20. elokuuta 2012

Koulun vika?



Maarit Korhonen: Koulun vika?
Into Kustannus 2012
128 s.

Kustantajalle kiitos blogihistoriani ensimmäisestä arvostelukappaleesta.


Siiryn tietokoneelle ja kirjaudun oman luokkani tietoihin. No onhan se äiti jo vastannut ja pyytää palaveria maanantaille yhdeksältä aamulla. Tulkoon nyt sitten, laitetaan joku avustaja hommiin. Katson samalla sähköpostit: Ajankohtaista asiaa liikunnasta, Kulttuuripolku tiedottaa, Yrittäjyyspolku tiedottaa, Unicef tiedottaa, Viljapäivän palautekysely, Kokeile ja oivalla -koulutus, Taidemuseon info opettajille. Poistan kaikki. (s. 52)

Maarit Korhonen on työskennellyt luokanopettajana kolmekymmentä vuotta. Nyt hän on kirjoittanut kokemuksistaan Into-pamfletti-sarjan uusimman osan Koulun vika?. Kirja on tiivis ja nopealukuinen paketti ja puheenvuoro alakoulujen puolesta. Lisää aikaa keskittyä oppilaisiin – myös niihin, jotka tekevät kaiken kiltisti ja hiljaa, ilman ongelmia! Järkevyyttä alakouluopetuksen opettajakaruselliin – pois turha luokkahuoneiden, opetusjärjestelyiden ja opettajien vaihtelu, jos siihen ei todellista tarvetta ole! Oikaisua lainsäädäntöön – joustavuutta ja järkevyyttä sosiaalitoimen ja koulujen yhteistyöhön! Käytöstavat kunniaan! Vanhemmille järkeä päähän!

Koulun vika? oli otsikoissa ilmestyessään jokunen viikko sitten. Opettajan puheenvuorona se on tärkeä pelinavaus, puolustuspuheenvuoro niiden suulla, jotka eniten koulun arjesta tietävät. Kirja antaa nykymenosta vähän masentavan kuvan. Korhosen mukaan vanhemmuus on monilta hukassa, eikä ongelma katso tilipussin kokoa tai sosiaalista statusta. Yhtälailla alkoholiongelmaisissa vähävaraisissa perheissä kuin hyväosaisten kartanoissa kasvaa lapsia, jotka joutuvat olemaan aikuisia liian varhain, kun sitä ei kukaan oikea aikuinen taloudessa vaivaudu olemaan. Tämä näkyy tietenkin koulutyössä: on väsymystä, kun on kerätty pulloja ruokarahaa varten koko viikonloppu tai kun on oltu sen seitsemässä eri harrastuksessa joka päivä. Korhonen kuuluttaa ihan tavallisen lapsuuden ja perhe-elämän perään.

Oma ongelmavyyhtinsä on kouluun tungettu ylimääräinen sälä. On tiimiä, työryhmää, projektia, tapahtumaa. On kolmiportaisen tuen tuomaa paperinpyöritystä, puheluita sosiaalitoimeen, vaikeasti sovittavia vanhempainvartteja – jatkuvasti työajan ulkopuolella tehtävää työtä. Korhonen ei asettaudu marttyyriksi mutta toteaa, että enää kolmannes opettajan työajasta kuluu luokassa olemiseen, opettamiseen ja oppilaiden kohtaamiseen kaikessa rauhassa. Ja se on liian vähän.

On enää ajan kysymys, kun minä saan kutsua itseäni opettajaksi. ("Gradua vaille valmiit" eivät Korhosen mukaan sitä nimittäin mitenkään päin ole, ja kaiketi hän on aivan oikeassa.) En ole luokanopettaja, mutta voi hyvin olla, että tulevan talven aikana löydän itseni myös alakoulusta sijaistamasta. Omat opettajankokemukseni ovat peräisin auskuvuodelta, eli tuttavallisemmin Norssin labrasta, joten en todellakaan tiedä oikeasta nykykoulusta yhtään mitään. Paitsi sen, mitä äidiltäni ja luokanopettajaystäviltäni olen kuullut.

Näistä lähtökohdista katsoen olen vielä idealisti. Tosin sen tasoinen, että tiedostan kyllä realiteetit, enkä todellakaan oleta opettajan työn olevan mitenkään auvoista. Intoa kyllä on, halua oppia itsekin ja ennen kaikkea päästä tekemään työtä, jonka uskoo olevan itselleen oikea. Katsotaan, kauanko pilvilinnojen romahtamiseen menee.

