Muutama seuraava viikko tulee olemaan kiireistä aikaa. Pitäisi tahkota läpi kaksi isoa kirjatenttiä, tarkentaa tutkimuskysymystä ja tutkia alkuperäislähteitä. Harmi, että olen perusluonteeltani laiska paska. Nyt on kuitenkin pakko ryhdistäytyä, koska olen antanut itseni loikoilla liikaa.
Ei sillä, etteikö varsinkin iltaisin olisi usein mielessä ainoastaan sänkyyn peiton alle käpertyminen ja maailman unohtaminen. Minusta olisi kiva asua jonkun kanssa (muunkin kuin hiirentappajakissan). Yksin on niin yksinäistä. Olisi kivaa jos olisi kämppis tai avomies. Joku hengittävä ja puhuva olento. Olen kovaa vauhtia muumioitumassa ja katoamassa yksinäisyyteen ja puhumattomuuteen. Väsyttää ja vituttaa liian usein. Tapaan liian vähän muita ihmisiä. Pelkkä puhelimessa puhuminen on tylsää. Haluan edetä elämässä, yksin on tyhmää olla täällä jossain jumalanseläntakana. Missä kaikki elämä on, onko se Helsingissä? En halua elää tällaisessa skitsossa mukasinkkuelämässä, vaikka muka seurustelen. Mitä järkeä on tuntea itsensä maailman yksinäisimmäksi, vaikka onkin parisuhteessa?
En tiedä. Ottaa päähän.
Menin sekaisin, puhuitko tuossa sinä vai minä?
VastaaPoistaToi yksinäisyys on niin tuttua!
Vaikka sun poikaystävän kanssa, niin on mulla silti yksinäinen olo (varsinkin kun Juha viettää enemmän aikaa tietokoneen, kuin mun kanssa).
Voisi tehdä sellaisen lupauksen jo nyt, ennen uutta vuotta, että alkaa sosiaalisemmaksi.
Alettaanko yhdessä?
Kiitos.
VastaaPoistaTarmo oli Pekan vanhempien kissa.