varmasti ole helppo kellekään.