Koulun vika? ei ainakaan onnistunut minun intoani latistamaan. (Eikä kirjailija varmasti ole siihen pyrkinytkään. Toivottavasti.) Itse asiassa se nosti sitä entisestään, enkä malttaisi odottaa, että pääsen itse tunkemaan sormeni peruskoulusoppaan. Sitä en tiedä, kuinka kirjaa lukee, jos on vaikkapa alakouluikäisen vanhempi. Kolahtaako syyllisyys? Herääkö epäusko? Koulun vika? on toki voimakkaasti kärjistävä, ja Korhonen kyllä sivumennen toteaa, että suurin osa vanhemmistakin on ihan järki-ihmisiä, mutta paikoin kirja häivyttää todellisuuden rajoja ja lukija tempautuu vain ääriesimerkkien mukaan.

Kirja on nopealukuinen, mutta hieman jäsentymätön. Lyhyet luvut on kyllä otsikoitu informatiivisesti ja jaettu suurempiin kokonaisuuksiin, mutta toistoakin on, eivätkä teemat erotu erityisen suuresti toisistaan.  Periaatteessa kirjassa kuljetaan lukuvuosi alusta loppuun, ja lopuksi Korhonen listaa, miten kullekin oppilaalle alakoulun jälkeen käy. Kirjassa esiintyy joukko nimettyjä oppilaita, jotka ovat fiktiivisiä mutta perustuvat kirjoittajan työuran aikana keräämiin kokemuksiin. Varmasti tällaisia jessicoita, kareja ja mikkoja on olemassa, joten heidän hahmoihinsa on helppo uskoa.

En ole ihan kaikesta samaa mieltä Maarit Korhosen kanssa, mutta eiväthän opettajat (tai no, mitäpä tällainen gradua vaille valmis itseään yrittää korottaa...) mitään yhtenäistä massaa olekaan. En kuitenkaan jäänyt jumiin erimielisyyksiin, sillä Koulun vika? ei ole pedagoginen puheenvuoro, vaan sen tavoite on raottaa koulun arkea sitä tuntemattomille.

Koulumaailma ei ole helppo eikä kaunis maailma. Mutta se on se maailma, jossa kaikki suomalaiset elävät vähintään yhdeksän vuotta. Muun muassa siksi se ja sen toiminta on kaikkea muuta kuin olankohautuksella ohitettava asia. Ja siksi on hyvä, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan. Eipä pääse asiat unohtumaan.

Joku on sanonut, että opettajan työ näkyy sadan vuoden päähän, kun oppilas elää 80-vuotiaaksi ja vielä muistaa jonkun opetuksen ja kertoo sen eteenpäin. Se vetää nöyräksi. Mietin aina, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Tuliko pahojakin traumoja jollekin? Olisiko monikin asia koulun vikaa? Tarkoitus ei ollut, mutta nuorena en ymmärtänyt ja vanhempana en aina jaksa. (s. 115)

8 kommenttia:

  1. Sitä jotenkin kuvittelee, että perusopetus tasapäistäisi aika paljon. Tai ainakin, että voisi tasapäistää. Joskus tuli se joku "Ruotsin huonoin ysiluokka", vai mikä se nyt oli, jossa keskiarvoltaan pienimmän yläasteen ysiluokalle lykättiin maan parhaat pedagogit opettamaan kaikkia aineita. Tulokset kohenivat kummasti, mikä oli kauhean mukava nähdä. Toisaalta ko. luokassa ei ollut yhtään oikeaa öykkäriä tai ongelmatapausta. "Pahin" oli joku poika, joka totesi ykskantaan, ettei osallistu liikuntaan. Hyvähän sellaista ryhmää on opettaa, joka periaatteessa haluaa oppia. Itseäni juuri mietityttää, miten pitää toimia, jos vanhemmat riehuvat tai mukula on oikeasti päättänyt olla oppimatta mitään. Mitä tuollaisissa harrastushamsteri- ja pullomaratontapauksissa pitäisi tehdä? Huh huh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korhonen sivuaa myös tasapäistämistä, sillä hän on sitä mieltä, että lahjakkaat ja perusahkerat oppilaat jäävät aivan liian vähälle huomiolle, kun opettajan aika menee muuhun kuin heidän kannustamiseensa ja/tai lisämateriaalien ja -mahdollisuuksien antamiseen. Voi olla hyvinkin totta, ja kyse on asiasta, joka (Korhosenkin mukaan) Suomessa herättää tosi voimakkaita tuntemuksia, sillä tasoryhmistä puhuminenkin tunnutaan niputtavan no-no-akselille.

      Joo, eipä paljon didaktiikan luennoilla puhuttu mistään motivointijutuista. Tai siis kaikenmoista opetusvirikettä periaatteessa käydään läpi, muttei yhtään sitä psykologista puolta: miten motivoida oikeasti vastarannan kiiski edes yrittämään. Näitä saan sitten pohtia tulevaisuudessa ihan omin päin...

