Alimmalla portaalla ja hyvää tekemässä lukemalla

Syyskuu, suosikkikuukauteni. Vielä on valoisaa, mutta ilma on jo viileä. Aamut ovat parhaimmillaan kirkkaita ja kirpeitä, juuri minun makuuni. Takki ja huivi pääsevät käyttöön. Ehkä jo baskerikin.

Uutta työtä on jatkunut kolme viikkoa. Ensimmäinen palkkapäiväkin ehti jo tulla. Jonkinlainen rutiini on alkamaisillaan. Pidän jo tunteja, vaikken vieläkään täysillä määrillä. Yhdellä tunnillani on vain yksi oppilas, ja se tuntuu luksukselta, joskin myös haastavalta. Minua katsellaan vielä alta kulmien, vastaukset ovat monesti ynähdyksiä. Mutta vähitellen, vähitellen... Perjantain tunnilla tuli jo kokonaisia (ja hyviä!) kysymyksiä.

Oppilaani ovat sympaattisia, eikä aikaa kulu työrauhan järjestelemiseen tai riehumisen taltuttamiseen, sillä enimmillään paikalla on yhtä aikaa viisi oppilasta. Sen sijaan olen joutunut hyvin syvälle itseeni pohtimaan, kuinka oikeasti opetan asioita, jotka ovat minullekin vaikeita, saati sitten niille nuorille, jotka tarvitsevat osa-aikaisesti erityisopetusta. Ihan alkuun olin valmis iskemään hanskat tiskiin ja toteamaan, etten osaa, enkä tiennyt, mihin lähdin. Vieläkään en tiedä, osaanko, mutta nyt ainakin tiedän, että yritän. Ja sen on riitettävä. Piste.

Hieman on vielä ulkopuolinen olo uudessa työyhteisössä, mutta se lienee luonnollista. Työparini on napakka ja mukava, ja meillä synkkaa hyvin. Hän on myös uusi. Se auttaa pitkälle. Väistämättä kuitenkin tulee mieleen, voisiko itse tehdä jotain toisin, että saisi lämpimämmän vastaanoton ja vähemmän alta kulmien katselua. Luultavasti en voisi, sillä olen jo kyllästymiseen saakka saanut kuulla, kuinka rautaisia ammattilaisia edeltäjämme olivat. En epäile sitä, mutta pohdin, miksi asiasta on tehty niin suuri haloo. Ihmiset ovat nyt muuttuneet, ja meidän uusien on kelvattava. Taitaa olla iso pala joillekin tajuta, ettei koulussakaan voi olettaa kaiken pysyvän aina ennallaan. Tai etenkään koulussa.

Mutta kyllä täältä vielä kavutaan eteenpäin. Vähitellen, askelma kerrallaan. Pyrin keskittymään ydintehtävääni ja unohdan muun, tai ainakin yritän. Minun tehtäväni on auttaa oppilaita oppimaan asioita, jotka ovat heille vaikeita. Sosiaaliset suhteet kollegojen kanssa ja hierarkiakuviot opehuoneessa ovat ihan toinen juttu.

Tällä hetkellä akuuttia olisi tankata 8- ja 9-luokan ruotsia. Helan går! Minulla nimittäin aloittaa kaksi ruotsin ryhmää ensi viikolla. Tai itse asiassa vielä akuutimpaa olisi yrittää parantua tästä ärhäkästä flunssasta, joka kolkutti olalle torstai-iltana ja on siitä eteenpäin lähinnä pahentunut. Mur.

Mutta flunssasta iloisempiin asioihin. Nimittäin kirja-asioihin.

Kirjabloggaajat tempaisevat jälleen! Ensi perjantaina 6.9. alkaa kirjabloggaajien Lukutaitokampanja. Kampanja toteutetaan yhdessä Suomen Pakolaisavun kanssa ja se kestää viikon ajan perjantaihin 13.9. saakka. Bloggaajat haastavat lukijansa lahjoittamaan yhden euron per viikon aikana luettu kirja Suomen Pakolaisavun järjestämään lukutaito-opetukseen pakolaisille ja paluumuuttajille Sierra Leonessa, Liberiassa, Ugandassa ja Thaimaassa. Kaikki viikon aikana kerätyt lahjoitukset menevät lyhentämättömänä tähän työhön. Suomen Pakolaisapu on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton järjestö, joka auttaa pakolaisia ja paluumuuttajia pääasiassa koulutuksen avulla.

Info- ja lahjoitussivulle pääset tästä. Suomen Pakolaisavun nettisivut ovat täällä.

Eli omalta osaltani pointti on seuraava:

6.–13.9. välisenä aikana luen kirjoja kuten yleensäkin. Kirjoitan jokaisesta luetusta kirjasta tänne blogiini mahdollisimman nopealla tahdilla. Ja haastan kaikki blogini lukijat lahjoittamaan kampanjaan euron jokaista viikon aikana lukemaani kirjaa kohti. Aloitan ensi perjantaina ja julkaisen koontipostauksen 14.9. Sen perusteella voi sitten tehdä lahjoituspäätöksensä. Tavoitteeni on lukea viisi kirjaa kampanjaviikon aikana. Saas kattoo, kuinka käy!

Lisää tietoa muista mukana olevista blogeista sekä kampanjasta yleensä seuraa myöhemmin. Beware!