      Nämä kirjan pullonkerääjä/harrastushamsterijutut oli ratkaistu siten, että opettaja otti asian suoraan esiin vanhempaintapaamisessa (että voisiko jotain harrastusta jättää pois) tai sitten oltiin sossun kanssa tekemisissä. Mutta eihän opettaja siihen oikeasti voi lopulta vaikuttaa, vanhemmista se on kiinni. Vaikeita juttuja.

      Poista
  2. Kiitos tästä nostosta, pitää laittaa lukulistalle myös täällä. Koulun arki on kyllä aikamoista, vaikka en kyllä vielä uskalla itsekään itseäni ihan "oikeaksi" opettajaksi kutsua. Ehkä puolen vuoden päästä. Juttelin itse asiasta sijaistuskokemuksista yhden opettajatutun kanssa viime viikolla ja hän kyseli vähän huolissaan, että eiväthän negatiivisemmat kokemukset lannista motivaatiota. No, eivät ne lannista, jonkun ajan päästä niille jaksaa nauraa, vaikka hetkessä tuntuvatkin. Ja enemmän on ainakin tähän mennessä ollut niitä hyviä kokemuksia ja jes-fiiliksiä, niistä ei vaan yleensä saa yhtä mehukkaita anekdootteja. :) Järki käteen koulutuksessa ja kiitos tästä tekstistä, luen varmasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laita! Olisi kiva kuulla sunkin mielipide.

      Hyvä, ettet ole lannistunut. Minä en vielä osaa sanoa, kun sijaistukset on vasta edessä ;) Eniten ehkä mietin jo etukäteen niitä ei-opetuksellisia seikkoja (jotka eivät tietenkään satunnaissijaista sillä tavalla koske, mutta heti niissä pidemmissä pätkissä, jos/kun niitä joskus saa), vanhempien kohtaamista, vastuukysymyksiä... Huh. Ihan hirveästi niihin ei opekoulutuksessa keskitytty, ja kai ne sitten tekemällä oppii, mutta kuinka säilyttää pystypäinen asenne, jos heti ekana kohtaa just nyt vaikka ne hirviövanhemmat. Onneksi on kumminkin nuoria kollegoita, jos nyt ei heti siellä työpaikalla, niin ainakin kaveripiirissä. Vertaistuki kunniaan!

      Poista
  3. Oi, miten kiinnostavaa! Pitää lukea jossain välissä.

    Jonkun verran suomalaista peruskoulua nähneenä ja muiden maiden tuotoksia myöskin, jaksan vieläkin uskoa suomalaiseen kouluun. Ihan senkin takia, että tiedän, että opet on ihan parhaita siellä! Toki osa jo vähän loppuunpalaneita.

    Musta koulussa ei tarvittaisi muuta kuin tasokurssit, koska opettajan aika menee tosiaan niihin, jotka eivät opi ja ne kunnolliset oppilaat joutuu odottelemaan perästävedettäviä ja turhautuu. Siinä menee hukkaan ihan turhaan kaikenlaista potentiaalia.

    Itse ekaluokkalaisen äitinä voin nyt tarkastella ihan uudesta näkökulmasta tuota touhua. Luulen, että olen aika kiltti vanhempi tiettyyn rajaa asti. Tiedollisestihan me ollaan kotona opittu kaiken muun sivussa pari ensimmäistä luokkaa kokonaan, muita taitoja sitten pitää senkin edestä opetella.

    Tosi mielenkiintoista myös se, että ollaan eskarit käyty englanninkielisessä ja myös monikulttuurisessa Itä-Helsingissä, nyt ollaan täällä "puhtaassa" Espoossa. Eroja on, mutta ei ehkä ihan sellaisia kuin ihmiset odottaisivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen kyllä myös ihan pro-Suomi naisia tässä asiassa, mutta tosiaan tasokurssien/-ryhmien kannalla ainakin näin märkäkorvafiiliksellä. (Ja ihanaa, sinäkin käytät tuota perässävedettävä-sanaa! :D) Opettajankoulutus on monin tavoin aivan ensiluokkaista, vaikka tietysti aina parannettavaa on, kuten myös ihan mielipide- ja näkemyseroja. Eikä täydellisyyttä olekaan.

      Sinulla on kyllä mahdollisuus laajaan näkökulmaan sekä vanhempana että ammattilaisena. Ja tuo eri alueiden näkemys myös. On aina hyvä, jos on mahdollisuus laajoihin tarkastelukulmiin. Itse toivon, että kun nyt en tosiaan ole mihinkään virkaan kävelemässä valmistumisen jälkeen, saisin mahdollisuuden nähdä monia eri kouluja ja toimintatapoja ja -kulttuureja ennen kuin asetun yhteen paikkaan. Opin siinä varmaan paljon korvaamatonta.

      Lue sinäkin tämä, kun vain ehdit, olisi todella kivaa kuulla lisää mielipiteitä kirjasta ja sen herättämistä ajatuksista! :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!